apua, kummien valinta ahdistaa
Sanokaa nyt mielipiteenne, olenko ihan kamala ihminen.Tai mitä tästä yleensäkin ajattelette. Eli kummien valinnasta kyse. Ja nyt ahdistaa todella pahasti, kun tätä vaan mietin.
Jo ajat sitten, ennen kuin aloin mieheni kanssa lasta yrittää (yritettiin vuosi ja vauva on nyt 2kk), vähän niinkuin sovittiin parhaan kaverini kanssa (tunnettu ala-asteelta lähtien), että hänestä tulee mahdollisen tulevan lapseni kummi. Vielä odotuksen alkaessa ajatus tuntui hyvältä. Sitten elämä tuntui muuttuvan, muutimme eri paikkakunnille, kaverini löysi miesystävän (jonka kanssa kihlautuikin todella nopeasti), näimme tuskin koskaan. Jotenkin tuntui, että ajauduimme erillemme, kiinnostuksenkohteemme muuttuivat erilaisiksi, yhteydenpito jäi vähälle. Odotusaikana minä olin se, joka yritti pitää yhteyttä. Hän ei
oikeastaan koskaan kysynyt miten voin. Minusta jos oletuksena on, että hänestä on tulossa kummi, olisi ollut mukava, että lapsi olisi jo silloin kiinnostanut häntä.
Lapsen synnyttyä hän kävi katsomassa meitä kerran. Sen jälkeen satunnaisesti mesessä minä avasin keskustelun, ei hän. Jos en maininnut vauvaa, ei hän siitä kysynyt. Meillä oli alku vauvan kanssa vähän vaikea, aika paljonkin itseasiassa. Olin vähän masentunutkin. Mutta en kokenut voivani puhua siitä ennen niin läheiselle ystävälleni enkä jaksanut kovin aktiivisesti itse ottaa yhteyttä. Olisi ollut kiva, että joskus olisi kysytty miten voin. Kaikki tuntui muuttuneen.
Aloin miettiä, että ehkäpä hän ei olekaan se ihminen, jonka haluan kummiksi lapselleni. Pähkäilin asiaa kauan, kun oli jo kerran tullut luvattua. En meinannut saada päätettyä asiaa, kunnes ajattelin, että jos vähänkin epäröin, siinähän se vastaus jo on, eli hän ei ole se oikea ihminen. Päätimme sitten pyytää siskoani puolisoineen, koska he ovat meille todella tärkeä ja tulevat aina olemaan, se ei muutu kuten kaverisuhteissa saattaa käydä.
Kesti aikansa ennen kuin rohkenin kertoa päätöksestäni kaverilleni, noin kuukausi sitten. Ja hän tuntui olevan itsekin samaa mieltä. Kunnes tänään taas pitkän hiljaiselon jälkeen kyselin joulusuunnitelmia ja jotain mainitsin tapaninpäivänä olevista ristiäisistäkin.
Vastaus oli, ettei hän halua olla enää meidän kanssa missään ekemisissä, kun olen perunut lupaukseni/pyyntöni. Sinne meni sitten ystävyytemme ilmeisesti. Yritin selittää sitä, kuinka elämämme kulkevat niin eri ratoja, tilanne on aivan eri kuin pari vuotta sitten. Että haluan sellaisen kummin, joka pystyy olemaan vauvan elämässä enemmän läsnä. Mulle kummiasia on todella tärkeä, haluan että kummi on minulle sekä lapselle merkityksellinen ihminen. Ja että yhteydenpito pitäisi olla molemminpuolista, aktiivista. Hän ei ymmärtänyt millään, että muutin mieleni. Kamala olo on, olenko hirvittävän itsekäs nyt, syön sanani? Vaiko hän oikeassa? Miten hän nyt niin pahoillaan on, kun ei tuntunut lapsi muutenkaan kiinnostavan?Ja jos tämän takia katkaisee välit, mitä jos olisi tullutkin kummiksi ja tehnyt sitten jostain syystä saman?
Lopuksi hän vielä sanoi, että sai sen kuvan, että ei olisi tarpeeksi hyvä lapselleni. Käski mennä itseeni ja mietiä omaa moraaliani. Onko asia sitten niin? Ajatuksia on paljon tästä aiheesta, kertokaa omanne. Ja kysykää jos selitin jotain huonosti. Kiitän!
Kommentit (13)
Ikävää, että tienne ovat erkautuneet ystäväsi kanssa. Hän on selvästi merkinnyt sinulle paljon ystävänä, koska nyt näin paljon tätä kummi-asiaa pohdit hänen näkökulmastaan.
