Haluaisin erota mutta en uskalla ottaa sitä askelta

En ole mitenkään tyytyväinen meidän parisuhteeseen ja elämäämme perheenä. Olen erosta puhunut mutta mies ei halua. Koko eroprosessi olisi minun väkisellä vietävä läpi.



Mies tiuskii jatkuvasti. Eilinen kohtaus kaupassa oli niin tyypillinen. Lapsi pyöri levottomana, sanoin että ottaa lapselta takin pois päältä kun sillä on varmasti kuuma. Riisui lapsen takin. Siirryimme toiseen kauppaan missä antoi takin minun kannettavaksi. Kaupassa lapsi oli leikkipisteellä ja olimme lähdössä mies karjaisee:" Antti missä sinun takki on" Itse mies oli takin " hukannut" ja ensimmäisenä karjuu siitä lapselle.



Töissä käy tunnollisesti mutta ei mitään kunnianhimoa. Antaa sortaa itseään, eikä pidä puoliaan. Saa alalleen kohtuullista palkkaa mutta jos vertaa ihmisten keskiansioon saa huonoa palkkaa. Minä saan meistä parempaa palkkaa. Tämä ei haittaisi minua, mutta mies ei tunnu ymmärtävän ollenkaan paljonko meillä on rahaa käytettävissä. Ostelee mitä huvitta kun rahat loppuu jatkaa visalla. Minä olen meillä se joka hoitaa kaikki lasku. Myös omistani olen monesti miehen visa maksanut.



Minun synttäreitä tai äitienpäivää ei huomioi mitenkään. Edellisenä äitienpäivänä lapsi oli hoidossa kasvattanut pienen kukan äitienpäiväksi. Mies ja lapsi olivat istuttaneet sen pihalle jo viikolla. Sunnuntaina en saanut mitään, eikä kumpikaan sanonut mitään, edes että sain kukan mikä on jo istutettu. Kun äitini tiedusteli sainko mitään purskahdin itkuun. Tiesin, että lapsi oli tehty minulle jotain hoidossa mutta en ollut sitä jostain syystä saanut.



Tästä äitien päivästä keskusteltiin. En halunnut kostaa, vaan huomioin lapsen kanssa seuraavana isänpäivänä. Siinä uskossa että mies ymmärtäisi seuraavan kerran. Viime kerralla sentään sain lapsen hoidossa tehneen lahjan. Lapsi olisi halunnut tuoda minulle aamupalan sänkyyn. Mies siihen kommentoi, ettei meillä ole tapana syödä aamupalaa sängyssä. Kyllä minä voin pöydässä syödä, mutta pitääkö aina jotenkin yrittää tehdä toiselle pahaa mieltä.



Tänä vuonna en enää halua enkä jaksa huomioida häntä mitenkään. En haluaisi elää näin. Tuntuu ikävälle kostaa ja olla ilkeä.



Meillä on yksi kuolleena syntynyt lapsi. Tänä vuonna " isä" ei edes muistanut kuolleen lapsen syntymäpäivää. Ihan tunnusti että ohi meni. En ymmärrä. Itse en voisi asiaa unohtaa mitenkään.



Yritän pitää kulissa pystyssä. Enkä hauku miestäni julkisesti. Naapurin naisetkin aina kehuu miestä kuinka hyvä tyyppi ja ahkera se on. Paskat! mä en käsitä mistä ne sen mielikuvan ovat saaneet.



Kaikesta huolimatta pidän miestä ihan kunnon ihmisenä. Jos on vaikka viikonlopun poissa minulla on sitä ikävä. En käsitä miksi.