Mitä sitten kun ihana pikkulapsiaika on ohi?

Siitä helposta vaavista tuli itsepäinen uhmaikiäinen.

Vaikka sitä saa nukkua yönsä ja lapsi on omatoinen, niin kyllä mä niin paljon paremmin jaksoin henkisesti vauva-aikaa. Lapsen kiukuttelun lisäksi tarvii sitten vielä sumplia työn vaatimuksia.



4-5v oli meillä aika leppoisaa, nyt 5v on taas samanlainen uhmis kuin 3-vuotiaskin oli...aarggh.

Mä niin voisin vain adoptoida lapseni 25-vuotiaina, kun mukana tulee lapselle oma kämppä.

miksi monilla on hirveä tarve että' perheessä on pieni lapsi. Se kertoo mun mielestä siitä että nainen ei tunne itseään tarpeelliseksi muuten ellei ole koko ajan joku taapero hoivattavana.



Aika tuntuu menevän liian äkkiä ja sitten onkin tehtävä taas uusi lapsi joka palvelee äidin hoivaamisen tarkoitusta.



Pelottavaa on se niinkuin ap:lläkin, että oikein ääneen miettii että se ihana aika on nyt ohi ja mitäs sitten? Eikun uutta vauvaa tekemään ja isommasta tulee vain ärsyttävä.



Miettikää miksi ette halua lapsen kasvavan? Mun sululainen sanoi aina että alle kolmevuoitaat ovat ihania, sen jälkeen ne alkaa ajattelemaan itse ja nistä tulee ärsyttäviä.



Etkö itse kestä että lapsesi ajattelee itse ja tulee itsenäisemmäksi. Sinua ei tarvitakkaan enää koko ajan ja sinua ei totella ehdoitta?



itse nautin jokaisesta vuodesta enemmän ja enemmän mitä lapselle tulee. Voimme tehdä ihan uudenlaisia asioita yhdessä, ei tulisi mieleenkään parkua että vauva/taaperoaika meni liian nopeasti.

Saa nukkua ja nautiskella koululaisten kanssa.

Käydä pitsalla, elokuvissa, uimahallissa ja ym.

Voi itsekkin nauttia, kun koululaisia ei tarvi vahtia niin kuin taaperoita pitää.

Meillä meidän vauva on kuopus 8v. Väittää kyllä ettei ole enään meidän vauva.

Ihanat suloiset mamman pojat, joilla ikää 8v. ja 11v.

Sitä helpompaa vanhemmuus mitä vanhempia lapset on.

Mun äiti aina hoki mulle sitä mantraa, että kyllä pienet lapset on ihania ja isompien kanssa isommat murheet.

Enpä ole huomannut niitä murheita. On helppoa ja mukavaa olla isojen poikien kanssa.

Ainut rasite on poikasten riidat.

lapsen ensimmäiset 7-vuotta helvettiä.

pienet lapset, pienet murheet

isot lapset, isot murheet

pienet lapset, pienet murheet

isot lapset, isot murheet

Ihan kukkupuhetta. Tai sitten on jotain aika tyhmiä tai muuten pösilöitä lapsia joita on koko ajan paapottu kun ovat olleet pieniä ja tämän takia ovat isompina ihan kädettömiä torveloita jotka joutuvat kaikenlaisiin mahdollisiin vaikeuksiin ja onnettomuuksiin.

Mut kyllä mä silti ehkä vielä haluaisin yhden pienen.. :S

Sitä helpompaa vanhemmuus mitä vanhempia lapset on.

Mun äiti aina hoki mulle sitä mantraa, että kyllä pienet lapset on ihania ja isompien kanssa isommat murheet.

Enpä ole huomannut niitä murheita. On helppoa ja mukavaa olla isojen poikien kanssa.

Ainut rasite on poikasten riidat.

Meillä on kyllä huolet kasvaneet, mutta olen tietysti niin empaattinenkin että kouluikäisten kaveridraamat ja riidat sattuvat minuunkin, ensimmäiset sydänsurut ottavat koville, murrosikä, "äiti on idiootti", alkoholinkäytön aloittaminen, opintojen kanssa pähkäily... Huhhuh. Aika vähällä pääsi vauvan ja taaperon kanssa, ja ihaninta aikaa tosiaan se ala-aste-ikä.

