Onko tosiaan niin, että erakoituneet /syrjäytyneet ovatkin läheisriippuvaisia??

läheisriippuvaisuutta lapselleen aiheuttava vanhempi voi olla hyvin monenlainen. Toisaalta remuava alkoholisti, tai toisaalta masentunut sängyn pohjalla makaaja. Oleellista on se, ettei lapsella ole mahdollisuutta käsitellä asiaa. Lapsen kannalta myös se vanhempi joka ei nouse sängystä eikä saa elämälleen mitään on jättivauva. Lapsen on oltava reipastakin reippaampi ja kilttiäkin kiltimpi, koettaa pitää huolta että äidillä on mahdollisimman hyvä olo - kuka huolehtii kenestä? Minä olen läheisriippuja ja kyllä, minun äitini oli hyvin (yli)kiltti, arka, masentuntu, ahdistunut, uhri ja marttyyri.

Ammattiapua tarvitaan tietysti, mutta ainakin minun tuntemani läheisriippuvainen on ravannut vuosikaudet terapioissa ja on edelleen heiveröinen uhri, jonka edessä kaikkien muiden tarpeet muuttuvat turhanpäiväisiksi. Ja vain höänen tuskansa on tärkeä. ja siksi muiden on edelleen tunnettava vain sellaisia tunteita että hän ei syyllisty. ja näin kaikki jotka uskaltavat elää omaa elämäänsä tuntevat syyllisyyttä siitä että läheisriippuvainen kärsii.

Ja toinen mikä on fakta, että läheisriippuvuus vanhemmalla vahingoittaa myös lasta- varmaan riippuu tapauksesta kuinka paljon, mutta melko usein paljon.

Läheisriippuvuvaisen manipulointikeinoja on mun kokemuksen mukaan juuri tämä ei-saa-syyllistää- hokema. Ei omin nokkinensa edes voi parantua, mutta sen vijaan että vaalii kuivaa itsestään heiveröisenä sairaana, pitäis jonkun;terapian tai kirjan avulla alkaa etsiä sitä todellisuutta.

Että ei saa syyllistä sitä ja tätä. No ensinnäkään minä en ainakaan syyllistäkään yhtikäs ketään! Omalla läheisriippuvaisella äidilläni oli omassa lapsuudessaan tragedia, jolla selittyy hänen ja perheensä tilanne. Ihmiset toimii niin kuin paraaksi näkee tai pakon sanelemana ja äitini elämä on mennyt sillä lailla, että hänen parhaaksi näkemänsä valinnat ovat johtaneet siihen tilanteeseen mihin ovat johtaneet.



Ja mitä tulee asian ratkaisuun, ei sitä voi puhtaasti viranomaistenkaan huoleksi laittaa. Sillä lailla että mennään ihmisten koteihin ja pakotetaan läheisriippuvaiset parenemaan. Se kun ei todellakaan ole helppoa koska läheisriippuvainen näkee pahimmillaan kaikki asiat hyvin, hyvin vääristyneinä. Ei häntä saa näkemään valoa välttämättä millään. Minusta tärkeintä on tietoisuus ja tunnetaidot. ja ennaltaehkäisy Olen ollut todella iloinen kun olen huomannut että koululaitos on herännyt siihen että lapsia pitäisi opettaa käsittelemään myös tunteita. Kun ne ohjaa ihmisiä niin älyttömän vahvasti.



Toinen on että mielenterveysongelmista poistetaan niihin liittyvä stigma ja mystiikka, niin ettei avun hakeminen ole mikään kauhea katastrofi. Jos työelämässä ei osaa jotain, on hienoa jos hankkii koulutusta. Jos tunne-elämän taidot on jääneet kotoa oppimatta, on hirveä häpeä hankkia niitä aikuisena lisää terapia avulla. Se jos mikä on sairasta! Loppujen lopuksi ihmisen mieli toimii omalla tavallaan ennustettavasti ja se mikä näyttää ulospäin "vialliselta" toiminnalta voi olla jotain joka oli hyvin järkevää 20 vuotta sitten - lapsena. Nyt on vaan aika havaita että vaara on ohi ja on aika opetella uudet toiminta- ja ajattelumallit.

tekemistä omassa selviämisessä, jokapäiväistä itsereflektiota yms. jotta tämä ei toivottavasti enää siirtyisi seuraavaan sukupolveen Miten olette jaksaneet ja pystyneet katkaisemaan kierteen?



Huomaan itse, että stressitilanteet ovat juuri niitä, missä sukupolvia jatkuneet käytänteet helposti nostavat päätään - ja silloin juuri pitää olla valppaana ja toimia toisin.

tulee ylilyötejä. Kamalaa- en ole oikeesaat edes ajatellut että tätä samaa ikuisuusvammaa kaikki...



Mä olen ajatellut monta kertaa että pitäis kirjottaa semmoinen elämänkaarijuttu ylös, että miten tämä paraneminen on mennyt. Mut suurimpia apuja on kyllä ollut hellstenin kirjat ja muutama muu kirja. Suurin motivaatio omat lapset ja ketjun katkaiseminen. Terapiassa on käynyt muutaman pienen jakson, mutta en oo jaksanut uskoa niihin sen enempää. Myös hiljentyminen luonnossa on ollut rtärkeää- ja kirjoittaminen.

Tää on niin hienoa kun näistä puhutaan näin asiallisesti, kosa mua vieläkin vähän hävettää se että aikuisena salaa "mallioppii" normaaleja juttuja. Sillä sittenhän on ollut hakeuduttava ihmisten pariin ja tutustuttava siihen normaaliin kanssakäymiseen.... Tie on ollut pitkä ja surullisen yksinäinen, mutta olen onnellinen siitä että olen näin pitkälle päässyt. Mun mielestä paranemisessa tarvitaan myös onnea- että kohtaa ihmisiä joilta saa oikeanlaista vastakaikua.



Lähipiiristäni en ole juuri tukea saanut- koska heillä on edelleen ongelma. Mutta näin kai se yleensä meneekin.

Vierailija kirjoitti:

skitsoidi, skitsoidinen

jakomielisyyden piirteitä omaava henkilö, jolle ominaista läheisten ihmissuhteiden välttäminen, kyvyttömyys ilmaista vihamielisiä tunteita ja sulkeutuneisuus