Tehdäkö lapsi vai ei... Asiallisia vastauksia kiitos!!!

Vierailija:

Vierailija:

Silloin kun perheelliset ystävämme viettävät viikonloppua perheidensä kanssa, niin me vietämme viikonloppua keskenämme urheillen, vaellellen, leffassa käyden, ulkona syöden, vanhempiamme tavaten, kotia kunnostellen, matkustellen jne..

Eli sis olette vailla seuraa, yksin, keskenänne.

Jos teille on ok olla yksinäisiä, niin hyvä on. Mutta jos haluaisitte olla sosiaalisia, niin lapsettomaksi jättäytyminen ei ole hyvä asia.

Tiputte pois perhejuhlakuvioista ja yhteisissä illanvietoissakaan ilman lapsia teillä ei kohta enää ole mitään yhtiestä.

Miten niin yksinäisiä? Miten kaksi yhdessä on yksinäisiä? Ja jos viikosta 4-5 iltaa/päivää kuluu sisasrusten tai ystävien ja heidän lastensa kanssa, niin miten se on epäsosiaalista. Nyt en kyllä ymmärrä?

Perhejuhlakuvioista ei olla todellakaan tiputtu pois (meillä siis on sisaruksia ja ystäviä, joilla on jo 15-vuotiaitakin lapsia) ja yhdessä on vietetty joulut ja juhannukset, rippijuhlat ja ristiäiset.

Ja luojan kiitos ystävämme sekä sisaruksemme ovat pysyneet yksilöinä ja ihmisinä lasten saamisen myötäkin, meillä on todella vilkkaista keskusteluja vaikka mistä asioista, kaikki eivät halua aina puhua vaan lapsistaan ja vaipanvaihdosta tms. Toisaalta voimme me niihinkin keskusteluihin osallistua, sillä olemme olleet hyvin vahvasti mukana kaikkien näiden lasten elämässä ja jokainen heistä on yökyläillyt ja reissannutkin minun ja mieheni matkassa.

Lukekaa myös mun toinen viesti!



t. AP

ystävyysuhteet voi muuttua jos toisella on lapsia ja toisella ei. Itse huomasin tämän todella. Olin lapseton 33-vuotiaaksi. Nuoruusvuosien jälkeen tunsin itseni hyvin, hyvin ulkopuoliseksi naisporukoissa, mutten edes tajunnut syytä. Onneksi mun kaveripiiriin oli siunaantunut paljon vastaavassa tilanteessa olevia. Yksi lapsenteon yllätyksistä juuri mulle olikin se, että yhtäkkiä oli jotain yhteistä ja puhuttavaa kaikkien naisten kanssa. Jos niillä vaan oli lapsia :).

Vierailija:

No enpä nyt tiedä rakastanko tätä nykyistä elämääni niin paljon... Siis tilanne on nyt se, etten oikein tiedä edes mitä haluaisin tehdä elämälläni juuri nyt. Olen kohta valmistumassa alalle, jolla en edes tiedä tulenko ikinä pärjäämään... olen valmistumassa näin myöhään koska vaihdoin alaa kesken kaiken (opiskelin ensin matikkaa yo:lla ja sieltä vaihdoin TKK:lle jossa tuntuu että kaikki muut on paljon urakeskeisempiä ja kilpailuhenkisempiä kuin minä). Olen siis vähän hassussa tilanteessa, näin " vanha" mutta kuitenkaan en vielä ole ehtinyt tehdä uraa lainkaan. Pelottaa että jos nyt saisin lapsen, aloittaisin työelämässä vasta päälle kolemkymppisenä. Alallani on ihan hyvät työllisyysnäkymät mutta silti pelottaa ottaako kukaan tällaista haahuilijaa töihin.

Parisuhteeni on oikein hyvä ja miehestäni tulis mainio isä. Meillä on muutenkin kaikki asiat elämässä kaikin puolin kunnossa, on tilava oma asunto, miehellä hyvät tulot jne.

antais kuvan, että haluat itsekin lapsen. No, mikä estää? Mutta älä tule sitten itkemään, kun teitkin huonon päätöksen.

Mua ainakin kauhistutti katsella lapsiperheiden elämää, musta se oli aivan hirveenoloista. Ei ollu tmun juttu ollenkaan.

Sitten kuitenkin jossain vaiheessa päätin, että nyt on lapsen aika, vaikka mulla ei ollut pienintäkään vauvakuumeepoikasta.



Katunut en ole yhtään,mutta en olisi ollut hetkeäkään aikasemmin valmis. Ei voi olla mitään ihanampaa kuin kuin tuo lapseni. Lisää en silti kyllä kykene ottaman vastaan.

Aikaa ei oo loputtomasti kellään ja jos et lasta halua mutta miehes haluaa,niin eikä hällä ole oikeus siihen,vaikka ei sun kans?

Tykkään tosi paljon lapsista ja ne herättää mussa kyllä lämpimiä tunteita. Voisin vaan istua ja tuijottaa lapsia ja niiden touhuja tuntikausia, ne on jotenkin niin kiinnostavia ja ihania. :)



Mutta samalla olen kauhulla katsonut sitä sirkusta mikä pyörii näillä tutuillani joilla on lapsia 2 tai enemmän. Varsinkin jos ollaan jossain liikenteessä kodin ulkopuolella niin se on kyllä sellasta pyöritystä ettei mitään rajaa... tuntuu ettei niitä lapsia pidättele paikoillaan mikään.



Pelkään lähinnä sitä, etten jaksaiskaan sitä että lapseen on sidottu 24 h, olen kuitenkin viettänyt 30 v. varsin hedonistista ja itsekästä elämää, kaikki on pyörinyt itseni ja ulkonäköni ympärillä.



