Älykkäiden/erilaisten/syrjäänvetäytyvien poikien äidit:

Siis veljeni ovat olleet hyvin herkkiä, arkoja, ujoja, älykkäitä ja epäsosiaalisia. Molemmilla on kuitenkin aina ollut omat kaverinsakin, mutta paljon ovat myös tulleet kiusatuiksi, en edes tarkalleen tiedä kuinka paljon.



Toiselle on jo nuoresta asti kehittynyt vakava päihdeongelma ja täydellinen kyvyttömyys elää ns. normaalia elämää. Pahaa en kuitenkaan hänen uskoisi tekevän kärpäsellekään.



Toinen on pärjännyt elämässä varsin hyvin, mutta tietokoneen käytöstään ja riippuvuudestaan olen ollut huolestunut jo pitkään.



Addiktioita on siis molemmilla veljelläni ja tämän takia katsonkin, että hyvät ja tervehenkiset harrastukset vaikka sitten isän kanssa ovat lapselle todella tärkeitä, jotta syrjäänvetäytyvä ja ujo lapsi/nuori ei lähde etsimään sisältöä elämäänsä päihteistä tai muista riippuvuutta aiheuttavista asioista.



Ja kyllä, olen viime päivinä paljon pohtinut tuota syrjäytymisen, kiusatuksi tulemisen ja patoutuneen vihan yhdistelmää myös omien läheisteni suhteen.



Suosittelen luettavaksi Liisa Keltikangas-Järvisen temperamenttia käsittelevää kirjallisuutta. Erityisesti hänen ajatuksensa siitä, että eri yhteiskunnissa tietynlainen temperamentti katsotaan " oikeaksi" ja toisenlainen " vääräksi" on puhutellut itseäni kovasti. On siis tärkeää, että ujon ja aran lapsen ei tarvitse koskaan tuntea itseään huonoksi vain siksi, että hän ei ole yhtä sosiaalinen, nokkela ja hauska kuin toiset ikätoverinsa.

Vierailija:

Pisti silmääni tuo pojan ohjaus " kunnollisiin" harrastuksiin, kuten hiihtoon. luonnossa liikkumiseen ja lautapelien pelailuun ISÄN kanssa. Pojalla ei siis ole kavereita? No millä tavalla nuo kunnolliset harrastukset isän kanssa niitä kaverisuhteita parantaisi? Eikö häntä voisi ohjata johonkin kodin ulkopuoliseen harrastustoimintaan, esim. se partio olisi varmaan ihan varteenotettava vaihtoehto. Tai ehkä joku liikuntaharrastus.

Ymmärrän kyllä osittain ihmetyksen, mutta näissä harrastuksissakin pitää ottaa huomioon lapsen omat halut ja tarjolla olevat mahdollisuudet. Partiota ei ole ihan lähellä, vaan sinne kulkeminen vaatisi pojalta aika paljon. Liikuntaharrastuksistakin on vaikea löytää sellaisia, joissa ei tarvitsisi käydä monta kertaa viikossa. Pojalla on jo nyt (omasta tahdostaan) musiikkiharrastus, joka vie kaksi iltaa viikossa (käytännössä niihin menee matkoineen lähes koko ilta). Lisäksi hän käy yhdessä koulun kerhossa (siinäkin täysin omasta halustaan). En minä halua pakottaa häntä ottamaan näiden lisäksi jotain uutta harrastusta, johon matkoineen kuluisi taas monta tuntia jonain iltana.

Mutta en tosiaan tarkoittanutkaan sitä, että nämä harrastukset isän kanssa parantaisivat kaverisuhteita. Vaan tarkoitin sitä sitä, että tällaisissa harrastuksilla voi ehkä silti ainakin jossain määrin ehkäsitä sitä, että kavereisuhteiden puute jotaisi sellaisiin tapahtumiin kuin Jokelan tragediassa.

No niin. Luin ensimmäisen viestisi ehkä hieman väärien lasien läpi. Hienoa, että pojallasi on harrastuksia, joita harrastaa omasta tahdostaan.

