Haluatko kysyä jotain terapeutilta?

Voit soittaa suoraan terveyskeskuksesi psykologille, ei tarvitse lähetettä.



ap

Psykoottistasoiset häiriöt, kuten maanis-depressiivisyys, vakava masennus, skitsofrenia, rajatilat.

ilmeisesti ei hänkään minuun,koskapa on mennyt jo 3 päivää. Pitäisi siis päästä taas " hoitoon" ,mutta en sille kääkälle!

Vierailija:

Kuinka pääsee sairauden uusimisen pelosta?!



Minkä sairauden?



Ei henkeä uhkaavan, mutta leikkaus- ja sairaalahoitoa vaativan.



Bonuksena ao kärsii paniikkiin asti jännittämisestä ja toimenpidepelosta. Kiva yhdistelmä, eikö :)



Onko operaatio tulossa vai pelkäätkö että tulee?



ap

[/quote]

Tässä oli siis tämä - laitoin selvyyden vuoksi näin. Yksi hoitojakso takana. Uutta ei ole tulossa, pelkään että tulee. Uusimisen mahdollisuus on 20% luokkaa, mutta tuntuu etten osaa hellittää elämään normaalia elämää enää ollenkaan. Vahdin kehoani koko ajan ja jokainen pienikin epäilyttävä tuntemus saa minut paniikin partaalle. Mieleeni on kehittynyt ihan oma (suurimmaksi osaksi keksitty) arsenaali asioita, jotka voivat vaikuttaa siten että uusii.

Vaikutat fiksulta ihmiseltä, jo kirjoituksesi heijastelee kypsyyttä tunne-elämässä ja kykyä pohtia asiaa joka suunnalta. Tunteesi on aina oikeutettu. Totta kai. Tunteita ei tarvitse koskaan hävetä eikä katua - ne ovat " vain" tunteita. Mielestäni tunteesi kertoo siitä, että lapsesi on sinulle jo nyt niin tärkeä, että haluaisit antaa hänelle mahdollisuuden saada jakamatonta huomiota.



Olen aivan varma, että kohdallanne tämä asia kääntyy ajan mittaan voitoksi. Lapsenne kasvavat ja kehittyvät yhtäaikaa, heistä tulee ystäviä ja sukulaisia ja asia kääntyy voimavaraksi. Nyt tunnet ristiriitaisia tunteita, se on normaalia ja hyväksyttävää. Ota huomioon, että tunteet voivat olla täsmälleen samanlaisia vastapuolella.



Olette samalla puolella, ette vastapelurit, muistathan sen.



ap

Pelkosi on kyllä täysin ymmärrettävä ja psykologisesti ajateltuna kyseessä on traumaattisen tapahtuman aiheuttama jälkireaktio. Uskon, että hyötyisit lyhyestä neuvontatyyppisestä jaksosta ammatti-ihmisen luona, jossa voisit työstää sairauden aiheuttamat tunteet sinussa. IHmisen elämähän on lopultakin täysin arvaamatonta ja hiuskarvan varassa, mutta somaattinen sairaus tuo asian niin lähelle, että se järkyttää ihmisen mieltä rajusti.



Uskon, että sinulle sopisi joko vertaisryhmän tuottama tuki, lyhyt neuvontajakso esim psykologilla, tai jotkut hyötyvät hypnoosihoidoista.



ap

Mieheni kuoli yllättäen pari vuotta sitten. Näin hänet kuolleena jne. Minulla on yhä vielä irrationaalisia pelkotiloja. Pelkään, että lapsilleni sattuu jotakin, ylireagoin vaaratilanteisiin jne. Itse en uskalla tehdä juuri mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Vasta viime kuukausina olen uskaltanut esim. ajaa autolla yli 20 km:n matkoja...



Kun lähden yksin omille asioilleni, pelkään, että joko lapsilleni tapahtuu jotakin tai minulle - ts. minun on äärimmäisen vaikea erota lapsistani muutamaa tuntia pidemmäksi aikaa.



