Paha, ilkeä äitipuoli?

annika73:

Kuitenkin olen miettinyt sitäkin, että yleensä, jotta olisi auktoriteettia " pomottaa" , pitää olla myös niitä myönteisiä yhteisiä juttuja. Ei aikuinen voi norsunluutornissa odottaa, että ensin lapsi alkaa toimia ihanasti ja olla kuin ihmisen mieli, ja sitten hänet voi hyväksyä. Ensin pitää hyväksyä lapsi, sitten voi odottaa yhteistyötä.

Minä olen meillä se inha äitipuoli, jolla ei ole mitään yhteisiä myönteisiä juttuja miehen pojan kanssa. Poika onkin kyllä aika äärimmäisen hankala tapaus, mielenterveys- ym. ongelmainen teini, joka on asunut ikänsä mielenterveysongelmaisen äitinsä kanssa (äiti mm. estänyt isän ja pojan tapaamiset ja pilannut pojan mielikuvaa isästään aika tehokkaasti, välit alkaneet lähentyä vasta viime vuosina). Pojan kanssa on melko mahdoton saada aikaan mitään normaaleja kivoja yhdistäviä juttuja. Pidän silti oikeutenani puuttua pojan käytökseen, lähinnä törkeään kielenkäyttöön, niinä hetkinä kun olen samassa huoneessa. Täytyy myöntää, että usein yritän enemmänkin pysytellä poissa, kun poika on käymässä, koska pojan käytös ja koko hänen tilanteensa ahdistaa minua.

Tämä meidän tilanne on tietysti tosi epätavallinen eikä onneksi edusta suurinta osaa uusperheistä. Mutta alkuperäisen kirjoittajan viestiin kommentoisin, että ota ihmeessä asia puheeksi miehesi kanssa oikein " kissa pöydälle" -meiningillä. Niin meilläkin piti ottaa. Mies ei aluksi uskaltanut komentaa poikaa tai vaatia asiallista käytöstä juuri sen takia, että poika ei asu meillä. Mies pelkäsi ettei poika enää tykkää viettää aikaa meillä, jos häntä alkaa liikaa pomottaa. Nykyään mies on jämäkämpi, ja minäkin uskallan sanoa pojalle kun käytös on asiatonta. Meillä asia selvitettiin vasta silloin, kun minä sain pojan lähdettyä hillittömän itkukohtauksen ja nyyhkin, etten enää kestä tuon pojan käyntejä. Toivottavasti teillä päästään selvittämään asiaa ennen moista :)

Joku ymmärsi sanomani hiukan väärin. Mieheni poika on ihan kiva ja tulemme toki hyvin juttuun keskenämme.

Se vaan ottaa pattiin, kun mieheni ei uskalla ikinä häntä komentaa, käskeä eikä kehottaa mihinkään. Kaikin tavoin kierrellään ja kaarrellaan asiaa. Jos asiasta huomautan, hän sanoo, ettei tahdo

olla ilkeä. Mielestäni se ei todellakaan ole ilkeyttä, vaan lapsesta

aidosti välittämistä. Itse olen kasvattanut kaksi jo murrosiän ohittanutta

lasta ja tiedän, ettei se aina ole helppoa, mutta asioihin saa ja

pitääkin puuttua. Ei se lapsi siitä kärsi, päinvastoin. Rajat ja rakkaus.

Niillä tasapainosia lapsia kasvatetaan. On lasten opittava sekin, että elämässä on myös pettymyksiä ja ne on kohdattava jo kotona.

Tätä mielä minä olen.

vauva07:

Rajat ja rakkaus. Niillä tasapainosia lapsia kasvatetaan. On lasten opittava sekin, että elämässä on myös pettymyksiä ja ne on kohdattava jo kotona.