Ehkä jäin kiinni tuohon perheen kesken harrastamiseen, koska mielestäni se, ettei ole kodin ulkopuolista elämää (tämä nyt hieman karrikoiden), juuri lisää mahdollisuuksia jäädä koukkuun esim. tietokoneiden maailmaan. Tietokoneet ovat (tämäkin on vain minun mielipiteeni) usein juuri älykkäiden, varsinkin poikien, ristiriitainen ajanviete. Toisaalta tietokoneisiin ja niihin liittyviin juttuihin voidaan purkaa sitä älykkyyttä, mutta toisaalta se, mitä tietokoneella voidaan tehdä, voi olla hyvin addiktoivaa. Ja kun usein älykkäät lapset ovat herkkiä jne, tuo addiktoituminen voi olla turmiollista.

Mutta aihe on ajankohtainen ja herättää itsenikin miettimään kahden pojan äitinä.

joka on hyvin samankaltainen kuin kuvailet omaa lastasi. Ja minä olen myös viime päivinä ollut jotenkin erityisen ahdistunut, kun olen miettinyt millä tavalla kasvattaisin lapsestani tasapainoisen nuoren.

Hän on myös älykäs ja hyvä koulussa. On ollut mielestäni aina vaikeuksia solmia ystävyyssuhteita. Ja toisaalta ei oikeastaan ole edes hirveästi kaivannut kavereita. Minä olen yrittänyt kyllä potkia häntä persuksiin et soittelis luokkakavereille, mut jotenkin tuntuu välillä niin tyhmältä pakottaa häntä ulos ja tapaamisiin ystävien kanssa.

Ei ole koskaan ollut kiinnostunut mistään ns. poikien urheilulajeista ja jäänyt siksi aina myös hiukan ulkopuolelle kaikista jutuista.

Mutta sitten kun katson hänen isäänsä, niin hän on samankaltainen ja kuitenkin elämässä ihan hyvin pärjännyt, vaikkakin on ollut koulukiusattu jne. En tiedä. Välillä on hirveän toivoton olo. Ja tiedän myös ettei tätä asiaa ymmärrä sellainen vanhempi jolla ei ole omaa kokemusta asiasta.

Missä päin AP asut?

Ehkä meillä tämän tapaisten lasten/perheenjäsenten omaisilla pitäisi olla jokin oma yhteisö, jossa voisi jakaa ajatuksia. Koska se huoli ja ahdistus oman rakkaansa elämästä ja tulevaisuudesta voi joskus olla kovin kova.

Hyvä ajatus oli tuo, että yrittäisi löytää " erilaisen" lapsen oman lapsensa kaveriksi. Kun olen hieman toipunut tästä Jokelan aiheuttamasta ahdistuksesta, alan järjestellä asiaa. Minua todellakin on ahdistanut viime päivinä, koska samastun aika paljon tähän perheeseen ja ajattelen, että ehkä sielläkin tämä poika on pienestä asti ollut " erilainen" , syrjäänvetäytyvä, älykäs. Pahimmillaan sitten syrjäytymiskierre ja kiusaaminen vievät tällaisiin ääritekoihin.

on se että laittaa jalkapallo/jääkiekko/sähly, ym. ryhmään. Jos poika on hyvä em. lajeissa hänellä on taattu suosio kavereiden keskuudessa.



Ja opettajille tosiaan, jos voisitte määrätä ne parit/ryhmät. Minäkin jäin urheilukentällä aina viimeiseksi, ei meille tuota. Nykyään aikuisenakin vielä pelkään tuollaisia tilanteita, esim. harrastuksissa, jossen saakaan paria ja tunnen itseni helposti ulkopuoliseksi.

Mua kiusattiin koulussa muutenkin jonkun verran, mutta onneksi oli tiivis kaveripiiri joten se ei vaikuttanut niin pahasti.

Asiasta on ajoittain kovasti huolta, mutta vaikeinakin jakosina auttaa kovasti kun tehdään koko perhe yhdessä paljon ja lapsi tuntee että häntä rakastetaan.



