Emmekö kelpaa enää adoptiovanhemmiksi? Miehelläni oli pari vuotta sitten burnout, työuupumus/masennus.

Itse en kertoisi välttämättä esimerkiksi vuosikausia sitten sairastetusta masennuksesta tai nuoruuden " kohelluksista" .

adotiovanhemman ei tarvitse olla mitenkään erityisen hyvä tai nuhteeton tai elänyt elämäänsä kädet ristissä istuen.

Riittää että on suhteellisen terve, puhdas rikosrekisteri, halu ja motivaatio adoptiolapsen saamiseen ja taloudelliset mahdollisuudet adoptioon.

Jaksaako mielenterveyden häiriöille altistunut vanhempi kasvattaa joka tilanteessa lasta, joka vaatii " tavallista" lasta enemmän tukea omalle identiteetilleen ja kehitykselleen?



Adoptio ei ole ensisijassa vanhempia varten, vaan tarkoitettu lapsen parhaaksi.



Miten ap:n perheessä jaksamiskyky on, en ota kantaa, kun en heitä tunne. Käsiteltynä ja analysoituina pienet mielenterveyden häiriöt eivät omasta mielestäni välttämättä häiritse adoptiolapsen hyvää hoivaa ja kasvun tukemista, mutta viranomaisten on vaikea arvioida perheen tilannetta, ja lisääväthän ne aina riskiä uusille häiriöille.

Eipähän kukaan tule myöhemmin nipottamaan asiasta, JOSTA OLEN TÄYSIN TOIPUNUT.

Olen harkinnut tässä muutaman vuoden adoptiota. Omia lapsia on, mutta se ei ole este adoptioon, kuten kaikki ei selvästikään tiedä!

Tosin joillain mailla on raja että perheellä voi olla ennestään esim. 2 lasta.



Masennuksesta en ole kuullut koskaan mainittavan. Mutta luulen että enempi painaa se, miten teillä sujuu elämä; olette tasapainosia. Hoidon hakeminen on positiivinen asia!!



Sinuna soittelisin niitte adoptiojärjestöjen ihmisille. Enkä miettisi niin kovin negatiivisia menneistä, selvinneistä asioista.



Jos on olemassa joku sääntö ettei hakija ole KOSKAAN saanut olla sairastunut mieleltään mihinkään niin eihän se saa loukata miestäsi! Ei se ole henkilökohtanen loukkaus jos lasta koitetaan suojella vaikka yhtenäisillä säännöillä.

Mutta onko tämäkään niin ehdoton asia? Onko masennus pahempi kuin alakulo? Ihmisen mieli sairastuu joskus siinä kun ruumis. Käsittääkseni adoption hyvä puoli on että vanhemmiksi adoptio lapselle haluavat parit käyvät juttelemassa. Jos adoptioon vaikuttaa entinen hoidettu masennus niin siihen varmasti voi puoltaa syvä toimiva parisuhde, että masennusta on hoidettu jne.

Jos nyt tietäisin sen, mitä nyt tiedän, olisin ehdottomasti selvittänyt masennustaustani neuvonnassa, ja olisin ehkä saanut apua. Joka tapauksessa se vaikuttaa. Olen selvästi altistunut esim. adoptionjälkeiselle masennukselle, joskin selvisin onneksi pelkällä alakulolla. Silti tyttäreni reagoi oireiluuni tosi voimakkaasti ja varmasti se vaikeutti kiintymyssuhteen muodostumista. Samoin olisin nykyisellä ymmärrykselläni puhunut neuvonnassa äitisuhteestani sekä eräistä oireista, jotka vieläkin hämmentävät elämääni. Miksikö? No siksi, että jos minua ei olisi suositeltu adovanhemmaksi, en olisi päässyt pilaamaan tyttäreni elämää vaan hän olisi saanut paremmat vanhemmat :´(



t. eräs adoptioäiti

Ainakin toisella vanhemmallani on vaikeuksia tunteidensa tunnistamisessa, mikä näkyy masennustaipumuksena ja kyvyttömyytenä käsittelemään negatiivisia tunteita. Se on vaikuttanut ratkaisevalla tavalla omaan kehitykseeni adoptiovanhempieni kanssa.