Niinpä. Ja jos vanhemmat eivät opeta lasta huolehtimaan hygieniasta, hoitamaan läksyjen kaltaiset velvollisuudet kunnolla jne., niin kuka niistä lapselle opettaisi? Tällaisten asioiden opettaminen on tärkeä osa lapsen varsinaista

kasvatusta

, joka on vanhempien tehtävä siinä missä perushuolto, kuten lapsen ruokkimisesta ja vaatetuksesta huolehtiminen. Jos haluaa kasvattaa lapsesta pärjäävän aikuisen, niin on välillä vaadittavakin jotain. Ei aina voi olla kivaa. Eikä etävanhemman koti voi olla hotelli, vaan isä on isä ja äitipuolikin on perheen aikuinen.

Itsekin olen tilanteessa, jossa perheessä asuu puoliaikaa miehen kaksi murrosikäistä lasta. Toisen puolen ajasta lapset asuvat äitinsä luona, jonka mielenterveysongelmat tulevat aalloittain. Nyt ollaan taas menossa kohti huonompia aikoja sen jälkeen, kun lasten äiti erosi uudesta miehestään viime kesänä.



Lasten vanhemmat ovat molemmat kasvattaneet lapsiaan periaatteella " paljon rakkautta ja vähän rajoja" . Kaikki on mennyt oikein hyvin niin kauan kun lapset olivat kilttejä tyttöjä mutta nyt on 14-vuotias alkanut kokeilemaan rajojaan oikein toden teolla. Itse olen ollut perheessämme se, joka asettaa rajoja ja osittain tämän vuoksi 14-vuotias on nyt kieltäytynyt tulemasta meille. Äidin luona elämä on helpompaa koska siellä ei kukaan aseta mitään vaatimuksia.



Olemme mieheni kanssa kasvatusasioissa samoilla linjoilla eikä meillä ole ristiriitoja. Hän on vain epävarmempi ja alkaa helposti perääntyä, jos lapset syyttävät " sairaista säännöistä" ja " orjapiskuruudesta" . Kaverit eivät tietenkään joudu tekemään minkäänlaisia kotitöitä, sen olemme saaneet kuulla monesti...14-vuotias on ikävä kyllä oppinut että isän pystyy aina puhumaan ympäri ja tällä hetkellä kenelläkään ei tunnut olevana mitään otetta tilanteeseen.



Tunnen syyllisyyttä siitä, että olen kenties ajanut pois 14-vuotiaan " sairailla säännöilläni" . Toisaalta tiedän, että sääntömme ovat aivan kohtuulliset. Ongelma on se, että lasten äidin luona ei ole mitään sääntöjä ja kun lapset vertaavat näitä kahta kotia toisiinsa, meidän kotimme tietysti tuntuu työlaitokselta verrattuna äidin lepokotiin...



Nyt mietinkin, pitäisikö meidänkin muuttaa kotimme lepokodiksi jotta lapsi suostuisi tapaamaan isäänsä ja unohtaa kaikki jalot lapsenkasvatusperiaatteet?

ja vaikka isä olisikin suht samoilla linjoilla, lapset varmaan tietävät, mistä yhtäkkiset säännöt ovat lähtöisin. Saavutetuista eduistahan taistelevat aikuisetkin....

Minun mieheni sanoi kerran minulle että, on kiva kun artulla on kivaa kun hän käy niin harvoin.Eli käytännössä saa pelata silmät kierossa vaikka koko päivän tietokonetta, kiukutella (10v) ruokapöydässa kun on pahaa ruokaa, olla lähtemättä kylään.. ARGH tää kaikki saa mut niin raivon valtaa, kuitenkin omia poikia koskee ihan samat säännöt, he eivät tosin saa pelata ollenkaa koska olen nyt nähnyt mihin se johtaa..kuitenkin.Mieheni tehtävä on oman pojan silmissä vain ja ainoastaan miellyttää häntä...Pienet yhteiset poikamme saavat kyllä pienestäkin huutia, mutta iso olla jolkottaa ja harvoin sanotaan asiasta..ja voi voi..

En lukenut ihan koko ketjua...