Lisäksi tytöllä on sopivasti erilaisia harrastuksia. Itse olen huomannut että yhdistelmä urheilu ja taide ovat hyvä yhdistelmä. Urheilu saa liikkumaan yhdessä muiden kanssa, olemme kannustaneet ottamaan jonkin verran tosissaan niin että omien rajojen kokeilemisen kautta itsetunto kohoaa. Kun juoksee ala-asteikäisenä 1km kilpaa ja selviää siitä niin sellaisesta tulee hyvä olo. Urheilun kohdalla pitää tietenkin huolehtia siitä, että sitä ei oteta liiaksi ryppyotsaisena suorittamisena ja keskinäisenä kilpailuna, vaan pääasiassa kivaksi yhdessä tekemiseksi ja oman itsetuntemuksen ja tiukan paikan kestämisen kasvattamisena.



Erityisesti poikien kohdalla urheilu on tie kaveruuteen. Oli asiasta mitä mieltä hyvänsä pojat arvostavat hyviä urheilijoita.



Taideharrastus on taas siitä hyvä, että siinä tapaa samanlaisia herkkiksiä ja saa kanavoitua omat tuntemukset toimintaan.

Harva yksinäisistä ihmisistä on pyskopaatti.



Sekin täytyy vanhemman hyväksyä, että niin paljon yhteiskunnassamme kun ihannoidaankin sosiaalisuutta ja erilaisten harrastuksien ja muiden aktiivisuuden merkkien täyttymistä, osa ihmisistä viihtyy paremmin yksinään tai vaikka kirjojen parissa kotona. Olemme erilaisia!



Varmasti jokin hälytyskello kilahtaa jos eristyneisyys menee liiallisuuksiin. Ihan samoin liika aktiivisuuskin ja kykenemättömyys olla yksin on hälyttävää.

Kun vaatii ja välillä pakotaakin niin lapsi joutuu ylittämään omat pelkonsa mistä itsetunto kasvaa. Vaatimusten täytyy tietenkin olla sopvan kokoisia, sellaisia mistä lapsi selviää.

taitaa olla sellainen syrjäänvetäytyvä ja arka poika, joka on huono liikunnassa ja hintelä ruumiinrakenteeltaan.

:(

Mitä mieltä olet siitä, pitäisikö lasta " pakottaa" seurustelemaan ikätovereidensa kanssa? Jos hän ei itse ole kiinnostunut eikä halua.

Pitäisikö kuitenkin vanhempien järjestellä kavereita kylään ja pakottaa lapsi esimerkiksi naapuriin vähäksi aikaa?



Tätä olen joutunut miettimään. Kun toisaalta sanotaan, että vanhempien pitäisi huolehtia että myös sosiaaliset suhteet kehittyisivät mutta toisaalta pitäisi hyväksyä että kaikki eivät ole sosiaalisia.



MIkä olisi oikea tapa toimia?

Olen juuri sellainen kauhuäiti, joka oikeasti on sitä mieltä, että lapsen sosiaalinen varhaiskasvatus on vanhempien tehtävä.



Monista viesteistä täälläkin kukoistaa läpi ruikutus, ettei lapsi " saa" kavereita tai että lapsi käy kerran viikossa harrastuksessa, muttei tällä silti ole vapaa-aikana kavereita!!



Miksi ette hyvät vanhemmat kutsu itse useammin esim. lapsen kavereiden vanhempia/perheitä kylään? Harva koulukiusaaja ottaa uhrikseen sellaisen luokkakaverin, jonka vanhempien tietää istuvan silloin tällöin iltaa omien vanhempiensa kanssa.



Josa asunto on liian pieni, niin sopikaa treffit jonnekin Pizza-paikkaan. Mahdollisuuksia on monia.

joilla ei ole tämän tyyppistä lasta. On niin helppo puhua ja antaa ohjeita, jos omat lapset ovat sosiaalisesti ns. normaaleja.

Kai sitä kyläilyjä on tehty vaikka kuinka, mutta jos lapsi on sen laatuinen kuin on, eikä halua ystävystyä, niin mitä tehdä vielä?

