Lue keskustelun säännöt.
Myönsin tänään itselleni, että olen alkoholisti.
17.10.2007 |
Vielä ei ole sattunut mitään sen " pahempaa" , mutta henkisesti olen väsynyt. Juomiseen, syyllisyyteen, pahaan oloon. En ole itse ostanut alkoholia pitkään aikaan enkä koe että minun olisi pakko saada alkoholia, mutta poikaystäväni tuodessa kaljaa kotiin maistuu se minullekin. Vapaa-aikaa kun saan, niin mielessä ei ole kuin - ryyppäämään.
Harmi vain, poikaystävältäni en tähän " tunnustukseen" saanut tukea, vain naurua. Hän ei koe tätä kai ongelmaksi, vielä. Laitoin hänelle tänään viestin, että tähän asuntoon ei alkoholia enää tuoda, ja myönnän, että olen alkoholisti. Soitti ja naureskeli vain. Se siitä suhteesta sitten. :( Nyt vain hoitamaan itseäni, ja jatkakoon poikaystävä samaa rataa kuin ennenkin, se on hänen valintansa.
En olisi ikinä uskonut, että minusta tulee alkoholisti. Mutta se kai olen. En osta alkoholia itse, en juo salaa, eikä alkoholi vaikuta työkykyyni, vielä, mutta siihen päin tunnen olevani menossa. Onnekseni ymmärsin tämän ajoissa. Onko kohtalotovereita? Miten ystävänne tms ovat suhtautuneet? Ainoa joka tietää itseni lisäksi suuresta alkoholinkulutuksestani on poikaystäväni, ja toivon ettei kukaan saakaan tietää, minua hävettää. Pakko purkaa tänne ajatuksiani, koska tuntuu etten voi puhua asiasta kellekään. Luulin saavani tukea poikaystävältäni, mutta olin väärässä.
Kommentit (4)
Minäkin olen myöntänyt itselleni ja miehelleni olevani alkoholisti, mutta enpä ole kauheasti tehnyt parannuksia. Edelleen joka ilta saan taistella etten ota muutamaa. Joinain iltoina viikossa se onnistuu ja joinain ei. Vielä on niin helppoa sortua kun jaksan herätä lasten kanssa ja juon vasta kun ne nukkuu. Eli " en satuta ketään" vaikka juon. Ja tiedän että ajan myötä asiat tuppaa pahenemaan, mutta ei ole selkärankaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä, että olet saanut asian itsellesi myönnettyä. Ja harmi, ettei poikaystäväsi ole kypsä asiaa kohtaamaan. Parempaa tulevaisuutta :)
Meillä on suku täynnä alkoholisteja, joiden elämänkaarta olen saanut seurata aika pitkän pätkän ihan viereltäkin. Surullisimpia kohtaloita on tullut niille, jotka eivät ole halunneet ongelmaa nähdä ja vastaavasti onnellisimpia niille, jotka ovat havahtuneet ja tarvittaessa hakeneet myös apua AA:sta tai edes tukea lähipiiristä.
Alkoholismi on oikeasti yleisempi sairaus kuin moni kuvittelee. Ja ikävä kyllä se ei ole pelkästään tahdonasia, vaan kyseessä on monelle aito riippuvuus ihan siinä missä toisilla tupakkaan tai joillakin huumeisiin. Helpoin tie on valita absolutismi, silloin ei tarvitse hakea rajoja eikä koetella " tahdonlujuutta" . Se on myös alkuun vaikein tie, koska ikävä kyllä aika harva tajuaa, kuinka vakavasta ongelmasta alkoholismissa on kysymys ja että ainoa varma tie siitä ulos on nollatoleranssi. Eli saa olla tosi vahva, että kestää ympäristön ihmettelyn ja pahimmassa tapauksessa jopa painostuksen ja vähättelyn :-/ Teit varmasti siis oikean päätöksen, kun et huoli poikaystävääsi luoksesi kaljoineen. Jokainen on vastuussa ensisijaisesti itsestään ja alaikäisistä lapsistaan, alkoholismi voi tuhota nämä molemmat hiipien ilman, että sitä alkuun edes tajuaa :(
Tsemppiä uuteen elämänsuuntaan!
Korviketta juomiselle en mielestäni tarvitse, vain sen normaalin elämän, mitä oli ennen kuin rupesin juomaan useammin, arki-iltaisinkin.
Ei enää avoimia ovia poikaystävälleni kaljakassin kanssa. Siitä se lähtee.
Ap