Älykkäiden/erilaisten/syrjäänvetäytyvien poikien äidit:

En väheksy ap:n huolta, luonnollista äitinä olla huolissaan, mutta ei jokaisesta sosiaalisesti syrjäänvetäytyvästä automaattisesti tule joukkomurhaajaa.



Itse olen aina ollut vähän erakkoluonne, kaverit eivät ole olleet tärkeitä. Sellaisia ihmisiä on vaan olemassa, eikä luonne siitä muutu, vaikka kuinka käskettäisiin olemaan sosiaalinen ja menemään muiden ihmisten seuraan.



Kai silloin on syytä huolestua, jos luonne ja käyttäytyminen huomattavasti muuttuvat aiemmasta.

Se a-studiossa oleva opettaja, joka oli tavannut " kymmeniä, ellei satoja" kieroon kasvaneita nuoria sanoi, ettei kehitys tapahdu huomaamatta. Jokainen lapsi pyytää apua. Ongelma on siinä, ettei siihen reagoida.



Hänen teoriansa mukaan myös p-e on joskus pyytänyt apua. Hän ei ole sitä saanut, ja on padonnut vihansa vuosiksi.

näitä poikia ja tyttöjä löytyy, ja me vanhemmat olemme aika yksin monesti, koska se " erilainen" lapsi tai nuori saattaa olla asuinalueensa ainut " erilainen" . Minua itkettää lukea näitä viestejä, mutta samalla lohduttaa, että te tiedätte mitä tarkoitan. Ystäväni eivät ymmärrä, koska heidän lapsillaan ei ole tällaisia ongelmia. Miten paljon yksikin hyvä kaveri voisi saada hyvää aikaan lapsen elämässä. On rankkaa katsoa äitinä lapsen yksinäisyyttä ja sitä ettei lapsi edes halua kavereita.

Teemme niin kuin joku kirjoitti, eli touhuamme paljon sitten yhdessä ja ohjaamme harrastuuksiin, jossa poika onneksi käy, mutta ei sieltä kavereita tule kuitenkaan.

...olisi enemmänkin kaikkien vanhempien vastuulla kasvattaa lapsistaan toisia huomioon ottavia ja reiluja kavereita. Ei ole pelkästään syrjäänvetäytyvien syy, jos heitä kiusataan, vaan usein se suurin ongelma löytyy siitä kiusaajasta ja heidän seinien sisältään. Vaatii todella luonnetta lapselta mennä pyytämään sitä eristäytynyttä lasta kaveriksi ja mukaan juttuihin, ja siihen luonteen kasvattamiseen tarvitaan omaa äitiä ja isää.



Toivottavasti tämä tragedia on saanut kiusaajat ajattelemaan tekojensa seurauksia. Itse olin syrjäytynyt, kiusattu ja kotona nysvääjä. Harkitsin monesti itsemurhaa, mutta aina se jäi hyvin nukutun yön jälkeen ajatusasteelle. Elämä opetti minulle huonoa itsetuntoa, mutta antoi myös eväitä kasvattaa omat lapseni vahvoiksi. Ja miten ihania heistä onkaan tulossa! Aion kuitenkin heille vastaisuudessakin muistuttaa reiluista pelisäännöistä, että he voisivat ehkä joskus olla ap:n lapsen kaltaiselle hyvä kaveri.



Ap, minun vanhempani eivät koskaan puuttuneet syrjäytyneisyyteeni. En ole heille katkera. Myöhemmin olen luonut hienoja ihmissuhteita, vaikka kouluaikani olikin yhtä helvettiä. En todellakaan osaa neuvoa, muuta kuin ottamaan yhteyttä tuttaviin, joilla on saman ikäisiä lapsia, että lapsesi voisi yhdessä teidän kanssa kyläilemällä esimerkiksi tutustua ja saada kavereita. Näin minä sain aikoinani kavereita koulun ulkopuolelta.

Kiusaamiseen pitää ainakin ottaa tosi tiukka linja. Kiusaamisesta ja kaveruudesta, tunteista ym. asioista olisi hyvä keskustella säännöllisesti koulussa. Esimerkiksi kerran viikossa olisi tunti, jolloin keskityttäisiin vain näihin asioihin, jotka loppujen lopuksi ovat elämän tärkeimpiä asioita eli minä ja muut, miten toimitaan toisten kanssa.



Joukosta erottuvat pojat todellakin joutuvat helposti kiusatuiksi, mutta tässä on se tiukka linja, joka on otettava jo ennen kuin yhtään kiusaamistapausta tulee ilmi. Heti koulun alettua siis keskitytään siihen, ettei ketään alun alkaenkaan aleta kiusata.