Ihmettelen, että miksi hän vetää ns. herneen nenään tästä asiasta. Olitte sopineet asiasta joskus aiemmin, kun vauvaa ei ollut vielä lähimaillakaan, ja tilanne on nyt toinen. Minusta et ole itsekäs tms., haluat vain lapsellesi sellaisen kummin, joka on enemmän teidän elämässä ollut läsnä.
Soita tai ota muuten yhteyttä vielä ystävääsi, ja kerro hänelle miten tämä kummiasia vaivaa sinua. Kerro, että et halua häntä loukata, etkä halua ystävyytenne loppuvan tällaiseen asiaan. Voisihan hän sinun hyvänä ystävänäsi olla todella tärkeä ihminen ja aikuinen lapsellesi, mikäli hän niin haluaa. Sinun raskaus on voinut olla ystävällesi iso juttu, ja hän on saattanut kokea joutuneensa syrjään (jos olette olleet ennen läheisiä tms.).
Mukavia ristiäisiä!
Hei!
En minä kyllä ihmettele, että ystäväsi " vetää herneen nenään" . Olisi eri asia, jos kummiudesta olisi sovittu joskus pikkutyttönä (kuten minä ala-astelaisena parhaan kaverini kanssa, ollaan nykyään ristiin esikoistemme kummeja) ja sitten yhteydet olisivat katkenneet, parin vuoden takainen pyyntö on vielä tuoreessa muistissa.
Ymmärrän, että tilanne ehtii muuttua parissa vuodessa. Mutta miksi se on oikeastaan muuttunut? Et maininnut, että onko ystävälläsi kenties omia lapsia tai onko ystävä/tuttavapiirissänne paljon lapsiperheitä. Jos ystävälläsi ei ole paljon lapsia lähipiirissä, hän ei välttämättä ole tajunnut sitä, kuinka iso asia lapsen tulo on. Eivät kaikki ole automaattisesti lapsirakkaita kaikkia ipanoita kohtaan eivätkä varsinkaan ymmärrä sitä, kuinka todellinen vauva äidille on jo vatsassa ollessaan. Monien (siis erityisesti sellaisten, joilla ei vielä omaa lasta ole edes haaveissa) mielestä lapsi on oikeasti olemassa vasta sitten kun se on syntynyt, eikä siitä tarvitse odotusaikana kauheasti puhella.
Tottakai sinulla on oikeus muuttaa mieltäsi ja vaihtaa kummivalintojasi, mutta mielestäni myös ystävälläsi on oikeus loukkaantua. Ja mikä olisi estänyt pyytämästä lapselle kolmea kummia? Nythän se on jo myöhäistä, mielen muuttaminen uudelleen ei enää asiaa paranna. Paitsi, että kummius on tärkeä ja arvokas tehtävä, on se myös arvostuksenosoitus ystävälle/läheiselle ihmiselle.
Me pähkäilimme pitkään neljännen lapsemme kummeja. Pyysimme hänelle neljä kummia, kuten vanhemmillekin lapsillemme. Läheisen tädin ja lapsen isoserkun sekä pitkän pohdinnan jälkeen myös mieheni serkut, joiden kanssa mieheni on lapsena/nuorena ollut valtavasti tekemisissä, aikaihmisenä enää vähemmän. Mieheni on serkussarjan vanhin, joten minä ehdotin, että pyydetään hänen serkkujaan kummeiksi. Ajattelimme, että voimme tällä tavalla osoittaa heille arvostuksemme ja halumme pitää yhteydet yllä. He arvostivat pyyntöä kovin ja yhteydenpito on muuttunut koko ajan tiiviimmäksi ja tiiviimmäksi. Valintamme oli siis oikea. Ja vaikka se olisi mennyt pieleenkin, on meillä silti ne kaksi " varmaa tapausta" , täti ja serkku, jotka ovat läheisiä kummintittelistä riippumatta (kuten sisaresikin varmasti lapsellenne on, oli hän kummi tai ei).
Meillä on myös aina ollut tapana pyytää kummit ennen lapsen syntymää, silloin he saavat olla kummeja alusta asti ja kummilapsen syntymäkin on jotenkin isompi asia, kuin " vain" kaverin lapsen syntymä.
Kun sinä et pyytänyt ystävääsi kummiksi, osoitit hänelle, ettet enää liiemmälti arvosta häntä tai luota häneen, vaikka jo pari vuotta sitten kummiksi pyysit. Tästä lähtien, jos hän tapaa sinut ja lapsesi, on lapsesi kenties hänelle joka kerta muistutus siitä, että hän ei kummiksi kelvannutkaan.
