Auttakaa kiltit! Pää ei meinaa kestää enää :(

Kuulostat poikkeuksellisen viisaalta, lämpimältä ja ihanalta ihmiseltä. Sinun kirjoitustasi oli ilo lukea ja olen onnellinen, että olet löytänyt onnen elämääsi. Sanoistasi oli paljon apua minullekin, vaikka olen aivan erilaisessa elämäntilanteessa kuin ap. Olisi mukava, jos minulla olisi sinunlaisesi ystävä :) Toivon sinulle kaikkea hyvää!

Olet kovin nuori vielä, joten ymmärrettävästi kaipaat muutakin kuin perhe-elämää. Etä-äitiys ei ole tavatonta, mutta kannattaa kartoittaa kaikki vaihtoehdot, opiskelujutut ym vielä.

opiskelen ja tämä vapauden kaipuu on juuri koulun aloittamisen jälkeen tullut :(

Menkää juttelemaan ulkopuolisen kanssa niinkuin kakkonen neuvoi! Älä luovuta helpolla! Tsemppiä sulle ja voimia!

Kun lapsi kasvaa (mikä tapahtuu nopeasti) jää sinulle paremmin omaa aikaa. Tuo vaihe menee ohi nopeasti. Mieti, miten hyvin sinulla on. Älä turhaan kadehdi muiden opikelijaelämää, ei se niin mukavaa ole pitkän päälle. Monet opiskelijat ovat silti perheellisiä.

Mieti lapsesi tulevaisuutta, yritä ymmärtää kuinka paljon hän oikeasti juuri sinua rakastaa. Et voi mielestäni jättää häntä noin vain isälle vapaudenkaipuusi vuoksi. Olet vanhempi ja sinulta edellytetään nyt vastuullista käytöstä. Lähde baariin ja aloita joku harrastus. Ei tuon vuoksi kannata lasta hylätä. Vapaudenkaipuu tulee ja menee. Lapsi on jotain arvokkaampaa ja pysyvämpää, vaikka hoidon tulokset näkyvät vasta myöhemmin. Sinuna miettisin useaan otteeseen ja hankkisin ensin muuta hoitoapua tmv että pääset välillä irti arjesta jotenkin ja jaksat taas paremmin. Ei millään pahalla, vaan kaikella hyvällä. Ajattele lapsesi parasta. Olet hänelle paras mahdollinen äiti, vaikka sydän ei aina pysyisikään kaikessa mukana. Hän haluaa juuri sinut juuri sellaisena kuin olet. Eikö lapsen rakkaus ole pyyteetöntä sinusta?

Opiskelijaelämä ja perhe-elämä ovat aikalailla eri planeetoilta. Ikätovereillasi elämäntilanne on useimmiten kovin erilainen, menevämpi. Sinä elät erilaista opiskeluaikaa kuin monet muut, ei se tarkoita että elämäsi olisi huonompaa. Opiskelun edetessä alkuhuuma haihtuu ja toivottavasti jaksat arvostaa sitä, mitä sinulla jo on!

sulla on koulussa paljon sosiaalista elämää ja nuoria ympärillä, parhaassa tapauksessa vielä hyvännäköisiä poikiakin samalla luokalla. Mulle toi tunne on ihana että saan olla koulussa, olla sosiaalinen ja elämässäni on muitakin miehiä kuin ihana rakas jonka kanssa olen ollut 10v. Mä suosittelen sulle että koeta kestää, tuo kuulostaa ohimenevältä mielialalta, jokseenkin se voi kestää kauan.



