Siis onko lapsen perusluottamus kunnossa jos hän

kas kun lapsethan on yksilöitä ja joku voi ujostella vaikka perusluottamus onkin ihan kunnossa ja kaikki hyvin. Ja joku taas luottaa kaikkiin just saman verran siksi että oikeasti luottaa vain itseensä eikä kehenkään muuhun. Ei sitä mitenkään automaattisesti voi mistään yhdestä asiasta päätellä.

Mulla niin ujo lapsi, että varmasti vähän väliä joku epäilee perusluottamusta. Neuvolassa täti kirjoitti vihkoon että tosi reipas ja luottavainen.

huonosta perusluottamuksesta.

Mun poika on todella ulospäinsuuntautunut taapero mutta on perinyt sen temperamenttinsa isältään. On ollut mun kanssa kotihoidossa 2 v. voisin sanoa että tarpeisiin on vastattu välillä liikaakin... joka inahdukseen on vastattu yölläkin ja sanelee meidän arjen tahdin ainakin toistaiseksi. Poika menee tosi innokkaasti uusienkin lasten luo hakemaan seuraa, vieraita aikuisia tosin arastelee ensin.

Eli lapset, jotka menevät hämmästyttävän reippaasti vieraiden ihmisten pariin, voivat kärsiä huonosta perusluottamuksesta vanhempiensa kanssa.



Muista, että vauvan vierastaminen kertoo siitä, että riippuvuussuhde äidin/isän kanssa on syntynyt normaalisti. Jos ei vierasta vierasta, jotain on pielessä.



Mielestäni ujot lapset ovat sellaisia, joilla on jopa liiankin tiivis ja hyvä perusluottamus omiin vanhempiin, jolloin kaikki muu tuntuu pelottavalta. Turvaudutaan liikaa äitiin, kun äiti on ollut hyvin huolehtiva.

synnynnäinen ja äiti on osannut vastata lapsen suurempaan turvan tarpeeseen...

Vierailija:

Mielestäni ujot lapset ovat sellaisia, joilla on jopa liiankin tiivis ja hyvä perusluottamus omiin vanhempiin, jolloin kaikki muu tuntuu pelottavalta. Turvaudutaan liikaa äitiin, kun äiti on ollut hyvin huolehtiva.

aina tällä jutulla ei ole mitää ntekemistä " perusluottamuksen" kanssa. Joskus se liittyy ihan vain lapsen luonteeseen ja käsillä olevaan tilanteeseen. Ihminen voi olla ujo tai sosiaalinen ihan perusturvallisuudentunteestaan riippumatta - niin lapsi kuin aikuinenkin. Ihminen voi myös ujostella esim äkkiarvaamatta itseensä kohdistuvaa huomiota, mutta olla ihan sujut itse etsimänsä huomion kanssa.



AP, huolehdit ihan turhaan. Kyllä teillä varmasti on kaikki kunnossa ja koeta nyt muistaa, ettei äitiys ja perhe-elämä ole mikään suoritus, jota jatkuvasti arvioidaan ja jossa asioita saavutetaan. Äitiys ja perhe-elämä on elämää, jota eletään, tänään, huomenna ja jatkuvasti iloineen ja suruineen, toteutuvat ne " tavoitteet" sitten tai eivät.

Mun lapset on aina olleet huonoja jäämään hoitoon ja vierastaneet, vaikka kaikki on ollut ihan normaalia ja hyvin. Ovat olleet kovasti vanhempien perään, mutta myös isovanhemmat ovat kelvanneet mainiosti. Nyt isompi on 4 ja pienempi 2 ja ovat tosi avoimia ja reippaita lapsia, ja ottavat rohekasti kontaktia vieraisiinkin ihmisiin. Toisin sanoen ovat melkoisen luottavaisia kavereita.