En tahdo loukata, mutta tässä vähän toista näkökulmaa. Kyllä itse kukin (vaikka ymmärrystä muilta vaatiikin), varmaan loukkaantuisi, jos itselle kävisi noin. Jos ystävyytenne on joka tapauksessa romukopassa, niin eihän sitä sitten tarvitse surra. Toisaalta - kummius olisi voinut elvyttää ja vahvistaa horjunuttakin ystävyyttä.
Toivottavasti asia kirkastuu parhain päin. Ja muista, nykyään kummejakin on mahdolista lisätä kirkonkirjoihin jälkeenpäin, kunhan perustelut ovat hyvät! ONNANNAA
Ymmärrän kyllä ajatuksesi, kun ystäväsi ei ole paljon kysellyt lapsesta.
Mutta tuli mieleen, että jos hänellä itsellä on ollut vaikeaa? Jos hän ei ole halunnut vaivata asioillaan sinua, eikä ole jaksanut kysellä teistä.
Ehkäpä kunnon keskustelu olisi paikallaan. Itse huomaan sortuvani toisinaan ajattelemaan asioita vaan omalta kantiltaan. Kuitenkin olen huomannut, että muilla ihmisillähän voi olla vaikka mitä omassa elämässään menossa, enkä tiedä siitä mitään.
Toivottavasti saatte tilanteen selkeämään ja ystävyys jatkuisi!
Ensinnäkin: minusta on outoa, että tuollaisesta asiasta vedetään herneet nenään. Minusta pitäisi ennemminkin mennä vähän itseensä (kummiehdokkaan siis) ja miettiä, minkä takia toinen on muuttanut mielensä. Myös keskusteluun tulee kyetä, jotta saa kerrottua toiselle omat fiilikset sekä kuunneltua mitä toisella on sanottavaa. Jokainen perhe kuitenkin tekee ne parhaat katsomansa ratkaisut, eikä niitä minusta edes tarttee kaikille käydä selittelemään. Tietysti jos toinen asiasta kysyy (mm. perusteluita kummien valinnalle) niin tokihan silloin voi kertoakin.
Ymmärsin, että tällä ystävälläsi ei ole itsellään lapsia. Hän ei ehkä ymmärrä miten paljon vauva muuttaa elämää ja mitä kaikkea se tuo tullessaan. Kyllä mäkin sen ymmärrän kun muistelen taaksepäin aikaa, jolloin juuri kenelläkään mun ystävistäni ei ollut vauvaa/vauvakuumetta. Eivät he juurikaan kyselleet meidän kuulumisia, tai pitäneet sen enempää yhteyttä. Tietysti aina kun pidettiin yhteyttä, kysyivät miten vauva voi, mutta eipä siitä hirveästi keskustelua syntynyt kun toisella ei ollut kokemusta eikä tietämystä asiasta. Meillä on ollut helppoja vauvoja, eikä ole ollut mitään ongelmia, joten en tiedä olisiko kyselyjä voinneistamme tullut enemmän jos jotain ongelmia olisi ollut.
Meillä on molempien lastemme kummeina yhdet henkilöt, joilla ei ole omia lapsia, ja sen huomaa kyllä keskusteluistamme, että he kyselevät selvästi vähemmän kummilapsistaan kun ne kummit joilla on lapsia. ENKÄ nyt tarkoita että se olisi jotenkin huono asia. Se vain ON niin. En minäkään tiennyt vauvoista ja lapsista mitään ennenkuin aloin kuumeilemaan ja odottamaan ja kunnes vauva oli syntynyt. Ei sitä oikein osannutkaan kysyä mitään. Eli voi olla, että teidänkin tilanteessa vauva kyllä kiinnostaa häntä, mutta hän ei oikein osaa kysyä eikä puhua asiasta koska ei ole kokemusta.
Ja todella ihmeellistä on teidän tapauksessanne myös se, että hän aluksi sanoi että asia on ok, ja nyt sitten onkin sydänjuuriaan myöten loukkaantunut. EI TUO OLE MIKÄÄN SYY KATKAISTA YSTÄVYYSSUHDETTA! Siis minun mielestäni ainakaan. En minäkään ole kaikkien ystävieni lasten kummi eikä se minua haittaa. Jos joku olisi minulle luvannut kummiuden ja haluaisi vetää sanat takaisin, niin ihan rauhassa saisi sen tehdä, ei siitä auta kiukutella. Kummien valinta on muutenkin niin vaikeaa! Sitä ei tiedä ennenkuin sen kokee. Varsinkin jos ystäviä on paljon, kuten esim. meillä. Tottakai hänellä on oikeus pahoittaa mielensä, mutta kyse ei kuitenkaan ole mistään elintärkeästä jutusta, joten kyllä sen pahan mielen pitäisi myös mennä poiskin.