Ihan oikeasti, niin älytöntä kuin se onkin ja vaikka asiaan liittyy monta kohtaa, joissa voi miettiä että asioiden ei pitäisi olla näin, niin uskon että omalle lapselleen tekee ison palveluksen, jos huolehtii siitä, että se ei ole ihan onneton urheilullisesti. Tämä koskee etenkin poikia. Tyttöjen kohdalla taas on ihan hyvä huolehtia että se vähän seuraa vaatemuotia, poppia jne.



Tiedän, pinnallista jne, mutta asian voi ratkaista niin että koko hommasta keskustelee kriittisesti mutta samalla tuo esille sen, että on itselle helpompaa kun tietää mitkä ne yleiset sosiaalisen pärjäämisen säännöt on.

Olin kouluajan sellainen " lukutoukka" ja viihdyin paljon omissa oloissani. Kyllä siitä sai välillä kuulla, fyysistä kiusaamista ei ollut mutta henkistä kyllä. Mun pelastus on ollut se että aina on ollut muutamia hyviä ystäviä ja lopuista en ole niin välittänyt vaikka olisivat mulle naureskelleetkin.

Ala-asteella minulla oli muutama kaveri, koko ala-asteen aikana kolme sellaista kaveria, jotka kävivät kylässäkin, mutta enimmillään samaan aikaan oli kaksi kaveria. Yläasteelta lähtien ei kavereita sitten ollutkaan. Olin aina se ylimääräinen, inhosin pari- ja ryhmätöitä, kun piti sydän tykyttäen odottaa saako paria vai ei. Sitten minuakin aina tuputettiin kolmanneksi johonkin ryhmään ja koin todella nöyryyttävänä olla aina se ylimääräinen pariton/ryhmätön.



Minua kiusattiinkin, mutta ei kai se kiusaukseni pahimmista päästä ollut, koin myös syrjintää, selän takana puhumista.



Ongelmani on se, että en osaa tutustua ihmisiin. En saa suutani auki, en keksi mitään sanottavaa. Ongelma on helpottanut vuosien varrella. Ala-asteella asiat olivat huonommin siinä mielessä, että en esim. uskaltanut puhua kaikissa tilanteissa, yläasteella rohkaistuin, mutta silloin minulla taas ei ollut yhtään kaveria. Olin koko yläasteen ja lukion yksin koulun jälkeen ja koulussakin minulla oli vain muutamia henkilöitä, joiden kanssa saatoin joskus jutella kouluaikana ihan yleisesti vaan jostain. Ikinä en käynyt kenenkään kotona eikä kukaan minunkaan kotona. En vaan tiedä miten tutustua, en osaa mennä porukkaan. Kateellisena katson ihmisiä, jotka löytävät ystäviä joka paikasta ja tutustuvat hetkessä uusiin ihmisiin. Minulta se ei luonnistu.



Koulujen jälkeen olen kuitenkin onnistunut perustamaan perheen, miehenikin on aika hiljainen, elänyt lähes tulkoon samanlaisen elämän kuin minäkin. Meillä on pieni vauva, välillä kauhulla ajattelen millainen hänestä mahtaa tulla. Tuleeko hänestäkin syrjitty ja epäsosiaalinen. Aion viedä lapsen vähän isompana johonkin joukkuelajiin, toisaalta tässäkin kannattaa huomioida se, että yrittää viedä lapsen sellaiseen harrastukseen, jossa lapsi pärjää. Huono suoritus lajissa saa vaan enemmän aikaa syrjintää sekä ennen kaikkea heikentää entisestään epäsosiaalisen lapsen jo yleensä ennestään surkeaa itsetuntoa.

Joten kannattaa yrittää etsiä sellainen laji tai harrastus, jossa lapsi olisi hyvä tai edes kohtuullinen.