Mun ystävällä on kohta 2-vuotias tyttö, joka ei ole koskaan vierastanut yhtään mitään tai ketään. ON meillä välillä hoidossa, ja itkee vain siinä vaiheessa, kun pitäisi kotiin taas lähteä. Ja tiedän ja tunnen perheen, ja siellä on varmasti kaikki tosi hyvin.



ELi lapset vaan on tosi erilaisia, ja reagoi eri tavoin, vaikka kaikki asiat olisi ok.

Perusluottamus syntyy kiintymyssuhteessa. Kun nyt selvästi yritetään kaivella sitä kehityspsykologista tietoa, niin asetetaan se nyt teoriakontekstiin. Puhumme kiintymyssuhdeteoriasta, Bolby uranuurtajana.



Kiintymyssuhteen laatu (turvallinen/turvaton, välttelevä vai ristiriitainen) tulee esille lapsen kokiessa fyysistä tai psyykkistä vaaraa, toisin sanoen stressiä. Tälläisia tilanteita ovat tyypillisesti erotilanteet ja erityisesti uudet tilanteet (ekaa kertaa hoitoon, uimahalliin tms.)



Näissä tilanteissa laukeaa ns. kiintymyssuhdekäyttäytyminen. Se on lapsen lähestymiskäyttäytymistä (miten yrittää ottaa turvaa vanhemmastaa, vai ottaako vai ottaa ja sitten välttelee?) ja viestintäkäyttäytymisenä (itku, huuto, ojentelee käsiä päästäkseen syliin jne.). Tätä käyttäytymistä tarkkailemalla asiantuntija (toki oma vanhempi, jos ymmärtää teorian) voi huomata onko lapsen perusluottamus järkkynyt.



Ja vielä eri asia on, mikä on lapsen perusluottamus ja kehityslinja YLEENSÄ. Kaikkien lasten perusluottamus järkkyy, kun joutuu olemaan erossa vanhemmistaan. Kyse on siitä, miten paljon näitä kokemuksia on, ovatko ne liikaa ja onko niitä liikaa. Eli pitäisi tarkkailla, miten lapsi yleensä reagoi.



Olisi tärkeää, että vanhemmat ymmärtäisivät lapsilla olevan pitkään kiintymyssuhdekäyttäytymistä. Moni kiukuttelu, pompottelu jne. olisi mahdollista ymmärtää lapsen luontaiseksi tarpeeksi saada aikuisesta turvaa. Ei riitä, että aikuinen asettaa rajan, hänen on asetettava emotionaalinen tuki sisäiselle rajattomuudelle, vastattava lapsen tunteeseen, vaikka se tuntuisikin pompottamiselta. Kun semmoiset pompottelut kuuluvat oikeasti paljon isommille lapsille.





Tärkeintä on, että lapsen tarpeisiin vastataan ja hänelle annetaan mahdollisuus asianmukaisesti reagoida, ettei tukahduteta ja pakoteta nielemään ja olemaan liian iso ja selviämään liian vähällä. Kyse ei ole mistään ihmeellisestä lopulta, jos on itse sisältään elossa ja näkee lapsen hyvänä (vrt. lapsi on turmentunut ja hänet pitää kasvattaa kiltiksi ja hyvätapaiseksi).



Nyt tämän kehityspsykologian ammattilaisen täytyy mennä laittamaan omille lapsilleen aamiaista. Jos on kysyttävää, niin voin tulla vielä tänään vastaamaan. Luultavasti menee iltapäivään.



Tsemppiä kaikille!