Onko kyseessä niin ikään post-traumaattinen stressioireyhtymä? Miten pääsen eteenpäin, saan jälleen luottamuksen elämään?

että pärjään tosi hyvin lapsen kanssa. Lapsi on ihana ja herttainen poika. Usein pelkään, että hänen kiltteytensä on reaktiota sairauteeni. Meillä menee mielestäni oikeasti tosi hyvin, lapsi halaa ja pusuttelee paljon jne. Ja uhmaa ja kiukutteleekin toki, mutta en sellainen peruskiltti.



Miten erottaisin väärän ja oikean kiltteyden. Itse olin ylikiltti lapsi ja väärästä syystä, koska oma äitini oli mielenterveysongelmainen. Pelottaa, että siirrän taas samat ongelmat lapselle, vaikka kovasti koetan pitää huolta siitä että tunteita ei saa ilmaista, en hylkää jne.

mulla, siis numerolla 45. Voi ei. Ihan oikeasti kyllä olen sitä mieltä että tunteita SAA ilmaista. Mutta voiko sittenkini olla ettei =)

Otan osaa. Todella surullinen tarina..



Sinullekin suosittelen vertaistukiryhmää. Samassa tilanteessa olevilta saat parhaan tuen ja kaikki reaktiosi saavat mielen. Myös traumaterapia (=yksilöterapia) saattaisi sopia sinulle.



Ap

Vierailija:

Pelkosi on kyllä täysin ymmärrettävä ja psykologisesti ajateltuna kyseessä on traumaattisen tapahtuman aiheuttama jälkireaktio. Uskon, että hyötyisit lyhyestä neuvontatyyppisestä jaksosta ammatti-ihmisen luona, jossa voisit työstää sairauden aiheuttamat tunteet sinussa. IHmisen elämähän on lopultakin täysin arvaamatonta ja hiuskarvan varassa, mutta somaattinen sairaus tuo asian niin lähelle, että se järkyttää ihmisen mieltä rajusti.

Uskon, että sinulle sopisi joko vertaisryhmän tuottama tuki, lyhyt neuvontajakso esim psykologilla, tai jotkut hyötyvät hypnoosihoidoista.

ap

Kieltämättä se oli aika järkytys joutua yllättäen kokemaan kovaa kipua, voimakasta sairauden tunnetta ja kykenemättömyyttä normaaliin elämään, avuttomuutta. Fysiikan puolesta paluu normaaliin oli aika hidasta. Henkiseltä puolelta jotenkin ajattelee, että " no sairastaahan sitä muutkin eikä ne valita ja kun kroppa toimii niin elämän pitäisi olla ennallaan" . Jospa tosiaan selvittelisin, että mihinkä sitä lähtisi juttelemaan :)

Kiitos vielä ajastasi!

Lasta näkemättä vaikea sanoa. Teidän vuorovaikutustanne seuraten tietenkin saisi parhaan käsityksen siitä, onko kyseessä lapsen miellyttämisen tarve vai oikea kiltteys. Veikkaan kuitenkin, että paljon on kyse jälkimmäisestä - ns kiltteys kun on usein synonyymi helpolle temperamentille, helposti tyyntyvälle ja tunne-elämältään rauhalliselle lapselle. Koska itse olet sellainen, on lapsesikin suurella todennäköisyydellä sitä jo ihan perimältään.



Mielestäni voit luottaa lapsen lähiympäristöstä tulevaan palautteeseen. Jos viesti on positiivista, voit hengähtää.



Luulen myös, että hyötyisit kiintymyssuhdeteoriasta kertovasta kirjallisuudesta.



ap

Kiitos aikaisemmasta vastauksesta. Vielä lyhyen kysymyksen esittäisin. Onko niin kuin eräs psykiatri väitti, että jos masennuslääkitys aiheutti maanisen vaiheen, niin ihminen on silloin oikeasti bipolaarinen. Eli voiko diagnoosin tehdä ihan siitä, että masennuslääke ampui yli sellaiseen agressiivisuuteen?