Koska muutto helpottaa lapsella?
Muutimme kolme kuukautta sitten kaupungista toiseen. Muutimme minun ja mieheni kotikaupunkiin joten kaikki mummut, serkut, enot ja tädit ovat nyt lähellämme.
Tyttömme on 7v ja aloitti juuri ekaluokan. Hän ehti asua entisessä asuinpaikassamme viisi vuotta ja sai sieltä parhaan ystävänsä joka asui samassa rivarissa kuin me ja kävi samassa tarharyhmässä kuin tyttömme.
Nyt tyttömme kaipaa tuota ystäväänsä eikä ikävä näytä helpottavan:( Kaverinsa soittaa parin viikon välein ja tyttöni purskahtaa aina itkuun tuon soiton jälkeen. Tyttö tietää että ei välttämättä enää koskaan näe ystäväänsä koska välimatkaa on kuitenkin 500km.
Onko muilla vastaavia ystävyysongelmia tullut muuton vuoksi ja kuinka kauan tämä suru ja kaipuu kestää? Tyttö on saanut uusia ystäviä koulusta ja kotimme läheltä mutta ei silti pysty unohtamaan entistä bestistään.
Kommentit (2)
Ja toki monesta muusta asiasta. Olin jokunen päivä sitten aikeissa vastata, että kyllä se pikkuhiljaa helpottaa, vaan nyt tulikin ihan omakohtaisesti koettua, ettei se välttämättä helpota... :-/
Edellisen vastaajan tavoin ihan ensimmäiseksi tulee mieleen, ettei vanhaa ystävää saa missään tapauksessa yrittää väkisin painaa unohduksiin - eikä lapsen ikävää vähätellä. Mitä et toki ole tekemässäkään!
Oma esikoiseni oli jälleen viikonlopun vietossa vanhalla koulukaverillaan entisellä asuinalueellamme - ja teki kouluun lähtöä tänä aamuna kyyneleiden kanssa!! Kyseessä on vieläpä poika ja ikää jo 12v ja lisäksi muutosta tulee juuri 3 vuotta...!! Minusta asia on ihan hirveän surullinen ja olen parhaillaan itse varsin ymmälläni siitä, miten asiaa parhaiten hoitaisin ja pojan surua/tuntemuksia auttaisin... :' (
Mutta taustaa sen verran, että muutimme (vain) pk-seudulla kunnasta toiseen kesken 3. luokan. Poikani on melko hiljainen ja vähän aranpuoleinen - tai paremminkin varsin hitaasti syttyvää ja ystävystyvää sorttia- ja muutto etenkin kesken kouluvuoden kyllä huoletti. Vanhassa koulussa oli yksi erittäin hyvä kaveri, bestis, jota siis näkee edelleen joitakin kertoja vuodessa - välimatkaa kuitenkin niin paljon, ettei voi käydä kylässä puolin tai toisin yöpymättä, joskin asia kuitenkin paljon helpommin järjestettävissä kuin teillä... Poika on vähitellen sopeutunut luokkaansa ja 4. luokan keväällä (nyt jo 6. luokalla) sai luokkakavereiden äänestämänä hyvän toverin stipendinkin, mistä äiti oli ihan hirveän onnellinen ja ylpeä - useammasta kuin yhdestä syystä... Eli tulee muiden kanssa kyllä juttuun ihan hyvin - mutta ei vain löydä sitä sielunkumppania.