Meillä nämä lapsettomat kummit pitävät yhteyttä meihin nykyään enemmän kuin ennen kummiutta. Kyselevät siis lapsista myös, mutta muutenkin soittelevat enemmän, vaikka asuvat molemmat eri kaupungeissa. Ja yksi syy, miksi olemme pyytäneet ystäviä/sukulaisia kummeiksi on se, että toivomme, että juuri ne ihmiset eivät koskaan katoaisi elämästämme, että kummius ajatuksena yhdistäisi meidät ihmisinä aina.
Kuulostaa aika marttyyriltä vielä tuo loppujuttu, että sanoi ettei olisi tarpeeksi hyvä kummiksi. Eihän nyt tuollainen asia voi omaa minäkuvaa noin muuttaa, että tuntee itsensä kelvottomaksi olemaan kummi?! En tosiaan tiedä mitä tämän ihmisen päässä liikkuu, mutta minusta hän kuulostaa aika lapselliselta, itsekeskeiseltä ja mustavalkoiselta, jos haluaa vain pistää välit poikki eikä enää olla tekemisissä.
Kyllähän minä tavallaan ymmärrän hänen reaktiotaan, mutta en sitä, että on valmis hylkäämään koko ystävyytenne tämän takia. Eikä hyväksymään sitä, että muutitte mielenne. Minun mielestäni teillä on siihen täysi oikeus: tehän haette parhaita mahdollisia kummeja lapsellenne ja teette sen oman arvionne mukaan.
Ehkä hän sitten itse lapsia saatuaan ymmärtää miten vaikea on valita lapselle kummit. Minä olen ajatellut, ettei se ole mitenkään ihmisten arvottamista, vaikka useat tuntuvat niin ajattelevan. Me ainakin haluttiin mahdollisimman vähän kummeja lapsillemme, jotta jokaiselle lapselle jää meille tärkeitä ihmisiä kummeiksi.
Toivottavasti hän vielä muuttaa mielensä ja ymmärtää pointtinne. Ja jos ei ymmärrä, niin ei tuollainen ystävyys ehkä ole säilyttämisen arvoinenkaan. Ehkä tosiaan muutuitte tämän kahden vuoden aikana kumpikin niin paljon, että ystävyys olisi joka tapauksessa jäähtynyt?!
Lapsettoman ystävän voi olla todella vaikea ymmärtää, miten lapsi vaikuttaa juuri äidiksi tulleeseen. Itsekin tajusin sen vasta tullessani itse äidiksi. Samoin huomasin sen, että kylään tulleet lapsettomat ystävät eivät keksineet oikein mitään sanottavaa vauvasta, heillä ei kerta kaikkiaan ole kokemuspintaa aihepiiristä.
En itsekään tainnut lapsettomana keksiä montaa sanaa ystävien vauvoista. En oikein edes tiennyt, miten vauvoista puhutaan ilman että päästää suustaan sammakoita. Korkeintaan saatoin sanoa, että onpas se kasvanut.
Jos ystävällesi on tapahtunut paljon, oletko muistanut kuunnella häntä hänen asioissaan? Oletko kysynyt miten hän on voinut? Ystävyys on vastavuoroista.
ja jos tämä ystäväsi tähän vedoten haluaa katkaista välinne kokonaan, antaa sekin mielestäni ihan tietyn kuvan ystävyydestänne. vaikea tilanne, mutta yritä ottaa härkää sarvista ja keskustella ystäväsi kanssa vielä kerram - jos et muuta siitä koostu niin ainakin varmuuden siitä ettei ystäväsi ole ystävyytesi arvoinen (toki toivon että teillä kaikki kääntyisi parhain päin. itseäni edelleenkin, 14 vuoden jälkeen, harmittaa että mun ja silloisen parhaan kaverini kanssa meni välit poikki...)
