Vasta alkanut suhde - silti kamala vauvakuume!! Kannattaako "heittäytyä"?

suhde oli pitkä (4v.) ennen lasta ja kaikki oli hienosti. Siihen suhteeseen ehkä ajatteli naiivisti olevansa sitoutunut kun oltiin oltu niin pitkään yhdessä. Vauvan synnyttyä mies "sekosi" täysin (liittyy niin paljon yksityiskohtia, joista en ala nyt kirjoittaa) ja jätti meidät. Siitä lähtien sitten olen ollut lapsen kanssa kahdestaan ennen tätä nykyistä suhdetta.



Rehellisesti sanottuna, silloin en uskonut miehen olevan välttämättä miulle se oikea, enkä tiennyt onko sellaista edes olemassakaan. Joten ei ollut tällaista tunnetta oikeasta kuin nyt. Jälkeenpäin ajateltuina oltiin kovin erilaisia lapsen isän kans, mutta haluttiin kait uskoa, ettei sillä olisi väliä jos vain halua yhteiseen elämään olisi, kunnes sitten tosiaan kävi miten kävi.



Parisuhteena tämä nykyinen suhde on nyt siis aivan eri planeetalta kuin edellinen.



-ap

ja ymmärrän mitä haluat sanoa. Kuitenkin kysyisin, kuinka pitkään siun mielestäsi pitää tuntea ihminen jotta tuntee (tai luulee tuntevansa) ettei ihminen kävele vain pois ja siis voi edes harkita lapsia suhteeseen? Voiko ketään edes tuntea niin hyvin, voitko sinä sanoa tuntevasi miehesi niin hyvin, täysin?



Vai olenko mie vain lopulta huono ihmistuntija... :(



-ap

Ja puoli vuotta on liian lyhyt aika joka tapauksessa ihan esikoiseenkin.

anteeksi vaan, aivan järjettömän vastuuttomalta. 3kk ikäinen lapsi edellisestä suhteesta ja hyvin nopeasti sänkyyn ilman ehkäisyä uuden miehen kanssa. Noin sitä syntyy monessa tapauksessa yh-perheitä, joissa kaikilla lapsilla on eri isä. Tässä tapauksessa kävi onnellisesti, mutta niitä ei niin onnellisia tarinoita on pilvin pimein.



Ap:lle toivon, että tämä mies on "se oikea". Sitä suuremmalla syyllä kannattaa malttaa: tutustukaa rauhassa ja viettäkää vaikka ne häätkin ensin. Teillä on edessänne monta yhteistä vuotta, älkää hoppuilko.

Kun pyörttelee ajatuksia kovin pitkään päässään, niin tuntuu ettei enää osaa erottaa jären ja tunteen ääntä. Siksi miun mielestä onkin niin mahtavaa, että täältä voi kysyy hieman mielipidettä, jotta saa omiin urautuneisiin ajatuksiin hieman laaja-alaisuutta taas...



Suhde on todella ihana, ja taidanpas nyt sitten vaan malttaa tämän asian kans ja samallaa toppuutella miestä nauttimaan nyt täysin tästä nykyisestä mahtavasta elämästä! :)



Kiitos kaikille kommenteista!



-ap

sanoa, teillä nyt on ikää jo "enemmän" mutta tiedän erään nuoren, jolla oli kova vauvakuume ja heti 4kk seurustelun jälkeen (mies kun oli ihana ja kaikkee) alettiin tekeen lasta ja lapsi tuli, mutta seurustelu lopahti jo raskausaikana, koska mies ei ollutkaan sitä mitä "piti". Oli silloin kuulemma niin ihana kun vauvaa alettiin yrittään. No sit ennenkun tää vauva oli edes jo syntynyt tällä oli jo uusi mies, joka on kanssa maailman ihanin ja sit eikun heti vaan vauvaa yrittämään (mitään ei oppinut ekasta kerrasta) ja nyt siis tulossa jo toinen ja vuoden ikäero lapsille. Saa nähdä miten tämä suhde kestää. (on yhtä ihanaa kun oli sillon alussa sen edellisenkin kanssa).



Ei mene mun järkeen tämä hätäily kun toista ei ole edes oppinut vielä tuntemaan ja arkikaan ei ole suunnilleen kerennyt vastaan tulemaan. Ja musta on niin huvittavaa et puolen vuoden jälkeen voi sanoa tuntevansa toisen..

Kyllä minä olisin varmaan kauhuissani jos vaikka omat lapset toimisi niin nopeasti kuin itse, mut loppu hyvin kaikki hyvin meillä :)

jolla kolme lasta kolmelle miehelle. Jokaikinen on ollut salamarakkauden salamannopea hedelmä - mies on ollut ihana ja juuri se suhde se ainoa.



