Mul on vissiin joku kriisi menossa kun tuntuu etta mies ei ole se oikea ja koulutus ei ole se oikea ja tyo ei ole se oikea ja itse olen hukassa itseni kanssa.

en tiedä yhtään mitä elämältäni haluan. olen aivan hukassa.

ja todella kapinoivasi keski-ikäistymistäsi vastaan...



Itselle kävi näin. Tai käy parhaillaan. Mutta tuosta tylsistymisestä se lähti. Karmea kriisi.

toi iski parisen vuotta sitten. Sitten kyllästyin ja pistin elämän uusiksi. Miestä en saanut muuttumaan, joten ero tuli. Aloitin opinnot uudelta alalta. Aloitin sosiaalisen elämän (ei mitään yletöntä kännäilyä, vaan siis aloin vain käydä leffoissa, keikoilla ja ystävien luona). Muutin ulkonäköäni. Olen niin onnellinen tänä päivänä!

Minä 33, ja olen jo kauan kapinoinut, etten jää nykyisestä työstäni eläkkeelle. Hain opiskelemaan ja pääsin, joten tee sinäkin jotakin! Miestä en kehoita vaihtamaan, mitäpä se auttaa vaihtaa yksi paska toiseen, kaikissa on vikoja. Omaa ukkoani en kyllä pidä edes paskana, vaan se on hyvä mies, mutta intohimo ei ole loputonta KENENKÄÄn kanssa, ainakin on ilottomampia kausia. Silloin ei saa lannistua.

Ja tämä kriisi on alkanut nyt tänä kesänä ja keväänä. Aiemmin olen ollut tyytyväinen elämääni.



ap

Ikää 29 vee,yksi lapsi ja oli perustylsä duuni jossa ei juuri kehittymisen/ylenemisen mahdollisuuksia,ja olen jotain saanut muutettua: viimeinen viikko vanhassa työssä menossa,hain ja pääsin uuteen,mielenkiintoiseen työhön. Mies on tuossa enkä lastakaan pois antaisi,mutta aion kyllä vastedes palkan noustessa panostaa itseenikin,käyn säännöllisesti kampaajalla ja kosmetologilla,hieroajalla jne. sekä päivitän vaatekaapin tarpeeksi usein.



Meillä on valitettavasti kyllä kanssa intohimot tosi kateissa,ei vaan innosta. Onneks sellainen syötävän näköinen miestuttu muistaa tekstailla mulle ahkerasti flirttiviestejä,tuollainen viaton mutta ah niin jännittävä juttu sekin ;)

Kampaajalla olen käynyt tooosi harvoin, keskimäärin ehkä kerta vuoteen. Kosmetologilla en ikinä. Mitään en ole edes harrastanut vaan kotikuviot on riittäneet KUNNES viime syksynä rupesin käymään jumpassa ja olen nyt vuoden verran melkein käynyt. Olen ruvennut käymään myös pyöräilemässä ja lenkillä välillä yksinäni.



Jotenkin olen kadottanut itseni näiden kotiäitivuosien aikana. Onneksi nuorin lapsi on nyt 1,5v ja syksyllä alan etsiä töitä! Jotain uutta ja mielenkiintoista olisi kiva löytää. Lisäkoulutuskin kiinnostaisi.



ap

mutta miestä en vaihtaisi. Välillä meillä oli todella paha parisuhdekriisi, mutta siitä kun selvittiin niin hyvin tuntuu menevän taas. Olen muuten samanikäinen kanssasi ja ihan samalta tuntuu muuten. Haluaisin opiskella lisää, haluaisin vaihtaa asuinpaikkakuntaa, toisaalta jos löytäisin hyvän työn voisin mennä sinne, välillä haaveilen että jatkan kotiäitinä mahdollisimman pitkään. Mutta kun nämä kaikki vaihtelevat vielä päivittäin. Olen hukassa, en todellakaan tiedä mitä haluaisin. Lapsia en vaihtaisi pois, ne ovat ihaninta mitä minulla on. Baareissa en viihdy laisinkaan.

olla meillä kolmenkympin kieppeillä olevilla tämä olla. Ei olla enää niin nuoria, mutta työikääkin jöljellä ihan sairaasti. Ei kai auta haihatella, vaan joko vaihtaa työpaikkaa, hakea opiskelemaan tai jotain vastaavaa tehdä kuitenkin. Itse olen hyvin innoissani opiskelusta, toivottavasti se onnistuu, vaikka on jo noita lapsiakin.

-5-

Meikäläisellä ikää 29 ja kotiäitivuosia takana kohta viisi. Työnhaku edessä; toivottavasti jotain löytyy ja tuo muutosta tähän jämähtäneeseen olotilaan...

