2000-luvun Suomi, yhteisöllisyys, välittäminen, ja haistakaa p**a

Ihmiset haluavat olla tekemisissä kanssani ja soittelevat paljon jos olen hyväntuulinen ja onnellinen.

Kun tulee paha paikka ja olen ahdistunut niin kaikki vetäytyvät ja soittelu loppuu.



Ikään kuin minua ei tarvita kun olen itse avun tarpeessa.



Olen usein kuullut että olen hyvä kuuntelija ja monet ystäväni kertovat minulle huolistaan ja pyrin auttamaan tarpeen mukaan (mm. järjestin väsyneelle kaverille hermoloman kylpylään ja lapsille hoitopaikat, autoin raskaana olevaa ystävääni tosella paljon kun hänellä meinas seinät kaatua päälle, olen siskoni jokapäiväinen puhelinpalvelu..)



Tuntuu että ihmiset soittaa mulle ja sanoo ensin puhelimeen: "moikka! Mitäs teille? Kuule, mulle sattu taas tällanen yks juttu että..." Ja sit kuuntelen puhelua puoli tuntia. Kun hän viimein lopettaa ja haluaisin sanoa jotain niin kaverilla on niin kiire että täytyy lopettaa heti.



Olisin itse valmis elämän kestäviin ystävyyssuhteisiin ja olemaan olkapäänä hyvinä ja pahoina kausina mutta tuntuu että en löydä samanlaisia ystäviä mitään.



Eräässäkin vaiheessa minulla oli hyvä ystävä jolle kerrankin pystyin purkamaan myös omia huolia mutta kun hänellä tuli avioero niin hän lakkasi ottamasta minuun yhteyttä ja hänellä ei kuulemma ole koskaan aikaa..

Kun tuli sitten puhetta vihdoin kasvotusten ja kysyin miksi välit on viilenneet niin hän vastasi että se johtuu asenteestani eron vuoksi.

Mistä ihmeen asenteesta?? :O

Enhän ollut saanut edes tilaisuutta puhua "naisten kesken" mistään eroon liittyvästä..

Tuntuu että hänkin viihtyi kanssani vain niin kauan kuin sai minusta "sosiaalista hyötyä" mutta kun elämäntilanne vaihtui niin johan ystävyys jouti roskiin.



Tuntuu että tää on kertakäyttöystävyyksien aikaa.

Pysyvillä suhteilla ei niin väliä vaan täsmäystäviä tilanteeseen kuin tilanteeseen. :(

negatiivinen solidaarisuus on voimissaan. Kenestäkään muusta ei tarvitse välittää kuin itsestä (ja ehkä omista lapsista).



Tää muutos on tapahtunut aika äkkiä, toisaalta. Itse vartuin pienessä maalaiskylässä 80-luvulla/90-luvun alussa. Sillon tehtiin esimerkiks peltotyöt, perunan nostot, puusavotat ym. yhdessä naapureiden ja kyläläisten kans.



Silloin VIERAILTIIN toisten luona, ihan ilmoittamatta saattettiin piipahtaa iltakahville jne.



Tällaista ei enää oo! Ja se on kyllä TOSI harmi.



Voimia sinulle ap!

missä Seppo Kääriäinen peräänkuulutti tuota yhteisöllisyyttä. Ja taisi se olla viime yhteisvastuukeräyksenkin aihe. Eli täähän on jo ihan tunnettu tosiasia, että sellaista ei nykyään enää olekaan kuin yhteisöllisyys ja välittäminen. Eikä tuo sinunkaan tilanteesi ole ainutlaatuinen, vaan yhtä ikäviä kohtaloita on pilvin pimein.



Ja yhteisöllisyyden puutettahan näiden kouluamupumistenkin syyksi tarjotaan. Professori Lea Pulkkinen arvioi, että suuret yläkoulut ja luokattomat lukiot tekevät sitä, että nuoret eivät enää juurru ryhmään samalla tavalla kuin alakoulussa. Ja eiköhän sen seurauksena juuri synny tuota yksinäisyyttä ja välittämisen puutetta.



Järkkyä tää nykymeno kyllä on. Ja varmasti vielä kuluu aikaa, ennen kuin se muuksi muuttuu.

kun läheiset eivät kestä itkevää ja surevaa ihmistä. Pitäisi heti voida olla taas iloinen oma itsensä että kelpaa piireihin. Toisen surua tai ahdistusta tai sairautta ei kestetä ja siinä on jopa jotakin hävettävää. Iloisena ja terveenä vain kelvataan.

Tää muutos on tapahtunut aika äkkiä, toisaalta. Itse vartuin pienessä maalaiskylässä 80-luvulla/90-luvun alussa. Sillon tehtiin esimerkiks peltotyöt, perunan nostot, puusavotat ym. yhdessä naapureiden ja kyläläisten kans.

!