Jos oppilas on muuten syrjitty, niin oppilaiden omat pari- ja ryhmävalinnat tukevat tätä syrjäytymiskehitystä varsin tehokkaasti. Syrjitty tuntee itsensä entistä syrjitymmäksi, kun kukaan ei haluaisi häntä parikseen tai ryhmäänsä. Se syö todella tehokkaasti itsetuntoa niin, että kohta syrjitty ei edes uskalla yrittää mitään kontaktia toisiin, kun tietää kumminkin tulevansa torjutuksi. Lisäksi myös luokalle syntyy selvä mielikuva siitä, kenen kanssa kukaan ei halua pariksi.



Sen vuoksi olisi tosi tärkeää, että pari- ja ryhmätöissä opettaja määrää parit / ryhmät. Ja mieluiten vielä niin, että kokoonpanot vaihtelevat eri kerroilla. Jos vielä löytyisi joku sellainen asia, jossa syrjitty pärjää hyvin (mutta jonka hallitseminen ei kuitenkaan leimaisi häntä hikariksi), niin sellainen pari/ryhmätöissä saattaisi hyvinkin auttaa kaverisuhteissa.

minunkin mielestäni hyvä vinkki, että pari- ja ryhmätöihin aina open määräämät parit, eikä niistä sallita mitään purnausta.



Muistan omilta kouluajoiltani sen nöyryytyksen mikä oli esimerkiksi liikuntatunneilla, kun oppilaat tekivät huutojakoja. Olin aina se viimeinen, jota ei mieluiten olisi otettu joukkueeseen ollenkaan. Koko joukkue saattoi huutaa " voi ei" tai muuta vastaavaa, kun huomasivat että minä jään heidän joukkueeseen. Oli erittäin mieltäylentävää ja kannustavaa sitten alkaa pelata siinä joukkueessa!



Kaikki tällaiset oppilaiden omavalitsemat ryhmät, parit, joukkueet kokonaan pois, ellei ole 110%:sti varma, ettei kukaan koe itseään syrjityksi näissä. Ja sitähän ope ei aina huomaa, koska lapsi helposti piilottaa kielteiset tunteensa, varsinkin hiljainen oppilas.

kuinka syrjityn voisi saada ei vain siedetyksi ja ei-kiusatuksi vaan arvostetuksi omana itsenään. Siis hyväksytyksi porukkaan. Tuntuu ettei se riitä, ettei kukaan kiusaa. Kai sitä haluaa kuitenkin kuulua jotenkin porukkaan.

on paljon muitakin, joilla samanlainen tilanne!

n se, jolla on ongelma.



Paljon, paljon puhetta erilaisissa yhteyksissä erilaisuuden hyväksynnästä ja hyvästä kaveruudesta, siitä, miten kaikista on pidettävä huolta.

konaan ilman hyväksyntää. Usein yksikin hyvä suhde toiseen ihmiseen riittää estämään katastrofin (lahdessähän oli joku psykiatri puhunut siitä, miten kiusaaminen ja toisen ihmisen vähättely johtaa helposti siihen, että vastakeinona kiusatun psyyke luo illuusion yli-ihmisestä - tällaista voisi estää, jos kiusattu kuitenkin saa tukea ja hyväksyntää edes joltakulta).

meillä on lähipiirissä kaksi aika erityistä nuorta, toinen ehdottoman aatteellinen, toinen ei koskaan ole ollut sosiaalisesti kyvykäs.



Molempien kohdalla ei voi muuta kuin yrittää tukea erilaisia harrastuksia, joista jostakin lopulta löytyisi niitä vertaisia, yhtä " erikoisia" . Oikean opiskelualan löytäminen usein auttaa, kun lopulta löytää itsensä muiden samoista asioista kiinnostuneiden joukosta.



Käytöstapoja voi opettaa, sosiaalisuutta ei. Valitan.

Muistan tuon omalta yläaste ja lukioajaltani, jolloin mulla ei ollut joissakin pienryhmissä kaveria ja se oli jotenkin nöyryyttävää olla se " ylimääräinen" joka säälistä piti laittaa johonkin ryhmään mukaan.

Luokkakaverit tulkitsevat sen helposti lellimiseksi, mikä on edelleen eristää oppilasta luokkakavereiden joukosta. Luokkakavereiden mielestä ei ole mitään niin raskauttavaa kuin olla opettajan lellikki.



Esimerkiksi minä aikoinaan sovin lapseni opettajan kanssa, että opettaja ei seuraavien kuukausien aikana kiinnitä lapseeni läheskään niin paljon positiivista huomiota kuin mitä lapseni olisi aktiivisuutensa ja osaamisensa vuoksi ansainnut, jotta lapseni olisi päässyt eroon opettajan lellikin leimasta.

sille (numeroa en muista), jolla oli " erilaiset" tyttö ja poika.



