onko tämä normaalia? olen joka päivä väsynyt lapsiini ja haluaisin vain olla yksin...

hae neuvolan kautta apua ja keskustele neuvolapsykologin ja neuvolalääkärin kanssa- maksaa 0 e

Eiköhän se raja täyty meiltä kaikilta joskus. Joillain on mahdollisuus irrottautua omille jutuille aina silloin tällöin ja lataavat akkunsa siten. Joillain sitä mahdollisuutta ei ole. Parin tunnin kauppareissu yksikseen ei tunnu missään, kunnon irtiotto tuntuu.

Minä haaveilen viikonloppuvapaasta ja jo sen mahdollisella mahdollisuudella tuntuu olevan piristävä vaikutus. Tiedän jaksavani jatkaa arkea seuraavatkin vuodet ilman taukoja.



Äläkä lopauta korviasi niille tsiisusteleville kommenteille, joissa äidit hehkuttavat saavansa voimaa juuri niistä omista lapsista eivätkä tarvitse muuta. Se on heillä se.

Nykyisin tämä kotiäitivouhotus vaan pitää normaalina olotilana sitä, että äiti on lasten seurassa kaiket päivät kotona ilman mitään aikuiskontakteja. Kyllä kai jokaiselle siinä raja tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin.



Ennenhän tällaista tilannetta ei ollut, koska samassa pihapiirissä/asunnossa yleensä asui paljon muitakin aikuisia ja varsinkin maalla naisilla oli paljon muitakin velvollisuuksia kuin lapset ja kotityöt. Navettaan piti mennä ja monet tekivät ihan pelto- ja metsätöitäkin.



Ja kyllä sitä ennen pitkää ihminen masentuukin jos ei saa yhtään omaa aikaa ja elää vain äidin roolissa.



Voisitko harkita esimerkiksi osapäivätöitä?

Apua saa esim. terveyskeskuksen omalääkäriltä.



Normaalia on, että välillä väsyttää, mutta jos koko ajan haluaisi olla yksin, se ei enää ole normaalia.

itse olen kestänyt sitä aina lyhyen aikaa hammasta purren ja ajatellen, että tämä on vain ohimenevä vaihe. Olen hyvin yhteiskunnallinen ja nk. älyllisesti aktiivinen ihminen, ja ne ei ole ihan päällimmäisinä kotiäidin elämässä...

pohdi myös puistotätimahdollisuutta, jos et vielä voi palata työelämään.

jos alan miettimään omaa elämääni alan aika nopeasti itkemään;) Omaa elämä ei ole enkä pidä itsestäni.

kun aikoinani olin kotiäitinä. Lapset aloittivat hoidossa kun olivat vanhempi 3,5 v. ja nuorempia 2 v. ja palasin työelmään. Nyt jaksan paljon paremmin olla lapsillekin aidosti "läsnä" kun elämässä on muutakin (koen työni mielekkääksi myös). Työpäivät kohtuulliset pituiset ja vapaa-aika menee täysin perheen parissa. Tämä siis VAIN minun kokemukseni, ei suositus ap:lle.

Minulla on kaksi pientä lasta ja välillä tuntuu siltä, että olen todella huono äiti ja ihminen, kun haluaisin vain olla yksin tai tehdä omaa uraa.



Aamulla on ihanaa kun lapset herää ja touhutaan aamutoimia ja aamupalaa. Sitten lähdetään ulos seikkailemaan ja syödään lounas. Tähän asti on oikein kivaa ja mukavaa!



Sitten pienempi lähtee päikkäreille ja luen isomman kanssa jonkin aikaa kirjoja. Sekin on hauskaa.



Mutta sitten tulle fiilis, että haluaisin olla hetken rauhassa. Ja lapsi hokee koko ajan, että "äiti katso minuun" "äiti katso silmiini". Eli en saa edes lehteä selata, vaan katsekontakti täytyy olla jos lapsella on asiaa ja sitähän hänellä riittää.



Sitten alkaa alamäki ja odotan vain iltaa ja omaa aikaa. PIenempi on aika väsynyt iltaisin ja melkoista tahtojen taistoa siis ilmassa. Onneksi mies hoitaa lapset illalla, siis iltapalat ja iltapesut iltasatuineen.



Enkä siis sano, että tämä olisi työmäärältään jotenkin liikaa tai edespaljon, henkisesti huomaan vain kaipaavani jo jotain itselleni näiden vuosien jälkeen. No, ensi syksynä olisi tarkoitus aloittaa sitä ikiomaakin elämää taas elämään.

Itse jaksoin about 3 vuotta olla vaan kotona, en käynyt paljon missään. Nyt kun neljä vuotta tulee kohta täyteen, olen alkanut harrastaa, käyn illanvietoissa ilman lapsia ja miestä, käydään miehen kanssa kaksin syömässä tai pienillä matkoilla. En muuten jaksaisi. Ei elämän tarvitse olla vain lasten ympärillä pyörimistä vaikka se tärkeää onkin.

