Onko sinusta pahempi jattaa lapset aina valilla hoitoon (vauvakin) ja satsata parisuhteeseen vai antaa sen heiketa(ero?) lasten vuoksi?

Tahdotko sinä rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä?

Suomessa vanhemmuutta suoritetaan. On kauheasti kaiken maailman nyrkkisääntöjä mitä voi milloinkin tehdä ja minkä ikäisenä ei enää voi jotain tehdä. Jokaista ratkaisua mietitään ja soitetaan neuvolaan. Elämä on just ap:n kuvailemaa joko tai, parisuhteen hoitamiseen on kaksi keinoa a) lapset klo 19.45 petiin ja aikuiset nauttimaan arjesta ja tosistaan pulautusrättien silityksen lomassa b) aikuiset laittavat lapset hoitoon ja lähtevät Aulangolle hoitamaan parisuhdetta.



Esim Etelä-Euroopassa lapset menee siinä sivussa - positiivisessa mielessä -. 4-vuotias tuodaan tutti suussa kouluun jos siltä tuntuu eikä kukaan sitä katso pahasti tai perhe syö illallista perjantaina klo 23 ja lapset istuu mukana. KOuluun tuodaan välipalaksi suklaata mutta toisaalta koulu alkaa jo 3-vuotiaana. JOtenkin elämä otetaan kokonaisuutena rennommin vaikka työelämä ja koulu on kovaa.



Erotilastoja en tiedä, mutta Ranskassa asuneena pidän suomalaista mentaliteettia kovin tiukkapipoisena.

että paheksun ihmisiä, jotka eivät malta 2-4 vuotta (=1-3 lasta) tyytyä maltillisempaan parisuhteen hoitoon. On aika surullista, jos se parisuhde ja yhteiselo on sellaisella pohjalla, ettei se kestä pikkulapsiaikaa. Ja sitähän se pikkulapsiaika on: parisuhde jää taka-alalle, hyvä jos itsestään ehtii/jaksaa/voi pitää huolta, kun lasten on tultava ykkösinä. Ja on surullista, jos eroja otetaan ylipäätään niin heppoisin perustein kuin " meillä ei ole mitään yhteistä" sinä lyhyenä aikana, kun lapset ovat pieniä.



Ja parisuhdetta voi hoitaa esim. lasten mentyä nukkumaan. Eikä parisuhteen hoito ole pelkkää sekstailuakaan eikä kahdenkeskistä aikaa, vaan meillä ainakin hoidetaan perhesuhdetta ja keksitään yhteisiä rientoja kaikki neljä.



Tietty jos tuntee olevansa eron partaalla, on lapsille parempi vaihtoehto viikonloppu hoidossa kuin loppuelämä kahden kodin palloteltavana, mutta pitäisi sen verran löytyä pinnaa vanhemmilta, ettei siihen jouduta VAIN siksi, että pikkulapsiaika on stressaavaa.



t. kolmen viime vuoden aikana yhteensä 5 rentoutustuntia miehen kanssa poissa kotoa viettänyt

Ettei ollut jopa erotilastoissa johtava maa?

Meidän yhteiskuntakin on nykyään niin eromyönteinen.. Ei paljon ajatella lapsia. Lapset kärsii erosta mielestäni aina (jos norm. kodista) vaikka ovatkin sopeutuvaisia.



Ja sille joka kyseli saadaanko aina hoitaja kun halutaan, niin olet oikeassa kyllä me saatais. Pitäis vain haluta useammin.. Olen edelleen sitä mieltä.



Meillä kyllä arjessakin huomioidaan toista halaillaan, pussataan, ollaan lasten kanssa läsnä, retkeillään ym. ym. Silti koen, että parisuhteemme kaipaisi enemmän keskustelua, aikaa jolloin voisi huomioida vain puolison. Ehkä se riippuu paljon myös siitä kuinka vaativia lapset ovat.. Jos lapset menevät kahdeksalta nukkumaan on koko ilta aikaa toiselle. Aina ei näin kuitenkaan ole.



Nämä vain minun mietteitä.. -ap

ilman minkäänlaista tukiverkostoa lastenhoidossa.

Eroaminen ei ole enää big deal eikä tarvitse kärsiä koko elämäänsä.



Mutta siltikin väitän, että yksi suurimmista syistä on käsitysten muuttuminen onnesta ja elämästä ylipäänsä. Ihmiset eivät kestä arkea vaan pakenevat sitä ja ovat siksi niin pohjattoman onnettomia. He eivät ymmärrä, etteivät voi koskaan tullakaan onnellisiksi jos etsivät onnea vain arjen ulkopuolelta.



Oma onnettomuus pistetään sitten parisuhteen ja ajanpuutteen piikkiin ja erotaan. Hetken luullaan, että ollaan onnellisempia tai etsitään uusi rakkaus ja alkuhuuman jälkeen taas huomataan, että ihan samaa se on silti. Tai sitten lapset ovat jo kasvaneet ja päästään paremmin pakoon omaa elämää.



Hakkaajat, alkkikset yms. asia erikseen, ajattelin perussuhdetta, jossa kasvetaan erilleen tai muuta sontaa.