Itse asun maalaiskylässä, ja kyllä meillä täällä kylällä on vahva yhteisöllisyys ainakin noissa asioissa. Eli peltotyöt tehdään porukalla ja lähes kaikki koneet on yhteiskoneita, eli vuorot koneiden käytölle jaetaan sen mukaan, mikä kokonaisuuden kannalta on parasta. Järjestetään yhteistapahtumia ja vieraillaan ja lapset leikkivät yhdessä.

Mutta toki täälläkin on muutosta tapahtunut. Vierailut sovitaan etukäteen, jos tullaan ihan koko perheen voimin kylävaatteissa. Toki lenkillä ohimennessään saattaa piipahtaa naapurilla sisälläkin. Eikä naisten välinen yhteistyö ole niin tiivistä kuin ehkä ennen on ollut, kun suurempi osa naisista on tilan ulkopuolella palkkatöissä. Ja maatalousseuran naisjaoston toimijat on keski-iältään about 75 v, eli ei löydy nuorista naisista enää sellaista yhdessä tekemisen meininkiä, vaikka kyllä sitten kokoonnutaan välillä koteihin myyntikutsuille.

Ystävillä on ollut vaikeuksia niin olen soitellut ja käynyt säännöllisesti ja kysellyt kuulumisia, hakenut leffaan ja kahville ja osoittanut ettei tarvi yksin jäädä. Työkaverin miehen kuoltua vein työkamulle säännöllisesti ruokaa, leivonnaisia ja kävin istumassa että hän sai puhua.



Kun itse menetin työni ja mieheni jätti, läheisimmät ystävätkin vain esittivät osanottojaan ja sitten yhteydenpito vaimeni. Kun omat voimat ei riitä yhteydenpitoon ja energia kuluu ahdistavien ajatusten pyöritelyssä, kaipaisi läheisimmiltään huomiota ja yhetydenottoja. Sitä tunnetta ettei jätetty yksin selviämään. Näin se vaan toimi että yksin jäit ja yksin olit. Muut jatkoivat elämää kuten ennenkin eikä mieleen ilmeisesti tullut että tuo ystävä kaipaisi olkapäätä johon nojata.



Kriiseissä ystävät punnitaan, kaverit pysyttelevät etäällä mutta todelliset ystävät haluavat auttaa miten voivat. Nyt jo pahimmasta kriisivaiheesta selvittyäni jaksan olla sosiaalisempi mutta niin syvän pettymyksen kokemukset jättivät, etten luota enää ystävyyteen ja avunantoon ja pyyteettömään välittämiseen.

en asu, mutta vierailen "kotonani" tosi usein, eli tiedän kyllä että tilanne on ainakin siellä muuttunut.



7

Kenestäkään ei saa ns. luottoystävää, entiseen välit ovat viilenneet koska hän alkoi pitämään etäisyyttä sen jälkeen kun sain esikoiseni. Yritin kutsua käymään, myös kahville jne. ILMAN lasta, mutta ei. Kerran kävi luonani kun lapsi täytti vuoden, siinä se. Mitään juteltavaa ei ole ollut sen jälkeen.



Jokaisella on toki murheensa, mutta olisi ihanaa löytää suht samanlainen ihminen, jota voisi kutsua perheystäväksi ja kutsua kylään ilman mitään tekosyytä! :) Voisi lötkötellä lasten kanssa sohvalla kimpassa ja katsoa jotain typerää silloin kun mies on esim. työmatkoilla.

me osallistutaan aina esim. joulupuu-keräykseen ja otetaan tutun teini joskus meille, kun riitelevät kotona pahasti. teemme aikalailla ns. näkymätöntä työtä lähipiirissämme, meille se on itsestäänselvyys että muita autetaan. mutta sitten kun itse jotain tarvitsemme, en tiedä auttaako kukaan meitä.

Haleja. Suosittelen ammattiapua. Sitten on edes joku jolle voit puhua.

nyt ei pysty kirjottaa mut tsemppiä muille

Pitää saada päteä.

-isoimmat tulot

-miehellä isoimmat tulot

-uusin ja isoin koti arvostetuimmalla asuinalueella

-imetys

-kestovaipat ja mahdollisimman nopeasti kuivaksi

-lapset ovat enkeleitä jaluistelevat 2 vuotiaana ja lukevat ennen 4 v.

-ainakin 1 yliopistotutkinto pitää olla

jne....



Noi oli kärjistettyjä esimerkkejä, mutta tiedät varmaan mitä tarkoitan.

Pehmeät arvot ovat hukassa miltei koko yhteiskunnassa. Onneksi keskuudessamme on ielä muutamia lämpimiä valopilkkuja eli ihmisiä jotka välittävät toisista ihmisistä.