Ja jokaikisestä on erottu katkerana suoraan uuden aidon ja oikean syliin. Lapsista vanhin viiltelee itseään ja kaksi muuta on kouluvaikeuksissa yms.

me oikeasti suhtauduttiin perhe-elämään ja lapseen tosi realistisesti. Molemmilla on hyvät ammatit ja jo silloin omistusasunnot. Lisäksi laskin, että omat vanhempani asuvat lähellä ja heiltä tiesin 100% saavani apua tarvittaessa. Eli mietin sitäkin vaihtoehtoa, että joudunkin hyvästä alusta huolimatta yh:ksi. Onneksi niin ei käynyt, mutta yritin miettiä kaikkia vaihtoehtoja, kun vauva päättikin ilmoittaa tulostaan heti. Jos olisin tiennyt, että tärppää noin pian, niin todennäköisesti ei olisi alettu edes leikkimään ilman ehkäisyä. Se oli vähän sellainen, että "jos kävisi niin onnellisesti, mutta eihän tässä mikään kiire ole..."



t: 27

Yhteen ei ollut vielä edes ehtitty muuttaa, vaikka vapaa-aika oltiinkin aina jomman kumman luona. Kumma kyllä, tärppäsi heti. (mulla ongelmaa munasarjoissa ja takana edellisessä suhteessa lapsettomuus) Olin raskauden puolessavälin, kun muutettiin yhteen ja siitä on nyt 8 vuotta aikaa. Yhdessä ollaan edelleen ja aivan ihana suhde tämä on ollut. En oikeasti olisi voinut ikinä saada tämän parempaa parisuhdetta tai kasvualustaa lapsille. Meillä kävi hyvä tuuri ja oltiin varmaan aika hyviä tietämään, mitä toiselta halutaan. Ikää oli kuitenkin jo 30+ siinä vaiheessa.



En silti yllyttäisi ketään tähän. Meillä vaan onnistui, mutta vaikeaahan se on toista oikeasti oppia tuntemaan puolessakaan vuodessa.

heti vauvan kanssa. Suunnitelkaa/alkakaa säästämään jotain matkaa varten, hankkikaa asunto (no okei, ei ehkä ihan tuosta noin vaan onnistu/kannata, mutta tämä nyt esimerkkinä), suunnitelkaa vaikka mieluummin niitä häitä, hankkikaa lemmikki, tms... Eli hommatkaa joku yhteinen projekti, mutta ei vauvaa vielä. Siinä samalla oppii tuntemaan toistakin...

vaikka tällä hetkellä ollaan molemmat aika kiireisiä opiskelujen, harrastusten ja töiden kanssa. Ja tietysti tulee muistaa, että miulla on edelleen se lapsi, jolle olen halunnut pyhittää kaikki illat kivaan yhdessäoloon ja tekemiseen.



Olemme jo varanneet matkan ulkomaille, ja tämähetkisen kiireisen elämän johdosta lemmikki ei sovi meille. Taidan alkaa miettiä tuota hääprojektia ja sen organisointia.



Mukava ajatus! :)



-ap

Puoli vuotta on niin lyhyt aika...! Tuttavapiirissä on paljonkin "ihania" ihmisiä, jotka ovat paljastuneet "hirviöiksi". Ei toki liian kyyninen tule olla, mutta kyllä vähintään vuosi kannattaa ihminen tuntea.



Ei ihmisen tapoja ja ajatuksia opi tuntemaan muutamassa kuukaudessa. Jos miettii että M ja N tapaavat keväällä, on aurinkoista, kivaa, kesälomaa, mökkeilyä, kesätapahtumissa käymistä jne. niin syksyllä/talvella ihmisestä voi paljastua uusia puolia. (On tylsä, masentuu, haluaa ehdottomasti olla joulut oman perheensä kanssa, koko ajan töissä tmv.) -KÄRJISTÄEN-



Ja kyllähän moni narsisti esim. on alkuun niin ihanaa ja valloittavaa, samoin mustasukkaisuudesta kärsivä (joka tavallaan tiedostaa ongelman) tai väkivaltainen ihminen ei sitä suhteen alussa ole.

Harva kai seurustelisi miehen/naisen kanssa, joka ensitreffeillä vaatii jättämään työpaikan kun siellä vaan paneskellaan, lyö hampaat irti, ta kiduttaa henkisesti... Vasta sen jälkeen kun suhde on varma, voi hullu näyttää todellisen luontonsa. Ja mikäs sen tehokkaampi tapa sitoa toinen itseensä kun lapsi!



Eli varovaisuutta kehiin:)

Nyt heillä on neljä yhteistä lasta ja takana 30 onnellista aviovuotta. Eli en täysin tuomitsisi aikeitanne.

alkaa pusata vauvaa. Jos suhde kestää niin ehditte saada lapsia myöhemmin. Sun pitää ajatella asiaa tulevan lapsen kannalta, että se syntyy vakiintuneeseen suhteeseen joka KESTÄÄ eikä sen kannalta, että SULLA on vauvakuume suhteen ensihurmassa.



Ei lapsia hankita (tai siis pitäisi hankkia) suhteen ensi huumassa (kuinkahan monen kanssa mulla on ollut vielä puolen vuoden jälkeen ah niin ihanaa...) ja tyyliin "antaa mennä vaan". Olet jo yhden lapsen yh joten tiedät varmaan.