On ikävä niitä aikoja kun kävin töissä ja olin joka päivä aivan innoissani kun näin lapseni klo 16. Nyt lähinnä toivon että ne nukkuisivat koko päivän. :-(

Olin kurkkua myöten täynnä kotona oloa. Lapset olivat hankalia ja huudattivat toisiaan jatkuvasti. Vaikka tiesin että auttaisi jos heidän kanssaan puuhailisi enemmän, en kuitenkaan jaksanut tehdä sitä kuin pieniä pätkiä kerrallaan. Ja aina sai olla komentamassa, kieltämässä ja patistamassa johonkin. Huusin välillä pää punaisena ja lapset käyttäytyivät yhä huonommin. Välillä päivä oli yhtä itkua ja karjumista.



Sitten sain once-in-a-lifetime -työtarjouksen. Aika paljon matkustamista, mutta unelmaduuni. Otin työn ja laitoimme lapset hoitoon. Ihana hoitopaikka, lapset viihtyivät heti hyvin.



Mutta se oma syyllisyydentunne! Yhtäkkiä kaipaan niitä kamalia riiviöitä aivan valtavasti pitkin päivää. Matkalla ollessa ajattelen vain lapsia. Kotona olen yhtäkkiä äiti, joka työpäivän jälkeen pitää koko illan lapsia sylissä, leipoo ja kokkailee lasten ehdoilla ja viikonloputkin pyhitetään vain perheelle. Huutaminen jäi ja tilalle tuli paljon parempaa yhdessäoloa. Vaikka aina onkin vähän syyllinen olo, teki niin tai näin.

Kotona olo oli pelkkää tappavan tylsänä toistuvaa rutiinia, vaikka kuinka olisi yrittänyt keksiä kivaa tekemistä. Menin töihin, ja hyvä tuuli palasi. Lapset on rakkaita, mutta en tosiaan jaksa vuosikausia olla kotona kun päivä toisensa jälkeen toistuu suunnilleen samanlaisena - ei siinä retket, käsityöt, lukeminen jne auta kun mieli vaatii jotain muutakin tekemistä.

Palasin syksyllä töihin lähes 5 vuoden kotona olon jälkeen, ja viime kevät oli ihan kamala! En jaksanut tehdä enää mitään kivaa lasten kanssa, mitä ennen (askartelu, leipominen ym.) Mietin vaan joka päivä että haluaisin olla jossain muualla, yksin.



Töihin meno auttoi,vaikka mies ei ymmärräkään miten töissä olo on muka omaa aikaa ;) Ehkä se uutuuden viehätys kohta katoaa tästäkin...

Se on sitä lapsen parasta ja arvot kohdallaan -elämää.

Ihana kirjoitus. Onnea sulle, kuullostat löytäneesi "rauhan". Hyvää jatkoa!

Olin kurkkua myöten täynnä kotona oloa. Lapset olivat hankalia ja huudattivat toisiaan jatkuvasti. Vaikka tiesin että auttaisi jos heidän kanssaan puuhailisi enemmän, en kuitenkaan jaksanut tehdä sitä kuin pieniä pätkiä kerrallaan. Ja aina sai olla komentamassa, kieltämässä ja patistamassa johonkin. Huusin välillä pää punaisena ja lapset käyttäytyivät yhä huonommin. Välillä päivä oli yhtä itkua ja karjumista.

Sitten sain once-in-a-lifetime -työtarjouksen. Aika paljon matkustamista, mutta unelmaduuni. Otin työn ja laitoimme lapset hoitoon. Ihana hoitopaikka, lapset viihtyivät heti hyvin.

Mutta se oma syyllisyydentunne! Yhtäkkiä kaipaan niitä kamalia riiviöitä aivan valtavasti pitkin päivää. Matkalla ollessa ajattelen vain lapsia. Kotona olen yhtäkkiä äiti, joka työpäivän jälkeen pitää koko illan lapsia sylissä, leipoo ja kokkailee lasten ehdoilla ja viikonloputkin pyhitetään vain perheelle. Huutaminen jäi ja tilalle tuli paljon parempaa yhdessäoloa. Vaikka aina onkin vähän syyllinen olo, teki niin tai näin.

Tähän aikaan illasta lasken vain minuutteja että saisin olla hiljaisuudessa ilman että joku koko ajan vaatii jotain.

Olen siis päivät pitkät yksin kotona kolmen lapsen kanssa (5v, 3v ja 3kk).

En ole kehdannut kenellekään tunnustaa miten paljon inhoan tätä jokapäiväistä meteliä, tappelua, kitinää ja jankuttamista.

Vierailija:

Nyt lähinnä toivon että ne nukkuisivat koko päivän. :-(

Mulla 2 vammaista lasta ja useimmiten jaksa ihan hienosti. Nautin illoista kun lapset nukkuu, ja päiväunista. Metsäretkillä sielu lepää ja nautin kun näen lasten nauttivan.

Minulla on tosin vain kaksi pientä lasta, joten ajan jakaminen on jotakuinkin mahdollista...Välillä olen kyllä uupunut ja kaipaisin omaa aikaa, mutta sellaisa päiviä on oikeastaan aika harvoin.



En tiedä, mikä on normaalia. Kerroin vain omasta tilanteestani.

Oletko ajatellut mahdollisuutta että olet masentunut? Tunnetko mistään asioista iloa? Onko sinulla omaa aikaa edes silloin tällöin?

Tsemppiä!