Eli toisinaan se muuton aiheuttama tuska ei noin vain helpotakaan... Mutta jollain tavalla ajattelisin kuitenkin, että pienemmällä lapsella se on helpompaa ja aika heillä ehkä kuitenkin vähän paremmin parantaa haavoja. Keskimmäinen lapseni oli muuttaessamme eskarissa ja joutui siis vaihtamaan eskaria kesken kouluvuoden hänkin. Hän on puolestaan varsin sosiaalinen tyyppi ja tulee lähes kaikkien kanssa hyvin juttuun, niin opettajien kuin oppilaidenkin, joten uuteen ryhmään siirtyminen ei lopulta ollut niin vaikeaa. Mutta sopeutumisesta huolimatta hänkin kaipasi vanhoja kavereita eskarista ja vanhalta kotipihalta välillä ihan toden teolla ja kyllä aikaa kului ihan kuukausia ennen kuin olo helpotti... Eli teillä vielä kuitenkin muutosta aika lyhyt aika. Vaikka ymmärrän hyvin muuton ajoittumisen juuri ennen koulun alkua (niin olisin tehnyt itsekin!), niin ehkä tähän liittyy kuitenkin koulun alun myllerrys myös. Voi olla, että tyttö oli jo mielessään ajatellut monet kerrat, miten menee parhaan ystävänsä kanssa kouluun ja saa jakaa ne jännät asiat - vaikka miten tiesikin muuton lähestyvän... Koulun alku on kuitenkin aikamoinen virstanpylväs elämässämme! Samoin ajattelen oman esikoiseni aika äkkiseltään silminnähden lisääntyneen pahan olon ja kaipuun vanhaan liittyvän mahdollisesti alkavaan murrosikään ja sen mukanaan tuomiin epävarmuuksiin.
Mutta miten siis helpottaa tytön oloa? Samaa ajattelen kuin toinenkin vastaaja, että itse auttaisin tyttöä kuitenkin kaikesta huolimatta pitämään yhteyttä vanhaan ystävään. Sekin on mahdollisesti vähän monipiippuinen juttu sikäli, että se voi mahdollisesti jopa pitkittää sopeutumista uuteen... Mutta siltikään ei voi ajatella, että aina käännetään uusi lehti elämässä noin vain ja jätetään vanhat asiat taakse. ;-) Oma keskimmäiseni, joka siis muutti kesken eskarin, ei oikeastaan enää niitä vanhoja kavereita edes muista. Toisaalta hänellä ei vielä ollut ketään yhtä parasta kaveria, olipahan vain poikajoukko, joka viihtyi päiväkodissa ja sen jälkeen yhdessä. Mutta siis hän aloitti nyt 3. luokan ja ystäväpiiri on uusi - ja laaja! ;-) Minusta kannattaa ihan ehdottomasti järjestää myös vierailu pitkästä välimatkasta huolimatta! Mieluusti jo ennen kesää... (Entäpä syyslomalla?) Sillä luulen, että (ystävyyttä ja sen syvyyttä tai aitoutta mitenkään vähättelemättä!) se saattaa jopa auttaa tyttöäsi näkemään asiassa uusia ja ehkä hyviäkin puolia. ;-) Samaan aikaan pyrkisin hienovaraisesti vahvistamaan kaikin tavoin uusia, koulussa syntyneitä ystävyyssuhteita. Voi olla vähän päälleliimattua, eikä tarkoitus ole suinkaan ostaa ystävyyttä, mutta voisihan tytön koulutovereille järjestää vaikkapa Halloween-juhlat lokakuun lopussa? Tai jotain...
Joka tapauksessa toivon teille jaksamista ja voimia auttaa tyttöä pahimman yli. Aika kuitenkin on aika hyvä haavanparantaja - kaikesta huolimatta...
Me muutimme jo 4 vuotta sitten maasta toiseen. Pojan ensimmäinen oikea ystävä jäi sinne. Alkuun yhteydenpito oli meidän aikuisten varassa, mutta nyt he jo lähettelevät postikortteja toisilleen ja tapaamme yleensä kerran vuodessa. Pojilla leikki alkaa aina heti kun näkevät toisensa eikä pitkästä välimatkasta ole ainakaan toistaiseksi ollut mitään haittaa. Pojat ovat nyt 7-vuotiaita. Kaveri ei ole unohtunut vaan kaveruus on vain muuttanut muotoaan.
Ehkä sinäkin voisit auttaa tytärtäsi kirjoittamaan kirjeen kaverilleen, ja kirjoitustaidon karttuessa he voivat kirjoitella itsekin. Ihanaa, että he pitävät yhteyttä soittamalla. Voisitteko suunitella vaikka ensi kesälle lomamatkaa vanhalle kotipaikkakunnalle, tai vaihtoehtoisesti kutsuisitte kaverin teille lomalla, jotta tytöt voisivat taas tavata toisensa. Tuosta ikävän kestosta en osaa sanoa, sillä meillä poika oli tosiaan vasta 3-vuotias, kun muutimme. Koko seuraava talvi meni enempi vähempi miettiessä mitä kaveri tekee nyt tai koska seuraavan kerran nähdään.