Mieti tilannetta että olisit yksin koulun jälkeen, ei joka illalle riitä opiskelija bileitä ja kavereita, silloin on varmasti ihana käpertyä kotiin tuttuun syliin ja katsella sitä ihanaa kultakimpaletta :) Toivottavasti pääset ajatuksistasi yli ja huomaat että olet oikeassa paikassa, jos et niin silloin sinun on rohkeasti hypättävä tuntemattomaan ja pitää kiinni!

että opiskelijaelämä käy kateeksi. Koita kuitenkin niellä se äläkä tee mitään hätiköityä. Vaikka eroaisitte ja alkaisit vkl-äidiksi, olet silti pienen lapsen äiti. Et sinä juuri tälllä hetkellä oikein voi tavoittaa vapaan ihmisen elämää! Mutta asiat ja ajat muuttuvat, lapsi kasvaa, ja siinä vaiheessa kun nykyiset opiskelukaverisi työntävät lastenrattaita, sinulla on jo iso tyttö ja paljon omaa vapautta, ja olet silti vielä nuori.

20 v:nä helposti ajattelee, että vuosi tai pari on pitkä aika. Mutta kun sun lapsi on leikki-ikäinen tai kouluikäinen, niin sä olet edelleen tosi nuori. Ja sun vapaus lisääntyy vuosi vuodelta.



Auttaisiko, jos laittaisit paperille ranskalaisilla viivoilla kaikki asiat, joista jäät paitsi tässä elämäntilanteessasi. Epämääräinen " vapaus" ei käy, vaan pilko se vapaus pienenpiin osiin. Haluatko harrastaa, käydä baarissa, matkustaa, vai jotain muuta minkä liität vapauteen?



Päätä toteuttaa niistä jokin nyt heti ja suunnittele miten ja koska voit toteuttaa loput myöhemmin.



Kiltti ja rakastava mies ja perhe on asioita, joista joku haaveilee koko ikänsä niitä saavuttamatta.



Mitä vapaus lopulta merkitsee. Sitä, ettei ole vastuussa kenellekään tekemisistään ja menemisistään. Mutta eikö se tarkoita melko yksinäistä elämää?



Vastasin viestiisi, koska tiedän tarkalleen, miltä sinusta tuntuu ap. Ja luulen, että tunteesi tulevat muuttumaan tulevina vuosina. Joten älä ainakaan ota viestiäni moralisoivana, se ei ole tarkoitukseni. :)



t äiti 24-v

" Onko teillä koskaan ollut tilannetta, missä on tunne: ei se minun elämä tätä ole, tämä on vain pysäkki josta täytyy vielä jatkaa matkaa? "



No mutta niinhän se onkin!! Ei sun elämäsi ole millään tavalla nyt tullut päätepysäkille! Ei lapsi ja mies sitä aiheuta, että elämä loppuu!

ei ajatukset helpolla selviä,mutta yritettävä on. Nyt vaan kaikki tuntuu niin vaikealta :(

toiset vain eri tavalla, toiset vahvemmin kuin toiset. Olen eronnut kerran ja tiedän, miten kamalalta sinun miehesi tavalla hyvästä miehestäni tuntui, kun joutui eroamaan lapsestaan ja minusta. Hän toivoi jossain pahassa olossaan, ettei lapsi olisi koskaan syntynytkään. Se oli hätäinen lause, tuskassa sanottu. Nykyään kuulen hänen äänessään suurta lempeyttä lastaan kohtaan, näen, miten hän nauttii lapsestaan. En tiedä, rakastaako hän lastaan, toivon kyllä. Minähän murskasin kerran hänen elämänsä ja hänen rakkautensa minuun. Lapseen suhtautumiseen vaikuttaa tietysti sekin, millaiset välit meillä on keskenään - mukavat.



Heräsi muutama kysymys:



Minkähän ikäinen lapsesi on? Jos hyvin pieni, kenties et ole vain onnistunut rakentamaan vielä kiintymyssuhdetta häneen tai kärsit synnytyksen jälkeisestä masennuksesta - arvailen vain.