Mutta kyllä ne huolet pienestä lapsesta ja kehityksestä/sairastamisesta/hoidosta tms. tuntuu suurelta sillä hetkellä.

pienet lapset, pienet murheet

isot lapset, isot murheet

lapsia jo.

todellakin, se pyllyn pyyhkiminen ei tunnu missään nuorten ongelmien rinnalla. eikä yöimetykset verrattuna yövalvomisiin, kun lasta ei kuulukaan kotiin vaikka viimeinen metro tai bussi on jo tullut.

mutta ehkä palsta mammojen lapset on kaikki niiin hyvin kotona kasvatettu, että heillä näitä ongelmia ei ole.

minä stressaan vielä täysi-ikäistenkin lasteni asioita ja elämää.

Omat lapseni on 8v. ja 11. Vanhempi on vielä kehitysvammainen. Aste tosin lievä.

Mikäli vanhemmilla on lapsilla niitä suuria ongelmia niin monesti johtuu siitä, että lapsi päästetään luuhaaman sinne tänne ja sitten niitä ongelmia tulee.

Kaikki on niin paljon helpompaa, kun saa nukkua, syödä rauhassa ja ei tarvi vahtia haukkana ettei lapselle tapahdu mitään.

Ei mun lapset ole murkkuja, mutta ei ole enään pieniäkään.

Mutta kyllä ne huolet pienestä lapsesta ja kehityksestä/sairastamisesta/hoidosta tms. tuntuu suurelta sillä hetkellä.

pienet lapset, pienet murheet

isot lapset, isot murheet

Tuo sanonta on vähättelyä. Ihan oikeasti.

Samaa sarjaa kuin se, että kun avauduin sekundäärisesta lapsettomuudesta anopille, hän puuskahti "Olisit tyytyväinen että teillä on se yksi lapsi, jotkut eivä saa sitäkään".

Vähättelyä ja mitätöintiä sanon minä.

JA no, meillä on huolet pienenneet lapsen kasvun myötä. Esikoinen oli pieni vaikka syntyi täysiaikaisena ja joutui osastolle hoitoon siksi. Myös syömisen kanssa oli ongelmia ja lapsi on aina ollut pieniruokainen.. Nyt kun ikää on tullut on nuo huolet hävinneet ja jopa se kun lapsi joutui kiusatuksi, tuntui niin paljon pienemmältä kuin ne huolet mitä hänestä oli kun hän oli vauva. Silloin kun ei ollut varmaa että säilyykö hän edes hengissä. Ja luonnollisestikin tiedän ettei kaikilla ole samaa huolta, mutta kerroinkin vain omat tuntemukseni.

lapsia jo.

todellakin, se pyllyn pyyhkiminen ei tunnu missään nuorten ongelmien rinnalla. eikä yöimetykset verrattuna yövalvomisiin, kun lasta ei kuulukaan kotiin vaikka viimeinen metro tai bussi on jo tullut.

mutta ehkä palsta mammojen lapset on kaikki niiin hyvin kotona kasvatettu, että heillä näitä ongelmia ei ole.

minä stressaan vielä täysi-ikäistenkin lasteni asioita ja elämää.

Ei se äitinä oleminen ja lapsista murehtiminen lopu koskaan.

Mutta kyllä ne huolet pienestä lapsesta ja kehityksestä/sairastamisesta/hoidosta tms. tuntuu suurelta sillä hetkellä.

pienet lapset, pienet murheet

isot lapset, isot murheet

Tuo sanonta on vähättelyä. Ihan oikeasti.

Samaa sarjaa kuin se, että kun avauduin sekundäärisesta lapsettomuudesta anopille, hän puuskahti "Olisit tyytyväinen että teillä on se yksi lapsi, jotkut eivä saa sitäkään".

Vähättelyä ja mitätöintiä sanon minä.