Mutta se minkä luin jätti päällimmäiseksi hassun ajatuksen. Eli sen. että murrosiän ongelmista on aika helppo syyttää puolison exää. Vaikka aika suurella todennäköisyydellä aika monen teini-ikäisen vanhemmat joutuvat kestämään niskottelua, välinpitämättömyyttä yms. Kunhan teillä on omia teini-ikäisiä, tiedätte, mitä se on :) Minulle on ainakin psykologi sanonut, että jos nuoriso kehtaa vähän kapinoida, se on terveempää kuin kaikkeen tyytyminen...



Eli suurin osa näistä " ongelmista" , joista te moititte puolison edellisestä avioliitosta olevia lapsia, on normaalia murrosikäisen toimintaa. Miksi edes ottaa miestä, jolla on lapsia, kun niistä tulee vain vaivaa?

vaan sitä ahdistusta, mikä tulee kun vanhempi ei pistä mitään rotia lapselle. Siis ap esimerkissä mun mielestä on suht normaalia, jos 13v poikaa ei nimenomaan HUVITA liiemmin hangata hampaita tai siivota, mutta isällinen patistelu on huolenpitoa ja normaalia/suositeltavaa vanhemmuutta. Yleensähän nämä angstit juuri siihen liittyvätkin, että lapselta ei mitään vaadita. Eihän se varsinaisesti lapsen itsensä vika ole.

Jotkut vanhemmat tosin, jos viettävät lapsensa kanssa suhteellisen vähän aikaa, eivät jotenkin kasva matkassa. Eivät hoksaa, että ikää tulee enemmän, ettei se piltti olekaan enää samalla tasolla kehityksessä kuin avioeron aikoihin.

Yksi kaverini on joskus sanonut, että kun lapsi meni päiväkotiin ja yhteinen aika väheni, kosketuspinta vähentyi myös. Ja lapsi onnistui kasvamaan varkaiten, eikä äiti aina pysynyt matkassa. Erovanhemmalla se lapsen kasvu tapahtuu vielä enemmän toisaalla, ei silmien alla. Lisäksi vanhemmalla voi olla kova hoivavietti, kun lapset vihdoin saa luokseen. Myös kova ikävä. Joillakin voi silloin mennä juuri vähän sekaisin se, että läsnäolo ja hemmottelu paijaamalla ei juuri ole koskaan liikaa, mutta sitten täysi rajattomuus (= kun ei tarvitse lapsen edes hygieniasta huolehtia) on jo turvattomuuttakin.

emma69:

En lukenut ihan koko ketjua...

Mutta se minkä luin jätti päällimmäiseksi hassun ajatuksen. Eli sen. että murrosiän ongelmista on aika helppo syyttää puolison exää. Vaikka aika suurella todennäköisyydellä aika monen teini-ikäisen vanhemmat joutuvat kestämään niskottelua, välinpitämättömyyttä yms. Kunhan teillä on omia teini-ikäisiä, tiedätte, mitä se on :) Minulle on ainakin psykologi sanonut, että jos nuoriso kehtaa vähän kapinoida, se on terveempää kuin kaikkeen tyytyminen...

Eli suurin osa näistä " ongelmista" , joista te moititte puolison edellisestä avioliitosta olevia lapsia, on normaalia murrosikäisen toimintaa. Miksi edes ottaa miestä, jolla on lapsia, kun niistä tulee vain vaivaa?

tähän ketjuun. Minä myös äitipuoli, meillä on joka toinen viikonloppu miehen 14v poika ja tietty lisäksi mun lapset 3kpl (joista kaksi poikaa myös 14v ja 11v). Meillä " taistellaan" ihan samoista jutuista mun poikien kuin miehen pojan kanssa, eli läksyjen teko, hampaiden pesu, huoneen siivous, suihkussa käynti, omien jälkien siivous yleensäkin. Osittain tuo laiskuus kuuluu ikään mutta kaikki ei silti mene sen piikkiin silti. Joskus vuosia sitten mun mies ei oikein osannut pitää poikaansa jöössä koska halusi olla juuri se lellivä viikonloppu isä, onneksi meillä aika tehnyt tehtävänsä ja suurinpana apuna on varmaan ollut se että minä olen ollut se paha ilkeä äitipuoli joka on pitänyt säännöistä kiinni!