Pisti silmääni tuo pojan ohjaus " kunnollisiin" harrastuksiin, kuten hiihtoon. luonnossa liikkumiseen ja lautapelien pelailuun ISÄN kanssa. Pojalla ei siis ole kavereita? No millä tavalla nuo kunnolliset harrastukset isän kanssa niitä kaverisuhteita parantaisi? Eikö häntä voisi ohjata johonkin kodin ulkopuoliseen harrastustoimintaan, esim. se partio olisi varmaan ihan varteenotettava vaihtoehto. Tai ehkä joku liikuntaharrastus. Siellähän niitä kontakteja luodaan eikä kotona iskän ja äidin kanssa. Ja varmasti partio on ihan yhtä kunnollinen harrastus kuin lautapelien pelaaminen.



nim. pisti vähän ihmetyttämään

Jokainen meistä tarvitsee ilmaisulleen omat välineet. Jos lapsi ei helposti mielellään itsestään puhu, eikä oleta kenenkään kuuntelevan on vanhempien tehtävä kannustaa siihen. Musiikki, teatteri, tanssi, kuvataiteet yms. tukevat aina viimekädessä itsensä ilmaisua. Jokainen voi löytää niistä ohjattuna (ja jotkut ilman ohjaustakin) keinon ilmaista itseään. Sitä voi mennä mukaan johonkin taidekouluun, musiikkikouluun, teatteriryhmään, tanssikouluun, piirustuskerhoon tms. Itsensä ilmaisu voi olla sanallista ai puhtaasti tunteisiin pohjautuvaa. Teoksista voi keskustella kotona ja jo luomisprosessin aikana voi puhua sen tekemiseen liittyvistä tunteista ja ajatuksista.



Kun lapsella/nuorella on väline purkaa ajatuksiaan niin kyllä hän sitä tekee. Se väline voi toki olla myös vaikka kynä ja paperi, laulu, sulkapallo, lukeminen... Vanhempien ja kasvattajien tehtävänä on ottaa vastaan ne herkät vietit, joista sitten keskustelu avataan.



Tuo on sitten noin ylimalkaan. Tiedän omasta kokemuksesta, miten koulukiusaaminen, syrjityksitulemisen tunne syö itsetuntoa. Elämässä pitää saada onnistumisen kokemuksia ja niistä pitää saada riemuita. Kun löytää itseään kiinnostavan harrastuksen alkaa niitä kavereita usein sitten löytymäänkin. Netti myös helpottaa tällaisissa tapauksissa, koska se on pullollaan erilaisia harrastajayhteisöjä.

Hän on hyvin älykäs, epäsosiaalinen. No, nyt hän on jo yli 40 v, mutta lapsena kaverit eivät kiinnostaneet, mikään harrastus ei kiinnostanut. Vanhempani yrittivät tarjota hänelle kaikkea, mutta veljeni valittaa, että hänet pakotettiin, eikä hän tykännyt. Oli partiota summuuta.

Lukiossa hän löysi tietokoneet, joista tuli hänen elämänsä.



Tahdon vain kertoa, että jos ei-sosiaalisen lapsen pakottaa harrastamaan, niin se on pelkkää pakkopullaa.

poika oli alakoulussa yksinäinen, arkakin Ei viihtynyt pallokentällä niin kuin kaikki muut luokan pojat. Yläkouluun siirryttäessä pyrki ja pääsi matematiikkaluokalle ja tuli silmt loistaen kotiin. Siellä on ihanaa kun muutkaan ei vaan pelaa.



E hänellä vieläkään juuri kavereita vapaa-ajalla ole, mutta sentään koulussa mukana porukoissa.

että kiusattavasta kohteesta tehdään syyllinen. Ärsytetään niin että kiusattava suuttuu ja lyö tms ja vikahan on sitten sen jo syrjityn lapsen :( Yleensä koko luokka on sosiaalisesti lahjakkaan puolella, koska eivät halua tulla itse kiusatuksi. Ja kun kuisaaja huomaa, että vallankäyttö onnistuu se hiljainen kiusaaminen voi jatkua vuosia, eivätkä aikuiset ymmärrä, että se kiusaaja onkin se sanavalmis ja reipas koululainen.



Kokemusta on. Ja tätä on paljon.

joukkuepeli opettaisi sosiaalisuutta. Minulla on 5-vuotias, joka on mielestäni sosiaalisesti kyvykäs, tai ainakin leikit erilaisten ja eri-ikäisten lasten kanssa aina sujuvat hyvin. Ei ole kuitenkaan erityisen kiinnostunut toisista lapsista ja mielellään puuhailee yksinkin.



Hän on liikunnallinen ja ajattelin että joukkuepeli olisi tulevaisuudessa hyvä. Tietenkään en aio pakottaa.