JA no, meillä on huolet pienenneet lapsen kasvun myötä. Esikoinen oli pieni vaikka syntyi täysiaikaisena ja joutui osastolle hoitoon siksi. Myös syömisen kanssa oli ongelmia ja lapsi on aina ollut pieniruokainen.. Nyt kun ikää on tullut on nuo huolet hävinneet ja jopa se kun lapsi joutui kiusatuksi, tuntui niin paljon pienemmältä kuin ne huolet mitä hänestä oli kun hän oli vauva. Silloin kun ei ollut varmaa että säilyykö hän edes hengissä. Ja luonnollisestikin tiedän ettei kaikilla ole samaa huolta, mutta kerroinkin vain omat tuntemukseni.

Eihän sitä nyt kukaan kiellä, kaikki äidit ovat olleen vauvojenkin äitejä! Se ei kuitenkaan poista huolta mitä tunnet kun armas keskoslapsesi sitten isona lähtee moottoripyöräreissulle Baltiaan, tai ei tule kotiin sovittuun aikaan eikä vastaa puhelimeen jne.

On se toinenkin sanonta, "pienet lapset polkevat syliä, isot sydäntä".

samat kokemukset. Lapet 4 ja 1. Esikoisen kanssa joskus tuli ihan itku, kun ajattelin miten näitä päiviä ei saa koskaan takaisin. Mä en myöskään kovin helpolla saa kolmatta, eli tän tokan kanssa saan kokea nämä asiat vikan kerran.

Mua on auttanut

-se, että mulla on todella kiva työ, jossa voi ns. edetä vielä pitkään, joten se alkaa täyttää elämääni enemmän kun lapset kasvaa.

-kiva harrastus, jota on vaikea harrastaa vauva-aikana -> pääsen taas enemmän sen pariin.

-se, että vauva- ja pikkulapsiaika on myös rasittavaa - vaikka ihanista ihanimmat kokemukset omien pienten kanssa loppuvat, niin samoin loppuvat yöherätykset, oksennusten siivoukset, jatkuva seuranpito, kiiruhtaminen tarhaan jne. jne. -> tervetuloa rauhalliset kahvihetket, kahdenkeskiset lomat miehen kanssa, syyllisyydestä vapaa harrastaminen, yleisesti oma aika.

-haikeeta se silti on, ei siitä täysin pääse varmaan yli millään keinoin :/

Oon jo nyt kun lapsi on parivuotias niin jotenkin haikea siitä että aika on kulunut niin nopeasti. Tuntuu että tämä ajanjakso saisi kestää paljon pitempään, ja mietin että tuntuuko sitten loppuelämä "miltään" tämän jälkeen. Minusta tämä vauvan ja taaperon kanssa oleminen on ollut NIIN paljon hauskempaa ja merkityksellisempää kuin elämä ilman lapsia. Kellään samoja tuntemuksia?

että tosiaan tuota ihanaa aikaa on esikoisen kanssa jatkunut tähän 4 ikävuoteen saakka ja hänestä on tullut koko ajan aina vain ihanampi! Ei todellakaan lopu 2 vuoteen tuo ihanuus. Minustakin vauvavuodet ovat olleet todella rasittavia, 1+ ikäiset lapset hauskoja ja vanhetessaan aina vaan hauskempia.

samat kokemukset. Lapet 4 ja 1. Esikoisen kanssa joskus tuli ihan itku, kun ajattelin miten näitä päiviä ei saa koskaan takaisin. Mä en myöskään kovin helpolla saa kolmatta, eli tän tokan kanssa saan kokea nämä asiat vikan kerran.

Mua on auttanut

-se, että mulla on todella kiva työ, jossa voi ns. edetä vielä pitkään, joten se alkaa täyttää elämääni enemmän kun lapset kasvaa.

-kiva harrastus, jota on vaikea harrastaa vauva-aikana -> pääsen taas enemmän sen pariin.

-se, että vauva- ja pikkulapsiaika on myös rasittavaa - vaikka ihanista ihanimmat kokemukset omien pienten kanssa loppuvat, niin samoin loppuvat yöherätykset, oksennusten siivoukset, jatkuva seuranpito, kiiruhtaminen tarhaan jne. jne. -> tervetuloa rauhalliset kahvihetket, kahdenkeskiset lomat miehen kanssa, syyllisyydestä vapaa harrastaminen, yleisesti oma aika.