Se kenet kummiksi pyytää kannattaa miettiä tosi tarkkaan, koska ristiäisten jälkeen on sitten myöhäistä. Mielestäni teidän täytyy valita lapsellenne juuri ne kummit, jotka itse haluatte eikä mistään velvollisuuden tunteesta!! Veti sitten kaverisi herneen nenään tai ei. Hyvänä esimerkkinä voin kertoa, kun siskoni mies halusin heidän lapselleen kummiksi vanhan lapsuudenystävänsä vaikka siskoni pistikin vastaan. Muutaman kerran tämä kummi kävi lasta katsomassa ja siinä se!!! Nyt heitä harmittaa todella paljon etteivät pyytäneet toista pariskuntaa, keitä todella kiinnostaisi lapsi!
Kannattaa miettiä tarkkaan oletteko ystäväsi kanssa niin läheisiä että hän tämän kummiudenkaan myötä pysyisi elämässänne!
Minusta sinä teit oikein. Kummeiksi on valittava juuri ne ihmiset kenet varmasti halua ja jotka eivät varmimmin katoa lapsen elämästä! Jos kaverisi suuttui tuosta, hän olisi varmaankin suuttunut jostain muusta myöhemmin ollessaan kummi ja välit olisivat menneet kuitenkin poikki.
Pyysimme kummit odottaessamme esikoistamme. Kuvittelin itse vauvasta onnellisena, että ystävänikin olisi, mutta ei hän ollut. Kaksi muuta kummia tuli vauvaa heti sairaalaan katsomaa, tämä kolmas ei ehtinyt ja kotiinkin sai monta kertaa pyytää, ennenkuin tuli. Minulle kävi selväksi, että näin vähäistä kiinnotsus on, vaikka kuten sinäkin, pidin kummiasiaa todella tärkeänä. En vaan hennonnut enää sanoa, että olen muuttanut mieltäni.
Ystäväni halui pitää minut, vauva ei käynyt kuvioon. Meidän olis pitänyt nähdä kahden ja minu ottaa vauvasta kuvia mukaan. Tevreiset lähetettiin puhelun lopussa miehelleni, ei lapselle. Loukkaannuin niin monta kertaa, että lopulta yhteydenpidostamme ei tullut kuin mielipahaa. Vauvamme sai ihan väärään nimen ja hänelle tuli ihan väärän värinen tukka ja kaikkea tällaista. Lopulta tajusin, että ennen kuin poikammekin alkaa ymmärtää kumminsa (jota ei kyllä ikinä oppinut tuntemaan, kun tapasimme 2 kertaa vuodessa) ilkeitä sanoja, minun on tehtävä jotain. Kolmen vuoden aikana kävi enemmän kuin selväksi, että lapsi ei häntä kiinnosta.
Sanomattakin selvää, että kaduin ja kadun, etten korjanut asiaa jo ennen ristiäisiä, vaikka kaikki seikat viittasivat siihen, että hän ei ole kiinnostunut ja tule olemaan läsnäoleva kummi lapselle. Onneksi kaksi muuta kummia ovat ihania, toinen heistä lapseton sinkkumies ja silti jaksaa olla lapsen asioista kiinnostunut.
Ihailen rohkeuttasi tehdä päätös sydämellä. Ystäväsi voi itse katsoa peiliin, turhaan sinua soimaa. Vaikka lapsettoman on vaikea ymmärtää äidiksi tuloa ja kaikkea, mitä siihen liittyy, voi ainakin yhteyttä pitää aktiivisesti ja aina voi kysyä, mitä vauvalle kuuluu.
Tsemppiä!
Hei ME5KÖ:
!
Kerrro siskollesi, että hyvillä perusteilla voi kummeja nykyään (vuoden 2006 alusta) myös lisätä. Käy kirkon sivuilla www.evl.fi ja etsi sieltä lisätietoa. Hyvä syy on esim. juuri vieraantuminen alkuperäisistä kummeista, syitähän voi olla vaikka mitä: muutto, kariutuneet suhteet ym., kenties kummin kuolema.
Mekin olemme yhden kummin lapsellemme lisänneet jälkeenpäin, syy oli tosin siinä, että nuoren kummin konfirmaatio oli vasta muutama kk lapsen ristiäisten jälkeen ja asia oli selvä jo kastetilaisuudessa. Viralliset paperit ja anomukset kummin lisäyksestä täytettiin sitten konfirmaation jälkeen.
Vinkiksi muillekin kummiuden kanssa pähkäileville. Veikkaisinpa vielä, että uudeksi kummiksi pyytäminen voidaan kokea (tai ainakin minä kokisin) vielä suuremmaksi kunniaksi kuin vauvan kummiksi pyytämisen. Sittenhän olisi varmasti sellainen kummi, jonka pyytämistä on mietitty pitkään ja hartaasti ja vanhemmat ovat kummikanditaatin hyväksi havainneet!