Entä miehesi ja sinun välinen suhde - et mainitse siitä mitään, vaikka kerrot kyllä miehesi olevan oikein hyvän monella tavalla. Etkö rakasta häntä? Tuntuuko, että hän rakastaa sinua? Minä en rakastanut miestäni niin kuin olisin halunnut - liittomme perustui moneen muuhun asiaan. Erikoista, että menimme naimisiin - olin rakastunut aiemmin ja aina pettynyt tavalla tai toisella, ja sitten ehkä vain vasyin etsimään. Kun löysin oikein hyvän miehen, asetuin siihen. Oli meillä paljon mukavaa toki. Irrottauduin tuosta avioliitosta, kun rakastuin syvästi. Siinä rakkausliitossa olen nyt saanut elää kuutisen vuotta.



Jäin miettimään, mitä on se elämä, jota sitten haluat? Itsenäistä menemistä omilla ehdoillasi, opiskelua, työtä, harrastamista, ihmisiä, joista olet kiinnostunut?



Synnytysvalmennuksessa sanottiin, että mitä ikinä teettekin, älkää jättäkö lasta yksinäiseksi, eli sisaruksia tarkoitettiin. Minulla on kaksi lasta ja toisinaan äidinrakkaus on koetuksella heidän temppujensa kanssa - pyrin silloin vain ajattelemaan, että he ovat lapsia ja minä viisaana aikuisena kyllä kestän ja pystyn odottamaan, että oma aikani taas tulee. Sitä omaa aikaa voi olla päivässä yhdestä tunnista neljään tuntia, eipä juuri koskaan enempää näin kotiäitinä. Jos pieni lapsi ei esim. mene järjestyksessä nukkumaan, ajattelen, että minä olen häntä varten ja ei hän osaa paremminkaan, jos en nyt opeta. Turhaan kiirehdin minnekään muualle. Aina tulee toinen päivä, joka on ehkä parempi. Joskus lapset ovat hirmuisen rakastettavia ja olen onnellinen heistä.



Surkeaksi äidiksi tunsin itseni viimeksi tänään ja sitä ennen joka toinen päivä, mutta olen minä hyväkin ihan joka päivä monessa asiassa. Yhtenä päivänä itkin ja raivosin ihan sekopäisenä vaativan lapsen kanssa, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja päätin pysyä rauhallisena. Lapsikin varmaan aisti sen, koska on sen jälkeen ollut ihan erilainen.



Isompi lapsi askarteli tänään minulle sydämen ja pienempi 2-vuotias halasi monta kertaa kädet aivan levällään ja ekaa kertaa oikein ympärille kädet puristaen. Ja sitten hän kurkkasi minua oven takaa ja sanoi, että " siellä se äiti nöpöttää" . Lapsethan ensin vain ottavat, mutta alkavat aikaa myöten antaakin :)

Lapsi on 1v3kk ja maailman söpöin hassujen metkujen kanssa, nykyään yli puoleen vuoteen ei ei metkut ole minua naurattanut. Rakastanko lastani, en tiedä?

Kun katson mieheni ja lapsen yhdessä oloa, heistä rakkauden näkee kuka vaan.

En tiedä rakastaako mies minua, seksielämä on kuihtunut aikoja sitten. Nekin on samaa ja vanhaa, puhuminen ei ole auttanut. Mieheni ei muutenkaan osaa puhua tunteistaan ja omat puheeni ei tunnu menevänperille. Ei osaa ymmärtää, että minulla on oikeasti paha olla :(

Rakastanko häntä? Niin väitän, mutta onko tämä vain sitä tottumusta ja turvallisuuden tunnetta?



He pärjäisivät kahdestaan, aivan varmasti. Tukijoukkoja löytyy molempien äideistä jne.. Pärjäisinkö itse päätökseni kanssa? Toinen mitä mietin: (kamalaa kylläkin) miten käy rahatilanteen? Nykyään meillä on yhteinen tili, miehen palkat,minun tuet yms menevät sinne, sieltä maksamme kaikki laskut. Kamalaa miettiä jotain rahaa kun samalla miettii satutanko heitä liikaa :(



Enkä tiedä rakastaako mieskään minua, hän kun ei osaa puhua, terapiaan ei lähde. " rakastan sinua" - niin minäkin sinua tulee automaattisesti, mutta tarkoittaako kumpikaan sitä oikeasti?

jolle ei lasta olisi kannattanut suoda! Mene itseesi kerrankin!