-haikeeta se silti on, ei siitä täysin pääse varmaan yli millään keinoin :/

Oon jo nyt kun lapsi on parivuotias niin jotenkin haikea siitä että aika on kulunut niin nopeasti. Tuntuu että tämä ajanjakso saisi kestää paljon pitempään, ja mietin että tuntuuko sitten loppuelämä "miltään" tämän jälkeen. Minusta tämä vauvan ja taaperon kanssa oleminen on ollut NIIN paljon hauskempaa ja merkityksellisempää kuin elämä ilman lapsia. Kellään samoja tuntemuksia?

[quote author="Vierailija" time="01.10.2012 klo 14:50"]

lapsia jo.
todellakin, se pyllyn pyyhkiminen ei tunnu missään nuorten ongelmien rinnalla. eikä yöimetykset verrattuna yövalvomisiin, kun lasta ei kuulukaan kotiin vaikka viimeinen metro tai bussi on jo tullut.
mutta ehkä palsta mammojen lapset on kaikki niiin hyvin kotona kasvatettu, että heillä näitä ongelmia ei ole.
minä stressaan vielä täysi-ikäistenkin lasteni asioita ja elämää.

Ei se äitinä oleminen ja lapsista murehtiminen lopu koskaan.

Lopettakaa nyt hyvät hullut tuo aikuisten lasten puolesta murehtiminen! Antakaa heidän elää omaa elämäänsä, tehdä omat virheensä ja oppia niistä.

Juuri tuollaisista naisista tulee niitä anoppeja, jotka ajavat jälkikasvunsa ja heidän puolisonsa hulluuden partaalle, niin kuin tältäkin palstalta saa päivittäin lukea.

Ja jos on pakko murehtia, niin pitäkää se nyt ainakin visusti omana tietonanne.

Ei lapsi ole loppuelämäänsä mikään äidin egon jatke. Hankkikaa oma elämä!

[quote author="Vierailija" time="01.10.2012 klo 09:40"]

Oon jo nyt kun lapsi on parivuotias niin jotenkin haikea siitä että aika on kulunut niin nopeasti. Tuntuu että tämä ajanjakso saisi kestää paljon pitempään, ja mietin että tuntuuko sitten loppuelämä "miltään" tämän jälkeen. Minusta tämä vauvan ja taaperon kanssa oleminen on ollut NIIN paljon hauskempaa ja merkityksellisempää kuin elämä ilman lapsia. Kellään samoja tuntemuksia?

[/quote]

No niin, nyt sitten sulla alkaa se lapsen kasvatusaika, eli opetat, neuvot, ohjaat, olet läsnä, kuritat, huolehdit, ennakoit tilanteita, karsit tulevia epämiellyttäviä luonteenpiirteitä pois ja autat kehittämään niitä myönteisiä luonteenpiirteitä!

Tämä onkin sitten 20v kestävä ajanjakso ja varsin työteliästä/antoisaa jos haluat onnistua! :)

[quote author="Vierailija" time="01.10.2012 klo 10:41"]

Mukava lukea teidän viestejä että muitakin kivoja kausia on tulossa tulevaisuudessa. Mulla voi olla tunteet vähän pinnassa kun olen raskaanakin jne.. Meillä oli sellainen tilanne että superraskaan vauva-ajan jälkeen lapsi on ollut tosi kiltti, ei juuri koskaan kiukuttele, nukkuu hyvin, ei sairastele ym. Joten tämä taaperoaika on tuntunut erittäin helpolta ja mukavalta. Mut ehkä pitää asennoitua niin että vielä "parempiakin" aikoja on tulossa...:)

[/quote]

Jos sulla on vasta yksi 2-vuotias lapsi, niin ethän sä edes tiedä pikkulapsiajasta useamman kanssa mitään. Tosin jos olet raskaana, niin asia korjaantuu piakkoin ja veikkaan, että saat vielä "nauttia" vauva+uhmis -yhdistelmästä ihan riittämiin. Eli älä sure, kyllä sulla sitä pikkulapsiaikaa on vielä paljon jäljellä ja sitten jo ihan mielelläsi siirryt muihin elämänvaiheisiin.