:) ONNANNAA
luulen, ettei ystäväsi ymmärrä, kuinka suuri elämänmuutos vauvan odotus ja syntymä sinulle on ollut. ensimmäinen lapsi muuttaa elämää todella paljon ja myös asioita ensi alkuun miettii ihan eri tavalla. toivottavasti saatte sovittua ystävänne kanssa, uskon hänen pettyneen kovasti, kun et hyväksynytkään häntä kummiksi. kun ei ole lapsia, kummiutta miettii myös hyvin eri tavalla. eikä ystäväsi näkökulmasta kuukausi tai kaksi lapsen elämässä ole pitkä aika, kun taas sinun näkökulmasta se on pitkä aika ja suuri muutos. varsinkin kun on ensimmäinen lapsi kyseessä.
minulla on kolme lasta ja hyvinkin erilaisia kummeja lapsillani. yksi kummi on lapseton eikä hänellä ole mitään käsitystä lapsista. ei muista kummilastaan millään tavalla ja luulen, että kun lapseni kasvaa, häntä harmittaa, kun tämä kummisetä ei koskaan lähetä hänelle mitään pakettia tai edes terveisiä.
Parhaimmillaan kummeista tulee lapselle tärkeitä aikuisia, mutta jos näin ei käy, niin vanhemmat voivat järjestää lapsilleen muitakin tärkeitä aikuisia. itse olen pyrkinyt järjestämään lapselle sekä sukulaisen että ystävän kummiksi, jotta lapsella olisi varmana olemassa joku, jos meille vanhemmille jotain tapahtuu.
Melkein kuin omasta suusta koko juttu. Minä en tosin ollut kenellekään kummin virkaa luvannut mutta vanha " hyvä" ystävä oletti että hänestä tietenkin tulee kummi. Meidän välit oli muutenkin jo vähän haalenneet kun oli ihan erilaiset elämäntilanteet. Minä olin perhettä perustamassa ja kaveri aloitti opiskelut. Hän loukkaantui jo siitä kun kerroin että olen raskaana sillä hän ei itse ole seurustellut koskaan vakavammin. Raskausaikana ei pahemmin pidetty yhteyttä (kumpikaan). Voin raskausaikana tosi huonosti enkä jaksanut ajatellakaan kyseisen kaverin tapaamista sillä tuntui ettei yhteisiä puheenaiheita olisi oikein löytynyt.
Meidän tyttö on nyt 7,5kk eikä kyseinen kaveri ole käynyt kertaakaan katsomassa vaikka asuu samassa kaupungissa. Yhteisiltä kavereiltamme olen kuullut juttuja hänestä joita en ehkä olisi halunnut kuullakaan. Tyyliin: yksi kaverini joka asuu ihan toisella puolella Suomea oli soittanut tälle kaverille kun meidän vauva oli syntynyt ja kysynyt että jos he ostaisivat yhteisen lahjan. Kaveri oli sanonut ettei aio ostaa mitään lahjaa jos hänestä ei tule kummia. Hän oli myös toiselle kaverille valittanut siitä että häntä ei valittu kummiksi eikä edes kutsuttu ristiäisiin. Vaikka meillä ei ollut ristiäisissä kuin sukulaisia paikalla.
Ymmärrän kyllä tavallaan tuota kaveriani. Hän on todella lapsirakas ihminen eikä ole mikään ikisinkku eli ei mitenkään omasta tahdostaan yksin. Mutta ei se silti mielestäni ole minun eikä lapseni vika jos hänellä ei ole miestä eikä lapsia. Kaverilta ei tullut edes joulukorttia eikä olla kyllä muutenkaan pidetty pitkään aikaan yhteyttä.
Meidän vauvan kummiksi tuli Kreikkalainen ystäväni ihan sen takia että ajatteltiin että hänen kauttaan on helppo opettaa lapselle monia asioita. Kielitaitoa, erilaisuuden hyväksymistä jne. Sen lisäksi halusimme kummeiksi pariskunnan. Muita pariskuntia kaveriporukassamme ei ollut kuin miehen sisko ja hänen avomiehensä joten heistä tuli sitten myös meidän tytön kummit.
Saiko " ystäväsi" tästä nyt helpon syyn katkaista välit, joita ei muutenkaan olisi enää halunnut ylläpitää? Olisiko hän noin katala...?