Mitä olisi esim. tuo että ensin ottaa turvaa ja sitten välttelee käytännössä?

että ei tuossa tietenkään ole ihan koko tarina, eikä lapsen tapa kommunikoida kerro mitenkään yksioikoisen selvästi kiintymyssuhteesta tai perusturvallisuudesta. Ennen kuin se kiintymyssuhdeteoriaa tunteva asiantutntijakaan menee tekemään mitään johtopäätöksiä, hänen olisi syytä tietää myös yhtä ja toista muuta ko perheestä, sen historiasta ja niin edelleen. Lisäksi on pysyvästi epäselvä kysymys, johtuvatko esimerkiksi lapsen kommunikaation ongelmat siitä että hänellä ei ole riittävää turvallisuudentunnetta vai johtuuko se että hänellä on ongelmia turvallisuudentunteen kanssa siitä, että hänellä on normaalin kommunikaation estäviä neurologisia ongelmia, eikä hän siksi ymmärrä muiden kommunikaatiota tai tule itse ymmärretyksi normaalisti. Useinhan esim autististen lasten vanhemmat löytävät toimivan keinon kommunikoida lapsensa kanssa, mutta se keino on lapsen vamman takia normaalista poikkeava ja siksi kiintymyssuhdeteoriaa hätäisesti tarkastellut päiväkodintäti luulee, että kiintymyssuhteessa on jotain vikaa.

oli kirjoittanut neuvolakorttiin että lapsen perusluottamaus on kunnossa ? Kaverini ei osannut sen tarkemmin selittää mihin havaintoon neuvolan terkka oli havaintonsa perustanut kun ei ollut älynnyt enempää kysyä ?



Yleensäkin noi neuvolakäynnit semmosia tilanteita ettei ne niin nappiin mene varsinkin jos jotain " tehtävää" lapselle annetaan tarkkailumielessä.

Lapset söivät jo;)



11:



Välttelevästi kiintynyt lapsi esimerkiksi vanhemman palattua eron jälkeen näyttää ensiksi menevän aikuisen syliin, mutta ei menekään, perääntyy. Hän ei luota siihen, että aikuinen hyväksyisi hänet ja auttaisi palauttamaan turvallisuudentunteen. Tähän tietysti liittyy paljon muutakin ja lapset ovat yksilöllisiä. Myös nämä kategoriat ovat teoreettisia, käytännössä vaihtelua tietysti on.





12:



En minä ole sellainen asiantuntija, joka tukeutuisi vain yhteen teoriaan ja yrittäisi sillä selittää kaiken. Kiintymyssuhdeteoria perustuu terveiden lasten vuorovaikutussuhteisiin, kuten varmaan tiesitkin. Ja mikä oli ensin, muna vai kana, näitä on lopulta vaikea sanoa. Esim. oppimisvaikeudet - geneettistä perintöä vanhemmilta vai sosiaalista sukuperimää vuorovaikutussuhteiden kautta? Kiintymyssuhteen vaikutusta myöhempään oppimiseenhan on tutkittu ja yhteyksiä löydetty moniin kognitiivisiin taitoihin.



Kiintymyssuhdeteorian rinnalla pidän itse mukana aina tiedon tempperamenteista, sillä se tuo sitä yksilöllistä näkökulmaa yleisiin kehityslinjoihin, joista kiintymyssuhdeteoria puhuu. Mutta tempperamenttiteoriatkin puhuvat normaalista vaihtelusta ihmisten välillä, joten autismi ja neorologiset häiriöt yleensä ovat oma juttunsa. Mulla ei sellaista asiantuntemusta ole, jolla voisin arvioida näitä teorioita erityislapsille.

Jos joku tuon vielä selittäisi niin hyvä olisi. Kai meillä kaikilla on olemassa jonkuntasoinen perusluottamus, mutta miten se määritellään ja ennen kaikkea miten joku ulkopuolinen pystyisi sitä arvioimaan millään tavalla merkityksellisesti? Ihmettelen siksi, että itse ymmärtäisin luottamuksen niin, että ujolla ja vetäytyvällä lapsella sitä ei ole, ja reippaalla ulospäinsuuntautuneella on, mutta joku juuri väitti että asia on päinvastoin. Eihän tässä ole mitään järkeä.

Tämä on just se yleinen väärinkäsitys...