Ehkä ei ole toivomasi vastaus, mutta mun mielipiteeni.

miulla ei ole tavoitetta saada "vain oikeita" tai miua miellyttäviä/kannustavia vastauksia. Ideana onkin, että keskustelun perusteella saan jälleen urautuneisiini ajatuksiini eri perspektiiviä.



Totta on mitä sanoit, ensihuumassa ei kannata lapsia tehdä vaan vasta kun suhde on vakaa ja arki silti mukavaa. Joillakin käsittääkseni ei huuma lähde suhteesta lainkaan, vaan kestää toisen kunnioituksen, arvostuksen ja pienten kauniiden arkisten eleiden johdosta läpi pitkänkin parisuhteen (esimerkkinä vanhempani). En tietenkään voi rinnastaa itseäni ja omaa tuoretta suhdettani vanheempiini, sillä mistäpä voisin vielä tietää tulevaa.



-ap

Niin toki tietynlainen huuma joillakin säilyy, mutta epäilen ettei nyt ihan ensimmäisten kuukausien veroisena siltikään. Ehkä joillain onnellisilla :) Niin ja totta on, ettet sinä voi kuitenkaan vielä tietää millainen teidän suhde on 5 tai 10 vuoden päästä ja onko sitä enää ollenkaan. Eikä ne 40 vuoden avioliitot ole aina niin auvoisia kuin ulkopuoleleta luullaan, usein eivät lapset tiedä vanhempiensä suhteesta kaikkea, eikä kyllä pidäkään. Pointtini on se, että säilyypä huuma tai ei, niin en usko että monikaan pitkä avioliitto on ihan niin helppo ja auvoinen kuin kuvitellaan.



Ja peesaan tuota, että alatte vaikka mielummin suunnitella häitä kuin pusaamaan vauvaa.



t. onnellisesti naimisissa 7 v, huumassa edelleen, mutta ei sentää ihan siinä ensihuumassa :) Ja vanhemmilla onnellinen 40 vuotinen avioliitto, mutta en silti usko että se on aina ihan pelkkää auvoa ollut.

Mä en lähtisi tossa tilanteessa vielä yrittämään, mutta en todellakaan tuomitsekaan.



Mulla tuttavapiirissä nainen, joka oli lomalla, rakastui ja vuoden päästä oli lapsi ja aviomies ja omakotitalo. Muutti vielä Helsigistä pienelle paikkakunnalle.

Hyvin tuntuu toistaiseksi menevän.



Me oltiin tunnettu mun miehen kanssa puoli vuotta, kun muutettiin yhteen, vuosi kun myin oman kämpän ja ostin tästä puolet, 1,5 kun mentiin naimisiin ja häämatkan hedelmä köllii tuolla masussa nyt. Meille sopiva tahti ja kaikki tuntuu oikealta koko ajan. Olen niin varma, että tämän ihmisen kanssa haluan elämäni jakaa. Toisaalta olen kyllä sellaisessa tilanteessa, että pärjäisin yksinkin. MUTTA me ollaan yli 30 v.



Ja jos oltaisiin oltu 25 + oltais miehen kanssa vielä huviteltu kahdestaan, reissattu ja nautittu toisistamme. Kun se pieni vauva kuitenkin muuttaa parisuhdetta. Sinuna menisin naimisiin ja eläisin miehen kanssa miehestä nauttien ja sitten vuoden, parin päästä miettisin yhteistä lasta, jos siltä vielä tuntuu.



Suhde kyllä kuulostaa hyvältä, ole siitä iloinen!



ps. ja vauvakuumeen kanssa voi elää. Mulla oli 18- vuotiaasta lähtien, 28 meinasin itsekseni tehdä, kun sopivaa miestä ei löytynyt (epäsopivia kyllä), mutta nyt olen todella onnellinen, että maltoin mieleni. Keväällä 15 vuoden odotus toivottavasti palkitaan.

Uskon myös, että toista ei voi täysin tuntua pitkässäkään suhteessa (mikä oikeastaan on hyvä asia), mutta noissa ihmissuhdekuvioissa auttaa huomattavasti, kun tuntee itsensä, tarpeensa ja halunsa.

Okei, sulla on jo se yksi lapsi, joten perheenne arki on tietysti jo nyt lapsiperhearkea, ja asettaa rajansa teidän kahdenkeskiselle kuhertelulle. Mutta itse koen oman parisuhteeni suurimmaksi rasitteeksi sen, että me ei miehen kanssa ehditty tutustua kunnolla toisiimme, enen kuin lapsi oli jo siinä.



Meillä siis menee kyllä ihan hyvin, ja ollaan onnellinen perhe (lapsia nyt jo kolme), mutta kyllä mä koen, että jotain jäi puuttumaan, kun meillä ei koskaan ehtinyt olla kunnolla sitä sellaista vain yhdessä kuhertelua, jolloin oltais vaan omistauduttu toisillemme.



Te olette tosiaan vielä niin nuoria, että aika ei ainakaan ole teitä vastaan, ehdit saada vaikka kymmenen lasta ikäsi puolesta. Joten pyhitä vielä jonkin aikaa vain teidän suhteen rakentamiselle.