Rutistus sinulle. Missä päin ap asut? Jos asut Tampereella tai lähimaastossa, huuda hep, niin vaihdetaan yhteystietoja. Mä voisin ainakin antaa lastenhoitoapua. Siis näin alkuun siitä vois olla helpoin aloittaa.

18 pahoittelee.

auttavainen ja hyväntuulinen ihminen. Ei sitten millään. Valmiiksi jo pelottaa, että miten käy jos tulee pientäkään kriisiä.



Itse autoin siskoani vuoden hänen puolisonsa kuoltua. Sen jälkeen oma perhetilanteeni on ollut sen verran kuluttava, että en ole kyennyt enempään, joten sinnekin ovat välit etäiset kun en veny enää auttamaan jatkuvasti.

ja auttamishalulla tuskin on mitään tekemistä keskenään. Ainakin meidän tuttavapiiristä lämpimimmät ja avuliaimmat ihmiset löytyvät ihan yhtä lailla korkeasti koulutetuista (joita itsekin olemme) kuin vähemmän koulutetuistakin.



Yliopistotutkinto ei muuten takaa varakkuutta eikä todellakaan itsessään aiheuta materialistista elämäntapaa. Toki korkeasti koulutetuilla usein on enemmän rahaa, jos ns. kovapalkkaisilla aloilla, mutta ei se vielä välttämättä arvoista kerro mitään. Huoh, näitä yleistyksiä..

Jotkut jää ystäviksi vaikeuksein keskelläkin, jotkut ei.



Ihmetyttää vaan tällaista "kaverien" pokka - kun heillä taas vaikeaa, niin sitten ottavat yhteyksiä ihan eri tavalla? Huomaan itse pitäväni etäisyyttä tällauseen ihmiseen, vaikea antaa anteeksi hylkäämistä kun itse olen ollut hädässä...

On meitä yhteisöllisiäkin perheitä ja sukuja olemassa, jotka tuemme toinen toistamme hädän hetkellä. Sen saa, mitä antaa ja niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan.

ja auttamishalulla tuskin on mitään tekemistä keskenään. Ainakin meidän tuttavapiiristä lämpimimmät ja avuliaimmat ihmiset löytyvät ihan yhtä lailla korkeasti koulutetuista (joita itsekin olemme) kuin vähemmän koulutetuistakin.

Yliopistotutkinto ei muuten takaa varakkuutta eikä todellakaan itsessään aiheuta materialistista elämäntapaa. Toki korkeasti koulutetuilla usein on enemmän rahaa, jos ns. kovapalkkaisilla aloilla, mutta ei se vielä välttämättä arvoista kerro mitään. Huoh, näitä yleistyksiä..

Tarkoituksenani oli laittaa esimerkkejä tältä palstalta ja palstalaisista, ei väittää korkeasti koulutettuja itsekkääksi.

Tuossa pikaisesti kyhätyssä listassa oli esimerkkejä siitä millä asioilla tällä palstalla kilpaillaan. Ei tarvi kuin lukea tuo velli-ketju niin kyllä siellä korkeasti koulutetut yrittävät lyödä tutkinnollaan päähän alhaisemman koulutustason äitejä.

Tarkoituksenani oli siis myös tuoda esiin tämänkin palstan minä-minä-minä-minun erinomaisuus-minun varakkuus-minun fiksuimmat lapset, minun paremmuus ja muilla ei ole väliä mentaliteettia. Av:lla kirjoittelee todella paljon naisia jokaisesta yhteiskuntaluokasta, joten se edustaa hyvin yhteiskuntamme naisten asenteita.

hankkisi mukavan talon viihtyisältä asuinalueelta jne. jos vain rahaa olisi tarpeeksi. Useimmilla ei ole, mutta joillain on, ja silti saattavat olla mitä mukavimpia ja toisista välittäviä ihmisiä. Asumme itse tällaisella alueella ihan "tavalllisessa" talossa (eli olemme ihan keskiluokkaisia itse), ja olen ollut todella hämmästynyt siitä että oikeasti varakkaat ihmiset voivat olla niin vilpittömän mukavia kuin naapurimme. Apua tarjotaan monenlaisisssa asioissa, toisin kuin aikoinaan väliaikaisesti vuokrakerrostalossa asuessamme (jossa sai pelätä ndyrkistä silmään saamista portaikossa jne..).

Yhteisöllisiä, yhteisöllisempiä ihmisiä on varmasti olemassa, esimerksi suomenruotsalaisissa. Kuin 2000-luvun Helsingissä.



Olen yrittänyt olla parhaani mukaan tukena jos joku on tuntunut tarvitsevan sitä tai jos on elämän kriisi meneillään. Toisaalta harva on halunnutkaan avautua, onko se yleisempää vai johtuuko minusta, mene tiedä. Mutta en kuitenkaan juoksisi pois jos jollain on ongelmaa tai puhuu tuntojaan minulle. Nuorempana, teininä saatoin tehdä niin, mutta en enää.