Minustako pettäjä?

Olen alle nelikymppinen nainen, ollut " ikäni" yksissä saman miehen kanssa ja meillä on lapsia. Mieheni on kunnollinen, kiltti, ahkera ja hyvä isä lapsilleen ja hyvä mies minulle. Mitään isoja kriisejä meillä ei ole ollut koskaan. Aina olen ollut ehdottomasti pettämistä vastaan, aikoinaan sanoin miehelleni, että se on sitten kerrasta poikki. Joku vuosi sitten havahduin ajattelemaan, ettei se ehkä ihan niin mustavalkoista olisikaan, jos tilanne tulisi eteen. Esim. kännisekoilu yhden kerran ei välttämättä riittäisi eroon, vaikka hirveää se olisikin ja luottamus menisi.



35-vuotiaana alkoi menokausi, kun nuorin lapsi oli sen ikäinen, että äiti pääsi illaksi tuulettumaan. Noin puolen vuoden ajan kävin ystävättäreni kanssa riennoissa, milloin raflassa, teatterissa, jne. Joskus vain tanssittiin, mutta joskus sattui paikalla olemaan joku kivantuntuinen kaveri ja tanssit meni pusutteluksi. Joskus tuli ehdotuksia yhteisestä yöstäkin, mutten koskaan ottanut niitä vakavasti. Ne pusutkin tuntuivat jälkikäteen pahalta miestäni ajatellen.



Olen tässä vuosien aikaan tutustunut myös yhteen mieheen, ollaan oltu ihan puhtaasti kaveripohjalla, mutta vuoden sisään tämä ystävyys on syventynyt ehkä turhan paljon. Mieheni tietää tästä ystävästäni ja siitä että soitellaan ja viestitellään. Nykyisin ollaan yhteydessä noin joka toinen päivä. Pikkuhiljaa ystävyytemme on siis muuttunut niin, että kaipaan tämän ystävän läheisyyttä. Olemme suukotelleet aika useinkin, mutta sen pitemmälle ei olla menty.



Olen huomannut ajattelevani tätä ystävääni enemmän ja enemmän, myöskään aiemmin mahdottomalta tuntunut ajatus seksistä ei enää tunnukaan niin mahdottomalta ja sehän tässä on alkanut vaivaamaan. Miten minusta on tullut tämmöinen? Onko tämä jotain 35+ tai 40-kriisiä? Minulla ei ole yhtään semmoista ystävää, kenelle uskaltaisin aukaista suuni tästä asiasta, joten siksi koitan purkaa sitä täällä. Toivottavasti saan kommentteja vastaavanlaisia tunteita kokeneilta, sillä varmasti heitä on av:laistenkin joukossa.