Eli pitänyt huolen että nuo yllä mainutut asiat toteutuu suurimmaksi osaksi. Mies osallistuu kanssa nykyisin ihan hyvin, ei ole enään silkkihansikas meininkiä vaan tajunnut että tosiaan nuo lapset kasvavat! Säännöt ja rajat oltava se on myös sitä välittämistä.



Mulla heräsi kysymys että miten miehen ex suhtautuu asiaan? Oletko puheväleissä? Koska sitä kautta voi myös saada infoa miten toimia pojan kanssa tai miten jos se saisi miehen tajuamaan että pojalla samat säännöt äidin luona ja teillä. Siis mikäli pojalla on sääntöjä äidillään? Mun exälle jouduin vielä muutama vuosi sitten vääntämään rautalangasta, että murros ikää lähestyvät lapset käyvät suihkussa joka ilta, pesevät hampaat aamuin illoin jne. Se mun ex ei oikein osannut komentaa eikä ollut edes tajunnut asiaa.



Yksi mikä voi vielä tepsiä jos pojan kanssa juttelee ihan niitä näitä mukavia ja pistää vähän ajatusta itämään, että mitäs noi tytöt tykkää jos ei muista huolehtia omasta puhtaudesta. Ei ehkä vielä ajankohtaista mutta voi silti jäädä mieleen. Tai jos onnistuu pojan kanssa sopia jos auttaisi sua kotitöissä niin voisi tienata vaikka säästöön rahaa (joulua varten tai jotain muuta johon haluisi säästää). Omiin kotitöihin voisi just kuulua niitä yllä mainittuja asioita, meillä ainakin tehdään niitä vaihtelevalla innolla, välillä tuppaa unohtumaan mutta yritystä on silti :)

vielä että tietysti keskustelua miehen kanssa kannatta yrittää. Koska pitähän sen tajuta että vastuu on myös hänen! Tuskin hänkään haluaan että teidän sohvalla viiden vuoden päästä löhöää täysi ikäinen pesemätön sohvaperuna vielä pahimmassa tapauksessa on löytänyt saman kaltaisen tyttö ystävän!? ;)



Meillä tepsivät ihan selkeät viikonloppu säännöt miten meillä ollaan, hyvin yksinkertaistettuna aamu herätyksineen, pleikka peli aikoineen, nukkumaanmeno aikoineen. Mieheltä ensin kysyin onko hyvät ohjeet ja kannatatko, sanoi että ok ja näin toimitaan. Nyt sen on pakko seistä sanojensa takana koska muuten ei homma toimi!



Tsemmppiä sulle!

Muistan ajan jolloin mies antoi murrosikäisen pojan valvoa niin myöhään kuin halusi ja katsoa telkasta leffat ikärajoista välittämättä. Siivota ei pojan myöskään meillä tarvinnut. Tosin henkilökohtaisesta hygieniasta poika huolehti ja käyttäytyi hyvin. Äitinsä varmasti sai nämä asiat hyvin pojalle opetettua ja meni meilläkin sen mukaan. Huoh, sitä miehen kasvatustyyliä, vaikka muuten ihan loistava isä onkin. Ja poika on tosiaan tosi fiksu lähes aikuinen.



Mietin ehkä että on vaikea olla viikonloppuvanhempi. Lapsen elämään on vaikeampi päästä mukaan ja muutaman päivän " lipsahdukset" ei ole niin vakavia. Vanhempi yrittää ehkä pitää yhteyden lapseen ja viettää mukavaa aikaa yhdessä silloin kun lapsi on hänellä, eikä niinkään kinastella. Tosin joskus tuntui että lapsi kuitenkin tarvitsisi sellaista säännöt sisältävää perusarkeakin.