Mene lääkäriin, hae lääkettä ja keskusteluapua, se auttaa. Joillakin puhkeaa vasta vuosi synnytyksestä ja itse sanoit ettei lapsen metkut ole naurattaneet enää puoleen vuoteen.... Nyt apua hakemaan ennenkuin vain syvenee ja pahenee. SH

ja sanoa ettei oma lapsi kiinnosta :(

Mieti pitkään ja hartaasti ennen kuin teet päätöksiä. Lapsen syntyminen

on iso muutos melkeinen jokaisen naisen elämässä. Tuntuu, että on helpompi haaveilla perheestä kuin elää sitä arkea. Tätäkö tämä elämä on?

Sitä kysyy moni muukin, eikä perhe-elämä ole välttämättä sitä miksi sen on kuvitellut.



Sinä kun olet vielä nuori ja näet ympärilläsi samanikäisiä, vapaudestaan

nauttivia ihmisiä, ymmärrän että sinulta tuntuu siltä miltä kerroit.



Eiköhän lienee ole ihmisen perus vikoja se, että aina tuntuu, että jokin toinen elämäntilanne, ikä, asuinpaikka, työpaikka tms. olisikin ehkä parempi. Mutta, sinulla ei ole enää paluuta siihen nuoren vastuuttomaan elämään, minusta sinun olisi hyvä oppia se hyväksymään.



Myöskään parisuhde ei, ikävä kyllä, ole aina mukavaa, voi olla pitkiäkin notkahduksia, jopa vuosia, mistä taas noustaan.



Minusta sinun olisi hyvä puhua, jonkin ulkopuolisen kanssa. Liity vaikka netissä, johonkin nuortenäitien yhteisöön, huomaat ettet ole yksi ajatuksiesi kanssa.



Lopuksi tärkein. Se että jättäisit lapsesi ja miehesi, on todella raju päätös. Tietysti se onnistuu joillakin, mutta mieti sitä tarkkaan ennen kuin teet mitään. Sinä olet äiti, sitä asiaa et voi muuttaa. Vaikka sanoit että et tiedä rakastatko lastasi tai miestäsi, luulen että ainakin lastasi rakastat ( se on meissä naisissä sisäsyntyisenä =), taidat nähdä heidät nyt vain esteenä haluamallesi vapaudelle, mutta hekään eivät voi itseään deletoida, vaikka haluaisivatkin.



Vielä, jos jätät lapsesi ja pakenet vastuutasi äitinä, pelkään että se tulee sinulle vastaa jossakin elämäsi vaiheessa, pystytkö elämään sen kanssa? Sinulle ei tule koskaan tilaisuutta tehdä asioita toisin, elämä on tässä ja nyt. Mieti jos oma äitisi olisi tehnyt sellaisen valinnan, miten se olisi/ tai on vaikuttanut sinuun.



Jos tilanne menee pahaksi etkä pääse siitä yli, ehdotan että pidät pidät itsesi lapsesi elämään kuuluvana ( esim. yhteishuoltajuus), se on lapsellesi -ainutlaatuisen- tärkeätä, kukaan ei pysty sinua korvaamaan.



Anteeksi kun teksti on näin sekavaa kirjoitan kiireessä. Jos tämä kirjoittamani tuntuu saarnalta, ota se isosiskolta saaduksi =)



Kaikkea hyvää sinulle! Nauti elääsi niistä osista joista nyt voi ja kanna myöskin vastuusi.

Selitä tilanne miehelle. Ota omaa aikaa, ole myös opiskelukavereiden seurassa. Sitten kun sitä elämää olet nähnyt tietyn verran onkin ihana tulla oman lapsen ja miehen luo KOTIIN, kun muut makaavat krapuloissaan soluissaan.