Monilla tuntuu olevan elämä jotain ihme projektia täynnään. Opiskellaan, seurustellaan, valmistellaan vuosikaupalla häitä, mennään naimisiin, hankitaan lapset, ostetaan talo ja auto ja kun lapset on vähän isompia, tuntuu ihan ihmeellisen tyhjältä kun ei olekaan isompaa projektia.



Nykyihmiset vaativat/kuvittelevat elämältä liikoja.

Sitä vain ihmettelen, että mistä te saatte niitä uusia kipinöitä siinä vaiheessa, kun parisuhde on todella kriisissä, kun ei kertakaikkiaan kiinnosta ja kun ajatuskin miehen kosketuksesta ällöttää. Ja kun ei ole mitään, siis ei mitään puhuttavaa....



Ollaan ihan pattitilanteessa, ja mies on vielä sitä mieltä, että terapiat on huuhaata. Että kun on tahdottu rakastaa, niin silloin asia vain on niin, ei siinä keskustelut auta.

Miksei elämässä saisi olla projekteja meneillään? Toiset kaipaavat haasteita enemmän, kuin toiset. Onhan meistä osa juristeja ja jotkut tyytyy toimimaan vaikka siivoojina. Kummatkin tekevät tärkeää työtä. Onneksi olemme erilaisia! Kyllä arkinen arki voi sisältää myös mietiskelyä tulevasta, ei sen todellakaan tarvitse olla haihattelua. Meillä on vain yksi elämä, hyvä miettiä, että kuinka sen käyttää, ettei vanhempana tarvitse harmitella.

mulla ei ole autoa, ei taloa, ei avioliittoa tms. Enkä moisten perään haikaile. En kuitenkaan aio alistua elämään tyydyttämätöntä elämää vain siksi, että av:lla jonkun mielestä se on arkea ja se kuuluu asiaan.



Ihminen voi opiskella läpi elämän, siitä on vain hyötyä. Teen töitä, hoidan lapseni. Materiaa en ole kasaamassa, raha ei kiinnosta. Teen töitä muiden hyväksi ja opiskelen lisää helpottaakseni heidän olojaan.

pari vuotta sitten. Tajusin ettei minulla ole enää mitään suurempia tavoitteita elämälleni ja olin valtavan turhautunut työhöni. Niimpä sitten mietin että mitä tekisin jos saisin nuoruuden takaisin ja haaveilin että opiskelisin ensinnäkin aivan eri alaa. Aloitin siis siitä, pyrin ja pääsin opiskelemaan ja vaihdoin alaa ja opiskelu on todellakin pitänyt kiinni otteessaan ja riittänyt tuomaan kaipaamaani sisältöä elämään. Parisuhdekin nykyisin aivan ok, oma vanha olo hävinnyt.

Melkoinen haihattelija tosiaan olet, hyi!

Ja siihen loppui avioliitto ja uusi koulu tuli kuvioihin yksinhuoltajuudesta huolimatta. Ja kova meno kun lapsi oli kuitenkin paljon isällä ja oli vapaa-aikaa :)

Nyt on uusi mies, uusi ammatti ja elämä hymyilee!

valtion virkamies olen ja korkeakoulun käynyt. Toisaalta ammatti ei ongelma olekaan, vaan se muu elämä. Ja parisuhteessakin pitkälti se, ettei miehellä ole mitään suunnitelmia tai tavoitteita elämänsä suhteen. Siksi olenkin vakavasti miettinyt miehen lemppaamista, sillä toista ihmistä ei pysty muuttamaan, sen olen huomannut.

olen 23vee tai pian 24vee ja mulla samat fiilikset kuin ap;n aloituksessa. Olen ollut 4 vuotta kotona ja nyt lähden tosissani työnhakuun. Uuden harrastuksen jo aloitin ja toivottavasti näillä saan fiilikset positiivisiksi. Juuri eilen kauhulla tajusin että oliko se 7 vuotta kun tulee avioliitossa kriisi? Meillä alkaa oleen tuo hetki aika lähellä tulevaisuudessa... pian siis 5v naimisissa. Toivottavasti saan ensin tämän henkilökohtaisen kriisin voitettua ennen sitä!

Ja alkaa uusi kierros, mihin tehdään uudet lapset.

40 vuotiaina tulee sitten uusi kriisi ja tulee uusi erobuumi.



Toisaalta kamalan rasittavaa. Minulla on juuri sellain kriiseilevä ja itseään etsivä ystävä. Aina kitiseen ja valittaa. Asiat on ihan hyvin, mutta on viimeiset 15 vuotta valittanut kun ei löydä itseään ja elämä on tylsää jne...

Säälittääkin kun sen elämä on valunut hukkaan kun se ei ole koskaan nähnyt mitään hyvää elämässään vaan kadehtinut aina ruohoa aidan toisella puolella.