Mistä tietää onko rakkautta vai vaan kaveruutta?

mutta vain pari vuotta kerrallaan. Ei rakastuminen kestä ikuisesti, ja väitänpä, että kaikenlainen romantiikka kokee aikamoisen hupenemisen silloin, kun on pieniä lapsia. Tietenkin jos pariskunta raskautuu heti suhteen alkumetreillä, voi alkuhuumaa kestää hieman pikkulapsiaikaankin.



Ei rakkaus ole kenenkään kanssa ikuista onnea ja auvoa, se vaatii paljon työtä. Rakkaus todellakin vaatii tahtoa, ei se ole olotila, joka leijuu ikuisesti ympärillä ja tekee ihmiset onnellisiksi. Se vaatii myös joustamista, toisen ärsyttävyyksien sulattamista jne.



Ei ole mikään ihme, että tuonikäisten lasten äidistä tuntuu, että rakkaus on ollut viime aikoina pääasiassa kumppanuutta, koska sitähän se yleensä taitaa olla. Ja parhaimmillaan se onkin sitä! Jos nimittäin se kumppanuus puuttuu, kun alkuihastus jää arjen ja ajan jalkoihin, ei jäljellä ole mitään. Ole onnellinen, jos teillä on hyvä kaveruussuhde miehesi kanssa, ja toivoakseni otatte itseänne niskasta kiinni ja alatte panostamaan myös keskinäiseen suhteeseenne, ettei se tuntuisi "vain" kaveruudelta.

Musta on tää parisuhde tuntunut korkeintaan kaveruudelta jo parisen vuotta. Yhdessä ollaan oltu 7 vuotta ja lapset on 4v ja 2,5v. Enkä ole ihan varma oliko alunperinkään tässä kyse rakastumisesta toiseen vai rakastumisesta rakastettuna oloon?

Kaikenlaista on yritetty, käyty terapiassa, parisuhde leirillä (oli kyllä hyvä kokemus se) mutta kaveruutta tää nyt vaan on. yhdessä ollaan pysytty, mutta jos lapsia ei olisi niin erottu oltais. Ei tässä sinänsä mitään isoja konflikteja ole, mutta toisaalta mietityttää onko reilua kenellekään vaan olla yhdessä ilman sitä kumppanuutta? Lapsille haluaisin antaa hyvän mallin parisuhteesta mutta ei tää nyt kyllä ole ihan sitä. Joskaan ei nyt kovin huonokaan malli kun ihan rauhassa elellään jne. Mutta jotain kaipaisin itse silti vielä...

poika 3v sekä murosikäinen poika myös (edellisestä liitostani). Mielestäni sen rakkauden kyllä tuntee. Itse koen olevani rakastunut (oltu yhdessä 8v), välillä toinen sapettaa ja sitten ei. Sitähän se arki on. Kuten aikasemmin mainittiin, niin sitä suhdetta täytyy kyllä vaalia, ajatuksistaa ja tunteistaa puhua, mutta huomioida myös se tapa miten asioista puhuu. Toisen huomioiminen ja toisen kuunteleminen vinkin tärkeää. Tietty itseä harmittavista asioistakin täytyy rakentavasti pystyä puhumaan, ettei sisälle patoudu mitää poksahtavaa aikapommia, ettei katkeroidu. Toki, kun kyseessä ovat pienet lapset, sitä väsyy ja arki tuntuu välillä hyvinkin tympeältä. Tuolloinkin yhteisen ajan löytäminen, mikäli sen vain on mahdollista, on hyvin tärkeää. Jos on lapsenvahti saatavilla, sitä kannattaa käyttää tai sitten lasten mentyä nukkumaan satsata yhdessä oloon, ihan vaan vaikka toisen kainalossa olemiseen. Seksi antaa myös läheisyyden tunnetta, vaikka ei aina huvittaiskaan, niin lopputulos on kyllä useimmiten hyvä. Oman ajan ottaminen mahdollisuuksien mukaan antaa itselle virkeyttä ja voimia jaksamaan arjessa ja lapsien kanssa, tämä sitten tietty vaikuttaa myös parisuhteeseen. Olen varma, että kun molemmat lapsenne ovat yli 3-vuotiaita, arkikin tuntuu paljon helpommalta. Lasten ollessa pieniä, suhteen hoitaminen vaatii kärsivällisyyttä ja sitkeytää, mikä varmasti palkitaan myöhemmin. Asia on tietty ihan eri, jos suhteessa loukataa toista, petetään, ollaan väkivaltaisia tai esiintyy päihteiden haitallista käyttöä jommalla kummalla. Voimia ja sitkeyttä sinulle sekä hyvää loppu syksyä.

sekin kun toisen lähelle menee se ei tunnu hyvälle,suudella ei pysty,pusuja vain.eikös tämäkin jotain kerro ettei kaikki hyvin...

ei tunnu siltä että oltais "samalla aaltopituudella"

kai tässä on sitten vähemmän kuin vain kaveruuskin, koska ei tunnu olevan mitään juteltavaa..



yksi elämä tässä on elettävänä ja ei kai sitä lasten takia pid olla vaan yhdessä?

Rakkauden ohella toimiva parisuhde tarvitsee myös molemminpuolista intohimoa. Meillä on jo murrosikäisiä lapsia, mutta rakkaus ei ole koskaan hiipunut mihinkään. Sen sijaan intohimo on joskus ollut hukassa, etenkin synnytysten jälkeen ja pienten lasten sairastelujen ja valvottujen öiden vuoksi. Ei oikeasti ole jaksanut enää himoita kaiken ohella puolisoaan.