Opettajille antaisin sellaisen neuvon, että jos luokassa on syrjittyjä lapsia niin ehdottomasti pari- ja ryhmätöitä kannattaa jakaa niin, että opettaja on jo ennalta määrännyt parit. Näin kaikki oppilaat saisivat mahdollisuuden tutustua toisiin ja se epäsosiaalinenkin voisi löytää jostakin jopa ystävän. Mutta älkää missään tapauksessa tehkö sitä virhettä, että alatte liikaa kiinnittää huomiota johonkin epäsosiaaliseen lapseen, mikään ei ole niin nöyryyttävää kuin se, että jos lapset huomaavat, että opettaja tavallaan suosii yhtä tai tekee nämä ryhmäjaot ym. vain sen yhden epäsosiaalisen lapsen takia.

Ja erityisen tärkeää on että kaikki vanhemmat opettaa omille lapsilleen ettei ketään jätetä porukasta eikä kiusata.

Vierailija:

taitaa olla sellainen syrjäänvetäytyvä ja arka poika, joka on huono liikunnassa ja hintelä ruumiinrakenteeltaan.

:(

Oma nuorimmaiseni on erilainen lapsi/nuori jo nykyään. Ei viihtynyt lapsenakaan toisten lasten seurassa, koki heidät meluisana ja ehkä ahdistavana. Rakensi yksikseen isoja monimutkaisia rakennelmia legoista, oli ja on vieläkin kiinnostunut luonnosta/historiasta ja matematiikasta. Ei esimerkiksi lapsenakaan halunnut katsoa lasten piirrettyjä vaan, katsoi mieluummin erilaisia historiasta/luonnosta kertovia dokumentteja.



Monesti oli huoli kuinka hän tulee pärjäämään, kuinka paljon häntä kiusataan koulussa, ja tosiaan kyllähän häntä kiusattiin ja kaikki opettajatkaan eivät aina ymmärtäneet lastani joka tiesi asioista paljon paljon enemmän kuin moni aikuinenkaan.



Sitten ala-koulun viimeisillä luokilla vaihtui opettaja joka ymmärsi poikaani ja kehui häntä koko luokallekin välillä, kuinka viisas ja älykäs hän. Poikani itsetunto nousi kohisten.



Nyt ylä-koululaisena hänellä on pari ystävää jotka ovat samantyyppisiä, kuin hän itse, ja he tulevat tosi hyvin toimeen yhdessä.



Erikoislaatuiset lapset ystävystyvät yleensä yhtä erikoislaatuisten kanssa, koska he ymmärtävät toisiaan.



Toivon että koulutaipaleen varrella sinunkin poikasi löytää yhtä erikoisenlaatuisen ihmisen ystäväkseen

ja hän kertoo sinulle asioita, tilanne on parempi kuin osaat kuvitella nyt. Koska esim. jos häntä kiusattiasiin koulussa, sinä saisit tietää sen häneltä ja voisit puuttua siihen. Tarvittaessa lapsihan voi vaikka vaihtaa koulua jos oma koulu ei saa kiusaamiskierrettä katkaistua.



Lisäksi on ihmisiä, joille aikuisena 2-3 läheistä ihmissuhdetta (joista yksi usein oma puoliso) näyttää riittävän.

Minä en tiedä miksi hän sairastui paranoidiin skitsoferniaan. Miten minä voisin sen tietään kun lääketiedekään ei sitä tiedä?



Puhut ylisuojelevasta äidistä - tiedätköhän, ttä se on ihan vanhentunut käsitys mielenterveysongelmien syystä. Eikä ketään voi *pakottaa* terveeksi.



Sinä olet joutunut kärsimään koska veljelläsi on vakava ja vaikea sairaus, mutta sairaus voisi olla myös syvä kehitysvamma, lihasrappeumatauti tms. On surullista ettei vanhemmillasi ole riittänyt aikaa ja huolenpitoa sinulle vaan he keskittyivät veljeesi. On väärin että he ovat ' sokeutuneet ' sinun tarpeillesi tässä tilanteessa.



Mutta sinä olet selittänyt sen itsellesi niin että veljesi sairaus on vanhempiesi aiheuttama tai ainakin heidän vallassaan olisi ollut estää se..