Lisää neuvoja/ajatuksia? / AP

Ihan samoin meillä. Ja olen samaa mieltä, ettei muita lapsiperheitä katsomalla pääse oikein sisälle juttuun. Siinä näkee kyllä vaan ne huonot puolet, mutta se rakkauspuoli asiasta jää kokematta. Muitten lapset nyt vaan on ihan eri asia kuin oma ::rakas:: lapsi.

ja sä et, niin että olette yhdessä silti?

Lähinnä mietityttää että olisko se sopiva veihe nyt. /AP

Valmistu ensin, hyppää mukaan työelämään ja parin vuoden kuluttua sitten katso tilannetta uudestaan. Josko se kunnon vauvakuume olis sitten jo pyrkinyt esiin ja sit sulla olis jo mahdollisesti vakituinen duunikin.

Jos ei biologista tule, niin adoptio/sijaisvanhemmuus ym.



Mun mielestä ap:n kannattaa vielä odottaa. Tällä tavoin vältetään taas yks synnytyksen jälkeinen masennus..

Itsekin olen DI ja todella nopeatempoisella alalla ja välillä tuntuu, että lasten takia putoan kelkasta ihan kokonaan. Silti noita lapsia on jo kolme siunaantunut ja ainakin yksi lisää haaveissa. Asioilla on tapana järjestyä! Jos miehesi on motivoitunut vauvaprojektiin, yritä saada hoitovastuuta jaettua. Meillä on ollut käytäntönä se, että minä olen ollut kotona äitiysloman tai yhteensä max. vuoden ja sen jälkeen mies on jäänyt hoitovapaalle. Näin kumpikaan ei ole joutunut luopumaan uran tekemisestä liian pitkäksi aikaa. Äitiysloma on vain 9kk, se ei kenenkään uraa vielä kaada.



Insinööreillä on nykyään taas työnhakijan markkinat, joten varmasti löydät töitä. Kannattaa hakeutua töihin jo nyt, niin sinulla on turvattu työpaikka odottamassa kun palaat äitiyslomalta.



Meillä mies aluksi jarrutteli lasten hankkimista ja nyt on moneen kertaan kiitellyt, että pidin aikoinaan pääni ja uskaltauduimme tähän lapsiprojektiin. Ennen kuin saa omia lapsia ei tajuakaan miten heihin voi rakastua ja miten ihanaa perhe-elämä voi olla. Eli suosittelen hyppyä tuntemattomaan :).

Pelkäät kaikkea mikä ei ole varmaa

Mikä rikkaus lapset ovat!!! Oi. =) Ymmärrät sen vasta sitten, kun/jos omasi saat!!!



Suosittelen " tekemään" lapsia. =)

jos ap on nyt 29 ja venaa vielä 2 vuotta ja sen jälkeen yrittää vaikka 2 vuotta ja jos ei tärppää, niin adoptoi, johon menee max 3 vuotta keskimäärin.



Minkä matikan kaavan mukaan tästä tulee 60-vuotias

5-vuotiaan lapsen kanssa?

Vierailija:

jos ap on nyt 29 ja venaa vielä 2 vuotta ja sen jälkeen yrittää vaikka 2 vuotta ja jos ei tärppää, niin adoptoi, johon menee max 3 vuotta keskimäärin.

Minkä matikan kaavan mukaan tästä tulee 60-vuotias

5-vuotiaan lapsen kanssa?

et toiset neuvoo kuinka jonkun pitää lapsihommissaan tehdä.Kyllä se vaan ap sun ja miehen tehtävä on-Et ole yksin siinäkään asiassa itsekkäästi

Minäkin epäröin pitkään ja pitää sanoa, että olisi pitänyt vaan kuunnella itseäni ja luottaa tuntemuksiini.

Mutta jotenkin kummasti mukamas kasvoin siihen ajatukseen, että kyllä minä lapsia haluan.



Ja voin sanoa, että rakkaus omaan lapseen on todella suuri. Se on ihan erillaista, kuin mitä tuntee miestänsä kohtaan (jota siis myös rakastan paljon=).



Ensimmäisen lapsen kanssa elämä oli ihanaa ja parisuhdekin suorastaan kukoisti.

Tämän johdosta tietysti innostuimme haluamaan toisenkin lapsen ja nyt voin sanoa, että elämä on kaikkea muuta, kuin ihanaa!



Yritin sinnitellä aikani kotona, jotta kuopus saisi yhtä lailla olla kotona, kuten esikoinenkin sai, mutta ei hermot vaan kestänyt. Palasin siis töihin, mikä olikin erittäin fiksu päätös.



Lapset kohta 4 ja 6 ja elämä alkaa AAVISTUKSEN helpottamaan, mutta kyllä voin sanoa, että kaipaan vanhaa elämääni.

Kaikki elämän ilo on kyllä kadonnut ties minne. Mikään ei ole helppoa ja vaikka kuinka yrittäisi jatkaa elämäänsä, niin lapset määräävät tahdin väkisinkin turhan pitkälle.



En todellakaan ymmärrä näitä, jotka väittäivät, että elämässä ei olisi mitään ilman lapsia! Kuinka niin! Tunnen pareja, jotka elävät kahdestaan. Heillä on erittäin rikas elämä. Paljon ystäviä ja tekevät jos sun vaikka mitä.

Ja minun mielestä elämää ei voi perustaa sen varalle, että lapsia pitäisi olla vanhuuden varalle. Senkö takia lapsia oikeasti hankitaan? Tai, että suku jatkuisi?



Vaikka omat lapset on kuinka rakkaita, niin elämä lasten kanssa ei oikeasti ole niin ihanan helppoa ja autuasta, kuin monet antavat ymmärtää.