Vanhemmallani ei ole diagnoosia eikä hän itse tunnista tilannettaan tai että jotain ongelmia olisi. Tunnepuolen ongelmat kuitenkin vaikuttavat perheen sisäiseen vuorovaikutukseen ja on aiheuttanut oireilua paitse itselleni myös vanhempieni biologiselle lapselle, jolla ei ole taustastaan johtuvaa häiriöalttiutta (adoptiolapsellahan on vähintään yksi, yleensä useampia erotraumoja ja usein kiintymyssuhdehäiriö taustallaan jo ennen muutto adoptiovanhempien luokse).



Toivottavasti sinä 33? saat apua masennukseesi ja vuorovaikutussuhteeseesi lapsesi kanssa.



32

Olen kovasti pähkäillyt, mitä asialle tekisin, mutta en ole uskaltanut tunnustaa tilannetta kenellekään - tuskin miehellenikään. Olen vain itsekseni etsinyt netistä tietoa ja yrittänyt paikata puutteitani, huonoin tuloksin koska vaikea on kädettömän kutoa :( Olet ilmeisesti hakenut apua itsellesi? Onko siellä puhuttu asiasta vanhemman näkökulmasta, tai osaisitko sinä itse arvella, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä? (no tietty hakea apua, mutta en uskalla enkä kehtaa.)



t. 35, joka ei muuten ole sama kuin 33, en ole aikaisemmin kirjoittanut tähän ketjuun.

suhtautuvat hyvin varauksella kaikkiin mielenterveysongelmiin eli sieltä ei kyllä masennustaustalla lasta saa.



Jos on ennestään kaksi lasta, maista jää minusta enää Etiopia. Sen suhtautumista masennukseen en tiedä.



Kaksi adoptiolasta hakeneena sanon, että adoptio vaatii todella kovaa henkistä kanttia. Vaikka lapsen kanssa ei erityisiä ongelmia olisikaan. Ihan jo se prosessi on kuluttava, samaten jos oikeasti lapsella on esim. terveysongelmia.

Ja usein terapia niihin auttaa. Oletko lukenut kirjaa Vauvan ja äidin varhainen vuorovaikutus? Siinä kuvataan mm. theraplay-menetelmää joka soveltuu tietääkseni myös vanhemmille lapsille.



Mitä meidän perheessä olisi pitänyt tehdä toisin?

No ainakin vanhempani eivät pystyneet ottamaan vastaan minkäänlaisia tunteita paitsi tyytyväisyyttä. Muut tunteet piti kuollettaa, sillä kukaan ei jaksanut normaaliakaan uhmaa, poikkeavia mielipiteitä, itkua tai oman tahdon ilmaisuja. Vanhemmat eivät pystyneet länsnäoloon oikein hyvinäkään hetkinä vaan pakenivat omiin töihinsä. Elämä oli alituista suorittamista. Yhä edelleen he tietävät minua paremmin mitä tunnen, pelot ovat höpöhöpö juttuja jne. Vanhempani älyllistävät kaiken, mitään ei oikein pystytä kokemaan tunteella. Siten meillä on vähän jaettuja tunteita ja keskinäistä ymmärrystä tai luottamusta. Vanhempani puhuvat yhtä ja toimivat toisin, tai sitten yhtenä päivänä puhutaan yhtä ja toisena toista. He eivät koskaan ole korottaneet ääntään tai osoittaneet oikeita tunteitaan, aina on pitänyt olla hillitty. Silti lapsi pystyy havaitsemaan, että nyt on jokin vialla, kun kotona on kireä tunnelma. Minulle ei koskaan lapsena sanottu mitä minulta odotetaan tai miten pitäisi toimia jotta olisi hyväksytty, mutta jos en toiminut sitten halutulla tavalla, tyytymättömyys osoitettiin huokaillen ja epäsuorasti. Vanhemman mielentilat vaihtelivat arvaamattomalla tavalla tyytyväisyydestä kiukkuun, jota ei kuitenkaan voitu näyttää suoraan. RAkkauta ei voitu näyttää muuten kuin ostamalla uusia tavaroita, meillä ei ollut lainkaan fyysistä hellyyttä tai sanallista kehumista, vain arvostelua - ettei ylpistytä?

Vielä aikuisena saan mitätöintiä ja vähättelyä osakseni. Vanhempani kuitenkin kieltävät, että koskaan on ollut mitään ongelmia.



Pahinta ehkä on, että ongelmiin ei ole tartuttu eikä epäsuotuisaa tilannetta ole haluttu nähdä eikä hyväksyä. Kaikki on ollut kuulemma paremmin kuin hyvin. SIlti me kaikki voimme huonosti.

32

t. 5,5 vuotta lapsettomuudesta kärsinyt masennusta koko elämänsä sairastanut