En muutenkaan pääse olemaan mieheni kanssa kuin max. viikonlopun (eräiden syiden takia mitä tässä en halua mainita)

Niin kyllä sitä mielellään viikonloppuna sitten olisi edes muutaman tunnin sen rakkaan kanssa, kun sitä muutenkin niin vähän näkee.

Ihmiset ovat todella vaativia kaiken muunkin suhteen. Pitää olla kaikki mahdolliset pelit ja rensselit eikä mikään tunnu riittävän. Kokoajan ajaudutaan vaan kauemmas ja kauemmas siitä elämän syvemmästä olemisesta. Unohdetaan se tärkein, yhdessäolo ja toisten huomioonottaminen. Elämästä on tullut pelkkää suorittamista.



Niin ehkä ennen oltiin onnellesempia ja se onni oli tosiaan siinä arjessa tai tuli sen arjen sivutuotteena. Ei ollutkaan tarvetta etsiä parempaa. Jotenkin hirvittää ja surettaakin mihin suuntaan tässä ollaan menossa. ap

Se luotettavinkin rehellinen Matti Meikäläinen saattaa jonain kauniina päivänä kantaa tavaransa naapurin Birgitan kaappeihin.. On se mennyt mullilleen!

Se vaikuttaa laajemminkin. Vanhemmuus on yksinäistä, isovanhemmat elävät omaa elämäänsä kaukana lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Joskus fyysisesti kaukana, joskus vain henkisesti. Ei pelkästään käytännön apu vaan myös henkisen tuen saaminen on monilla olematonta. Lähisukulaisetkin elelevät omissa yksiköissään ja haluavat paljon omaa tilaa ympärille.



Ja sitten toisaalta, ei olla itsekään totuttu pitämään kenestäkään huolta tai rytmittämään elämää muiden mukaan. On aina vaan voinut suunnitella elämänsä oman halunsa pohjalta. Totta kai pienet lapset ovat silloin shokki ja rasite. Joku viisas on sanonut, että nykyvanhempien suurin ongelma on, etteivät he kestä toisen ihmisen (lapsen) täydellistä riippuvaisuutta heistä. Niin totta sekin.

kahdenkeskistä aikaa ja kylpylälomia ei ole ollut, koska lapsia on hankala saada hoitoon.

Mutta eipä sitä asiaa ole tullut paljon mietittyä. Alusta asti on lähdetty sillä mielin, että olemme perhe. Emme vanhemmat eri lokerossa ja lapset erissä, joille annetaan laatuaikaa siivuina.



Voihan se ero tulla joskus, mutta koskaanhan ei tulevaisuudesta tiedä. Tällä hetkellä elämä tuntuu hyvältä ja arjessa olemme näyttäneet toisillemme välittämistä.



Ei suhde toimi, ellei siinä kummallakin ole sitoutumista. Ei sitä pelasta kylpylälomat.

Ei ole yhtä kaavaa, miten pitää toimia. On vain luotu paineita sillä, että ero tulee ellei ole parisuhdelomia. Kyllä ne eron syyt on ihan muualla.



Nyt vanhemmat tuntuvat odottavan koko ajan, että kasvaispa lapset, että niistä pääsis eroon ja sais sitä yhteistä parisuhdeaikaa. Tästä hetkestä ei osata nauttia kun koko ajan odotetaan jotain muuta.



Minulla ei ole ratkaisua nykyisiin eroihin. Mutta toivoisin, että ihmiset pysähtyisivät ja nauttisivat juuri siitä hetkestä, mitä elävät. Kaihoilemalla koko ajan muuta, ei saavuta mitään.

Jos miettii omaa tilannetta, jossa 2-vuotias on hoidossa 8 h/pv, niin olisi aika paljon viedä kerran viikossa päälle illaksi hoitoon + säännöllisesti koko viikonlopuksi. Sitä paitsi meidän on ikävä pientä mukeloamme ja haluamme viettää vähäisen vapaa-ajan hänen kanssaan ja niin hänkin meidän kanssa. Mummulla on hyvä olla, mutta kyllä se tärkein paikka täällä kotona on!



Vietämme kaksin aikaa joka ilta ja silloin tällöin muutenkin kahdestaan. Yökylään viedään yleensä vain syystä: kaverin häät, muuttopäivä jne. Pari kertaa on yhteensä viety " parisuhdeajan" takia.



Parisuhde voi hyvin. Ei mitään kriisejä tai ongelmia, rakkautta riittää. Joka ilta meillä on kaksin aikaa halia, kun lapsi nukkuu. Viikonloppuisin usein halitaan sohvalla, kun lapsi katsoo piirrettyjä. (välillä kiipeilee halikimppaan mukaan)

Siksi lapsi on kerran kuussa viikonlopun mummilassa. Me teemme silloin kahdestaan miehen meille sopivia asioita tai ihan vain ollaan kahdestaan kotona. Lapsen kanssa touhutaan muut viikonloput. Lapsen on hyvä ymmärtää jo alusta alkaen, että vanhempien välillä on suhde, johon hänellä ei ole mitään osaa eikä arpaa. Tämä suhde on kuitenkin lapsen elämän kannalta se kaikkein tärkein suhde, sillä se pitää perhettä koossa.