Mies löysi uuden, espanjalainen opsikelijatyttö voitti perheen.

Mies (aikuinen 40v) lähti syksyllä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, YOssa piti parantaa ihan jopa tohtoriksi asti.

Minä ja lapset (kaksi koulikäistä) kannustimme häntä kaikin tavoin.
Kävimme siivoamassa ja laittamassa kuntoon hänen opiskelijasolunsa.
Miehellä ei ollut varaa vuokrata omaa asuntoa, koska opiskelun aikana perheemme tulot vähenivät huomattavasti.

Syksyllä mies tuli kotiin joka viikonloppu, oli kotona usein 3-4 päivää viikosta. Yhtäkkiä joulua ennen se väheni, syy oli kuulemma että tenttejä, tenttejä.
Pakkohan se oli uskoa. Tai siis uskoin.

Kevät meni tenttien parissa. Kannustin ja maksoin osan ja autoin.
Skypetykset hiipuivat - joko huonon yhteyden takia tai siksi, ettei "kirjastossa saa skypettää".

Miehen lisäkoulutuksen kesto oli alunperin 2-4 vuotta, riippuen siitä, miten paljon ja ahkerasti opiskelee.
Luulin miehen opiskelleen todella hienosti ja kannustin ja kiitin ja ihailin häntä siitä - ei kuka tahansa 40-kymppinen yhtäkkiä selviäkään koulunpenkillä.
Mutta mun miespä selvisi!

Luotin siihen, että kahden vuoden opiskelun jälkeen saamme isän/miehen kotiin. Ajattelin, että jos mies opiskelee ja tentii 24/7 - tietenkin hän valmistuu nopeasti.
Ihailin miestäni jopa siitä, että hän rääkkää itseään tiivillä opiskelemisella, jotta suoriutuisi mahdollisimman nopeasti!

Mies on "opiskellut" koko kesän.

Päätimme lasten kanssa yllättää isin ja varasimme opiskelupaikkakunnalta hotellin, ihan sviittiin tuhlasin, ja sitten lähdimme hakemaan isiä rentoutumaan.
Mutta.
Isihän oli jo rentoutunut.

YO:ssa on paljon ulkomaalaisia opiskelijoita ja mieheni puhuu (suomen lisäksi) sujuvaa eestiä ja espanjaa - hän olikin rakastunut espanjalaiseen opiskelijaan (Patricia, 17v minua nuorempi) - ja nyt kun jäi kiinni, sanoi, että aikoo jättää perheensä.

Patricia kuulemma palaa Espanjaan ensi keväänä, ja mieheni kuulemma menee perässä.

Nyt on ongelma se, että Patrician perhe on katolinen. Eivät missään nimessä hyväsky naimisissa olevaa miestä (eronneen tohtorikoulutuksen saaneen miehen kuulemma hyväksyvät) - ja nyt mieheni siis laittaa eropaperit, jota ero ehtii astua voimaan ennen ensi kevättä.

Ja minä jäin kuin nalli kalliolle. Mies ei edes puhunut lapsista. Ei minusta. Ei talosta. Ei mistään.

Ja tässä sitä nyt ihmetellään elämän menoa kuin koomassa.
Aivan turta.
Ei mitään tajua.

Ei mitään.
En ole kehdannut puhua asiasta kenellekään, en edes ystäville - saati vanhemmilleni.
Ei hajuakaan mitä sanon lapsille.

Ja olen muuttanut kielet ja maat ja nimet tässä, en minä ihan naiivi ole.
Mutta tarina itsessään on ihan totta.

Ja nyt tässä pitäisi kasata jonkinlaista elämää.

Mies ilmoitti myös, ettei vastaa enää puheluihini; saan kommunikoida hänen kanssaan vain tekstareilla tai meileillä.
Että näin.

Aika raskaalta tuntuu.