Tuosta ajasta muistan että itse mietin että meidän lapsilla ei samanlaista säännöttömyyttä tule olemaan. -Eli olen tiukkis... Tosin johtuu kai omasta lapsuudenkokemuksistani ja varmasti me mieheni kanssa olemme erilaisia kasvattajia, vaikka olemmekin yhteisten lastemme osalta päässeet " yhtä köyttä yhdistykseen" kasvatuslinjoissa.



Minusta tuntui miehen pojan kanssa että piti olla samoilla linjoilla kun hänen isänsä. Omien lastemme kohdalla uskallan olla aktiivisemmin eri linjoilla ja keskustella näistä miehen kanssa syyllistymättä. Mieheni on myös erittäin pitkäpinnainen ja minä en. Minua itseäni ainakin kerran helpotti kun huomasin että mies jopa hermostui poikaansa, tosin siihen tarvittiin pidempi aika meillä (kesä). Vasta sen jälkeen on tuntunut että minullakin olisi joskus " oikeus" hermostua lapseen, vaikka omiin lapsiimme saatan hermostua ilman muuta omantunnontuskaa kuin siitä mahdollisesti seuraava minun huono käytökseni.



Voi tosiaan olla etälapsen äiti on eri linjoilla ja tiukempi kuin mies. Näin ainakin oli mieheni lapsen kohdalla ja luulen ettei äiti oikein olisi tykännyt jos olisi tiennyt (tai saattoihan tuo tietääkin) noista pojan löysistä säännöistä meillä. Lisäksi mietin tuossa nykyisin poikani kaverin (vasta tosin 8v) kohdalla olen jutellut hänen äitinsä kanssa, joka on eronnut pojan isästä: Äiti tietää pojan isällä vapaasta x-boxin pelaamisesta (päivittäistä ja tuntitolkulla) ja ei todellakaan pidä tästä, mutta ei voi oikein puuttuakaan siihen. Pojan äitipuolen kanssakin olen jutellut, mutta aika samoilla linjoilla menee toiminnassa kuin pojan isäkin. Tästä keskustelusta tuli vaan mieleen että voi olla että äitipuolta häiritsee isän löysä kasvatus yhtä paljon kuin pojan äitiäkin, mutta jokainen tyytyy vain tilanteseen ja odottaa isän liikkeitä.

pesemään hampaat ja huolehtimaan henkilökohtaisesta hygieniasta. Joillakin pojilla se tosin murrosiässä on vähän haasteellisempaa, sen toteutuksen suhteen.



Mun mielestä voit hyvin puhua isälle, että kyllähän hänen nyt pitäisi siitä pitää huolta, että poika peseytyy ja hoitaa hampaansa, se on hänen velvollisuutensa vanhempana.



Mitä sitten omien jälkien korjaamiseen tulee - se nyt vain taitaa olla niin, että aika hankalaa se on alkaa yhtäkkiä saada lasta visiiteillä siivoamaan. Ei mahdotonta.



Mielestäni voit puhua ihan suoraan pojalle. Parempi olisi, että vaikka kerran rähjäätkin kuin että kyräilet ja odotat, että mies tekee jotain. Pakkohan ei ole huutaa kuin palosireeni ja olla ilkeä, mutta voithan ihan hyvin sanoa seuraavan kerran, kun tulee se " emmä jaksa" , että " hei, toi on tosi ärsyttävää ja inhottavaa käytöstä" .



Ei meilläkään lapset omia jälkiään korjaa yhtään, vaatteet lentää minne sattuu, kengät yleensä eteiseen aika säntillisesti. Kuitenkin olen miettinyt sitäkin, että yleensä, jotta olisi auktoriteettia " pomottaa" , pitää olla myös niitä myönteisiä yhteisiä juttuja. Ei aikuinen voi norsunluutornissa odottaa, että ensin lapsi alkaa toimia ihanasti ja olla kuin ihmisen mieli, ja sitten hänet voi hyväksyä. Ensin pitää hyväksyä lapsi, sitten voi odottaa yhteistyötä.



Ei aina niin helppoa.