Yli 10-vuotiaiden vanhemmat??

Täytyy myöntää, että välillä olen pettynyt ja harrastan itsetutkiskelua, miksi juuri minun lapseni eivät ole ne menestyneimmät, kohteliaimmat, taiteellisimmat ym kuten tuntuu muiden lapset olevan.

Toisaalta olen onnellinen lapsistani ja siitä, että ovat mitä ovat.

10v ei tunnu vielä, mutta 14v kanssa kyllä tasasesti mietin mikä meni pieleen? mikä mättää?

Kun sitä voisi kelloa kääntää taaksepäin...

Olen totaalisen epäonnistunut äiti, tiedän että lapset vihaavat minua ja syy on ihan oma =((

Pojat on 12v ja 10v.

Ero rikkoi lapsissa jotain mitä en koskaan saa korjattua.

Meidän 15-vuotias on hyvä tyyppi. Jonkun toisen kanssa en varmaan olisi pärjännyt ollenkaan, mutta tämä on ihana.

koska vaikka välillä meneekin huonosti ja on vaikeaa (ja meillä on vaikeaa aika usein koska lapsi on as, ja vaikka oireet ei näy kotona, ne näkyvät koulussa), toisina aikoina menee sitäkin paremmin. Tottakai kaikki epäonnistuvat joskus, muttei se silti tarokita, että olisi epäonnistunut kokonaan, täysin ja pysyvästi, vaan vain että nyt pitää yrittää uudestaan.

ja hyväkäytöksisempää poikaa saa etsiä :) Osaa kyllä kenkkuilla ja jopa huutaakin vanhemmilleen, mutta aina sovitaan asiat eikä niitä jätetä puolitiehen. En koe epäonnistuneeni ollenkaan. Lapsella on harrastuksia ja kavereita ja vaikuttaa olevan tasapainoinen ja sovussa itsensä ja muiden kanssa.

kulttuuri on tehty tutuksi, itse olemme eläneet malliesimerkillisesti jne. Silti lapsemme menestyy keskivertoa heikommin koulussa, ei ole kiinnostuneet mistään sivistävästä tai kulttuurisesta, liikuntaharrastus on, mutta siinä ei osoita mitään kunnianhimoa, pari kaveria on mutta ei ole kiinnostunut solmimaan uusia tuttavuuksia eikä yleensäkkään menemään minnekkään, missä paljon ihmisiä. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat aika tavallisia, ei näe itseään missään vastuullisessa työssä jne.

Vähän on pettynyt olo...