Harkitsen munasolujen luovuttamista, mutta muuta asia askarruttaa:

1 - Kun maailmassa tosiaan on orpoja lapsia, hylättyjä lapsia, niin pitäisikö sittenkin pyrkiä ennemmin siihen että näille jo olemassa oleville lapsille järjestettäisiin rakastava hyvä koti, kun että lapsettomuushoidoilla tehdään aina uusia lapsia niillekin jotka niitä ei perinteisin keinoin voi saada?

(toisaalta ymmärrän lapsettomien tuskan, halun kasvattaa lapsi omassa kohdussa, synnyttää hänet jne)



2 - Jos lapsella joka minun munasolusta on kehittynyt, on joskus kriisi perheessään, vanhemmat kuolee tai hylkää tms, niin onko minun silloin mahdollista auttaa? Vai onko kerran luovutettu aina luovutettu kaikissa tapauksissa? Lapsihan ei ole minun, mutta biologian kannalta hänessä on tavallaan osa minua. En tahtoisi luovuttaa solua josta kasvaa sitten onneton ihminen.



3 - Millaisia tuntemuksia mahtaa tällä tavoin luovutetun munasolun avulla aikaan saadussa lapsessa herättää se tosiasia että biologisesti osa geeneistä ja alkuperästä tulee muualta kuin äidistä ja isästä? Miten kova on kaipuu löytää omat biologiset juuret? Jopa identiteettiongelmia? Jopa vihaa sitä naista kohtaan joka noin vaan luovutti solujaan jollekin ventovieraalle?



Periaatteessa olen sillä kannalla että asia on hieno. Voin auttaa lapsettomia ja on myös ihan kiva että minun geenini saavat jatkumoa toisaallakin (biologiaa, lisääntymisentarvetta ilmeisesti puoleltani). Että uusi elämä saa mahdollisuuden perheessä jossa häntä on kaivattu niin kovasti että on turvauduttu kalliisiin ja rankkoihin hoitoihin.



Tahdon kuidenkin puida asian loppuun asti pohjamutia myöten ennen kuin teen päätöksen, ettei sitten myöhemmin tarvitse katua.