Olen menettänyt uskoni.

Raamattu ehkä neuvoisi: rukoile, kolkuttavalle avataan..?



Itsestäni tuntuu, että kaikki on nyt niin hyvin: 2 lasta siunattu, ihana mies, ihana talo/koti. Ei ole tarvinnut ajatella Jumalaa. Tänään olin mukana pienessä hartaushetkessä: oli aivan ihanaa. Lämpö ja hyvä olo tulvi sisääni. Pitäisi useammin osallistua tuollaisiin.



Sinä Pappi, ehkä olet saanut tarpeeksesi, koska olet joutunut ajattelemaan uskoa jatkuvasti, päivätyönä. Toisaalta tunnet syyllisyyttä, että juuri sinä tunnet epäuskoa. Se ahdistaa, koska se vie pohjan ammatiltasi ja koko elämänkatsomukseltasi...



Mikä tahansa työ joskus tökkii, eikä jaksa. Itse työskentelen lasten parissa ja olen alkanut ajatella, että työstäni ei ole MITÄÄN hyötyä... Vaikka tekisin mitä, niin toisista tulee rikollisia aikuisia, toisista ei...



Siunausta perheellesi! Toivottavasti voit olla kotona vielä hetken ja kerätä ajatuksiasi kokoon ennen töihin paluuta. Koita mennä eri seurakunnan tilaisuuksiin, jossa sinua ei tunneta ja kohdata siellä Jumala ihan omana itsenäsi.

Minä aidosti ja syvällä sisimmässäni uskon, että kun kuolemme, niin kuolemme, emmekä enää sure, emme liitele, emme tapaa ketään - lakkaamme vain olemasta. Ja se on minusta lohdullinen ajatus.

on hyvä kuulla, että sinä käyt läpi omaa tilaasi, tutkiskelet itseäsi ja koettelet uskoasi. Minusta se on sen merkki, että sinussa on elämää. Tuntuu, että nykypäivän kirkossa harva enää miettii omaa henkilökohtaista uskoaan ja tilaansa. Se on merkki siitä, ettei ole penseä, että elämää ja toivoa on.

26, todella törkeästi sanottu papilta lapsen menettäneille vanhemmille. Olen pahoillani tällaisesta törppösuusta.



Jumalan rakkauden oletetaan olevan niin suurta ja puhdasta, niin läpitunkevaa, että sen syleilyssä, kerran taivaassa, mikään maallinen ei saa meistä otetta. Maallinen rakkaus on ikään kuin varjo Jumalan rakkaudesta. Se, että olemme maanpäällä rakastaneet jotain ihmistä (jopa omaa lastamme), ei taivaassa Jumalan rakkauden valaisemina tunnu enää miltään. Ihmisten rakkaus ei ole millään asteikolla verrattavissa Jumalan parantavaan rakkauteen, joka saa meidät unohtamaan kaiken maallisen, kaiken. Jopa rakkauden omaan lapseen. Ihmisten rakkaus on eros-rakkautta, Jumalan rakkaus on agape-rakkautta.



Nyt tällaisen kirjoittaminen tuntuu kuitenkin falskilta, joten en sitä enää jatka.



Kiitos teille ihanille ihmisille keskusteluavustanne. Minun on hiljennyttävä rukoukseen ja lopetettava asian jauhaminen päässäni. Itse en tätäkään kriisiä kuitenkaan voi ratkaista.

Siunausta teille kaikille ihanille ihmisille!

Olisi hauska treffatakin



t. 28

" Tulin" uskoon eka kerran joskus 16 vuotiaana ja nyt olen 37 vuotias. Eli 20 vuotta tämä on ollut tappelua järjen ja hengen välillä. Ihminen muuttuu ja usko muuttuu. Tälläkään hetkellä en ole varma miten uskon. Ehtoollisella ja rukouksessa olen tuntenut syvän rauhan.



Olen huomannut, että kun menee huonosti, etsin apua Jumalasta. Kun menee hyvin, en tarvitse apua. Mutta silloin kiitos voisi olla hyvä juttu!



Jos taivas onkin sulle nyt sun koti, jossa ihana vaimo ja ihanat lapset! Nauti siitä hyvällä omallatunnolla!





Tai ehkä taivas on tämä maapallo, jota me olemme kovaa vauhtia tuhonneet. Ups, tuhosimme yhden maapallon...Ainutlaatuisen, ainutkertaisen...Meni vähän asian vierestä, kun on tullut luettua noita ilmastoartikkeleita. En tiedä.

Uskomatonta, että ajatellaan, että niillä maanpäällisillä rakkailla ei olisi mitään merkitystä. Jännää, kun monet ajattelevat lohdullisena tapaavansa rakkaansa taivaassa ja siellä he ovatkin merkityksettömiä. Siis ei edes surisi vaikka puolison taivaaseen pääsemättömyyttä.



Hienoa, että viimeinkin sain tähän kysymykseen vastauksen. Kiitos. Sinusta tulee vielä hyvä pappi, kunhan saat tuon uskonkriisisi selväksi. Sitten usko palaa entistä vahvempana. Sitä ei sitten enää mikään kaada. Jatka etsimistä. Yritys sinulla on hyvä ja varmasti onnistut löytämään tien jälleen jumalan luo.



Kiitollinen 9

Itse seurakunnan työskentelytapoja seuranneena olen päättänyt erota kirkosta. Johtaminen srk:ssa on mitä kauheinta. Ihmiset ovat ihan sekaisin eikä hyvyyttä näe puoliksikaan sen vertaa kuin kammotuissa kvartaalitalouden firmoissa.



Kirkossa ihmiset ovat sekaisin ja ajavat vain omaa valtaansa vailla omaatuntoa.



Näin koen minä. Ehkä jossakin on myös tästä poikkeava seurakunta, mutta minä en ole siinä ollut mukana.

Vierailija:

Et tarvitse jumalaa nyt mihinkään. Luulet olevasi oman elämäsi herra. Varo, sillä ylpeys käy lankemuksen edellä.

Muuten: miten ihminen voi olla taivaassa onnellinen, kun tietää, että osa rakkaista ei pääse taivaaseen. Taivas pitäisi kumminkin olla paikka, jossa ei ole surua. En ymmärrä.

Pelottelu, uhkailu. Vääränlainen valta.



Miksi ihminen ei saisi olla onnellinen ilman varjostavaa ajatusta siitä, että onni loppuu kohta lyhyeen? MIKSI? Mitä pahaa siinä on, jos kokee saaneensa paljon ja osaa olla siitä onnellinen ja tyytyväinen? Keneltä se on pois?



ARGGG!

Tarkoitus on siis ajatella myös hyvinä päivinä sitä, että loppujen lopuksi on jumalan armon varassa. Oma itse ei pysty väkisin taivaaseen ankeamaan. Jos tulee varmaksi pärjäämisestään ilman jumalayhteyttä, niin erottautuu jumalasta. Tätä siis pitää varoa. Eli: mulla menee hyvin, en tarvitse jumala a mihinkään.

läheiseni paistuvat helvetin tulessa. Eli on niin onnellinen jumalan rakkaudesta, ettei VÄLITÄ, että entiset rakkaat kärsivät. Uskomatonta. Hyvä silti tietää, että kirkon opetus menee näin.

Vanha ketju, mutta heitetään tähän pari linkkiä.

http://clergyproject.org