Mutta tämä asia on ainakin meidän kohdalla korjaantunut ajallaan. Olemme sen eteen tehnyt töitäkin (järjestänyt yhteistä aikaa ja keskusteltu avoimina asiasta).

Ei elämä aina ole ruusuilla tanssimista ja pienet lapset verottavat vanhempien voimavaroja todella paljon. Mikäli suhteessanne ei ole elämää suurempia erimielisyyksiä, niin kyllä minä kehottaisin vielä katsomaan rauhassa eteenpäin. Arki on arkea ja joskus tylsää, mutta sellaista elämä on. Monilta hankaluuksilta säästyy, jos ei lähde suin päin soitellen sotaan tai juokse peppu edellä puuhun! Eli maltti on valttia.

Rakastumisen tunteen aiheuttavat hormonit, mm. endorfiinit, ja ne häipyvät elimistöstä muutaman vuoden kuluessa. Siitä eteenpäin rakkaus on omasta itsestä kiinni, käsittäen siis suhteen molemmat osapuolet. Tietenkin on vaikeaa olla yhdessä sellaisen ihmisen kanssa, joka heittäytyy täysin mahdottomaksi elinkumppaniksi, tai ei suostu osallistumaan suhteen hoitamiseen. Mutta ne tunteet - eivät ne tosiaan mistään taivaasta sinkoudu enää hekumallisen ihanina ihastuksen tunteina!



Minusta ihmisen, joka ei jossain vaiheessa enää tunne suurta fyysistä mielenkiintoa pitkäaikaista kumppaniaan kohtaan, kannattaisi ottaa asioista selvää joko itse, tai painella terapiaan kumppanin kanssa, tai mieluiten sekä että. Nuo tuntemukset ovat ihan normaaleja jokaisessa pitkässä parisuhteessa, varsinkin jos mukana on lapsia.



Jos haluaa tukea ajatukselle, että "kyllä, olet yksissä kohtalon mielestä Sen Väärän kanssa - eroa, ja etsi Se Oikea. Tai ehkä Se Oikea onkin se sinun työkaverisi Tapsa!", ei ainakaan minulta heru tsemppauksia. Elämä on, ja omasta suhteestaan kannattaa ottaa vastuu. Ihmisillä on paljon suurempiakin murheita suhteissaan, ja silti monet ponnistelevat vaikeuksien kautta entistä onnellisempaan suhteeseen sen vanhan kamun kanssa.



On nimittäin ihan varmaa, että ne hankaluudet, haluttomuudet sun muut kaudet tulevat vastaan sen uuden unelmien prinssinkin kanssa, kunhan suhde näkee vähän arkea ja vuosia.

olimmeko rakastuneita, vai rakastuneita rakastumisen tunteeseen.



Suoraan sanoen, mitä sillä on väliä tämän hetken kannalta? Olen itsekin joskus miettinyt tuollaisia asioita, mutta VARSINKIN, kun kuvioissa on lapsia mukana, niin mitä ihmeen järkeä on edes mietiskellä sellaista, jos asiat ovat nyt kutakuinkin mallillaan? Onko kenenkään kannalta hyödyllistä, jos äiti alkaa haihattelemaan, onko hän suhteen alkuaikojen tunteiden perusteella naimisissa väärän miehen kanssa? Pitäisiköhän erota, tai löytyisikö se oikeampi mies vaikka tässä vielä naimisissaollessa? Mutta hei, entä jos senkin kohdalla kävisi niin, että pitkässä suhteessa ollut äiti-ihminen ihastuisikin taas vain ihastuksen tunteeseen, eikä varsinaisesti siihen baarissa kohdattuun eronneeseen Jarkkoon itseensä? Tai niinkin voisi käydä, että Jarkko ilmoittaisi sitten vuosien päästä rakastuneensa itse kai vain rakastumisen tunteeseen, että se on loppu nyt. Jne.



Suhteen alkuaikojen tuntemukset ovat joka tapauksessa mennen talven lumia, ja jos jää niitä kovin pohdiskelemaan, voi olla, että pilaa muuten ihan mukavasti toimivan liittonsa.



En kannata missään kauhuliitossa elämistä, pettämisen sietämistä tms., mutta toivoisin, että ihmiset tajuaisivat sen, että suhde muuttaa muotoaan ajan saatossa, ja ne kaksi ihmistä sen sisällä voivat usein nostaa suhteensa ihan pohjamudistakin taas ylös, olla onnellisia ja samalla tarjota lapsilleen pysyvän ja ehjän kodin. Tuskin siinä vaiheessa, kun on sanottu "tahdon", laitettu ekaa lasta alulle jne. on kuitenkaan oltu sitä mieltä, että kyseessä on joku täysin väärä ihminen ja kulissiliitto. Ehei, silloin ollaan oltu täysillä mukana, rakastuneita ja innoissaan kaikesta. Vaan eipä se tunnu riittävän, kun vähän myöhemmin tylsyyden kriisissä halutaan uskoa, että kaikki on ollut jotain muuta. Väärä ihminen ennen kaikkea. Mutta siinä vaiheessa, kun kumppani ei kiehdo fyysisellä tasolla, tuntuu niin paljon kivemmalta ajatukselta ottaa ero, ja lähteä etsimään sitä uutta "suurta" rakkautta, kuin ottaa itseä niskasta kiinni ja alkaa panostaa omaan tylsään suhteeseen oikein urakalla.