Tehdäkö lapsi vai ei... Asiallisia vastauksia kiitos!!!

elämä on ihanaa ja autuasta. Itse näen sen niin, että lapsettomuus on vähän niin kuin jäis asumaan kotikyläänsä vanhan kotitalonsa naapuritontille. Elämä on kovasti mukavaa ja rattoisaa ja helppoa, ei siinä mitään. Tai sitten voi lähteä vähän kauemmaksi, vaikka yrittämään mount everestin kiipeämistä jos siltä tuntuu :). Siitä on vaivaa, joutuu venymään joskus äärimmilleen. Mutta sitten siellä huipulla saa sen huippukokemuksen. Joka tässä mun surkeassa vertauksessa on se rakkaus lapseen. Ja sitten taas rämmitään alas, palelee ja väsyttää niin helevetisti ja toivoo ettei olis koskaan läksinytkään :). Silti niitä kokemuksia ei antaisi pois eikä kaduta että tuli lähdettyä. Ja tuli lähdettyä vielä uudenkin kerran.

Lainattu: En todellakaan ymmärrä näitä, jotka väittäivät, että elämässä ei olisi mitään ilman lapsia! Kuinka niin! Tunnen pareja, jotka elävät kahdestaan. Heillä on erittäin rikas elämä. Paljon ystäviä ja tekevät jos sun vaikka mitä.

Ja minun mielestä elämää ei voi perustaa sen varalle, että lapsia pitäisi olla vanhuuden varalle. Senkö takia lapsia oikeasti hankitaan? Tai, että suku jatkuisi?





Tätini oli onnellinen miehensä kanssa vuosia ja ihmettelivät, että miksi kaikki patistavat heitä lapsentekoon. No, päättivät sitten neljäkymppisinä sen ensimmäisensä tehdä ja olivatkin sitten meille muille " kiukkuisia" , että miksi emme oikeasti aikaisemmin heille sanoneet, että lapsien kanssa on elämä niin ihanaa. Sanoivat, että eivät tienneet rakkaudesta mitään ennenkuin saivat oman lapsen, josta siis ovat enemmän kuin onnellisia!! Että näin... Katuivat jälkeenpäin vain sitä, että lapsen hankkiminen meni niin myöhäiseksi, että toista eivät enää jaksaneet hankkia.. Eli, nämä parit, jotka kuvittelet olevansa onnellisia ilman lapsia, niin en ikimaailmassa usko, että näin olisi, jos saisivat lapsen..



Olen sitä mieltä oikeasti, että suurta ja kunnollista rakkautta ei voi tuntea ennenkuin on omia lapsia. Näin se vaan on, vaikka kuvittelisit mitä tahansa muuta!!!



Minäkin omaa miestäni rakastan aivan valtavasti, mutta ei se ole mitään verrattuna rakkauteni lapsiin!!

Minulla ei varsinaista vauvakuumetta ollut koskaan. Jossain vaiheessa vaan ruvettiin miehen kanssa puhumaan, että " olisko vauva kiva" , ja päätettiin aloittaa yrittää.



Muiden lapsista en ole koskaan oikein pitänyt erityisemmin, nyt kun itsellä on lapsi, niin nyt niistä muistakin tykkää enemmän.



Saimme siis yhden lapsen, toista emme edes yritä. Oma ikä, terveys ja yritys on syynä.



Mutta se rakkaus, mitä tuntee omaa pientä lastaan kohtaan, se on kyllä sellainen tunne, ettei paremmasta väliä! Lapsensa puolesta voisi tehdä mitä vain!

aidan toidelta puolelta?

Mä ymmärrän, kun jotkut naiset sanoo, että niiden elämästä ikäänkuin puuttui jotain ennen lapsia, ihan kuin olisi ollu tyhjä paikka sydämessä. He eivät kokeneet itseään täysiksi naisiksi ennen äiteyttä.

Mutta mä en ole koskaan kokenut mitään tuollaista. Enkä myöskään vauvakuumetta. Ja parisuhde on loistava ja rakastavia lapsia lähipiirissä, joita saa lainata ihan niin usein kuin haluaa. Mulla ei ole sellaista tunnetta, että kaipaisin jotain lisää. Siltikö mun pitäisi hankkia lapsi ja huomata sitten myöhemmin joko että koin jotain aivan uudenlaista rakkautta tai vaihtoehtoisesti että voi perkele mitä tulikaan tehtyä. Mulle näin on hyvä, ilman omia lapsia, vain lainalapsia rakastaen ja hoivaten.

Vierailija:

Olen sitä mieltä oikeasti, että suurta ja kunnollista rakkautta ei voi tuntea ennenkuin on omia lapsia. Näin se vaan on, vaikka kuvittelisit mitä tahansa muuta!!!

ennätin elää 36-vuotiaaksi ennenkuin tapasin elämäni miehen. Vauvakuumetta en ollut koskaan " potenut" , enkä ole varma koinko sitä oikeastaan nytkään. Tämän miehen kanssa vaan tuli varmuus siitä että rakastan ja minua rakastetaan, ja lapsen yrittäminen oli oikeastaan jatkumo sille. Nyt olen kohta 40, meillä on vilkas ja ihana 3-vuotias poika, enkä voi edes kuvitella elämää ilman lasta. Niin monta vuotta kuitenkin elelin " itsekästä" elämää lapsettomana, enkä lasta koskaan edes kaivannut, että uskon täysillä siihen että lapsettomanakin voi elää täyden ja onnellisen elämän.

Ei sitä voi, eikä osaa kaivata sellaista mitä ei ole kokenut. Ehkä sun kannattaa odottaa edes vuosi, ja miettiä mitä haluat. Se on varmaa että lapsen hankkimista et tule koskaan katumaan, pieniä vastoinkäymisten hetkiä ei oteta lukuun. Mieti siis hetki, onhan sulla vielä aikaa. Hanki vaikka se vakituinen työpaikka, sieltä on sit kiva jäädä äitiyslomalle :)

että yhden lapsen kanssa elämä oli ihanaa. Joten, jos lapsen hankkii, niin kannattaa hankkia vain yksi. Tämä on minun elämänohjeeni=)



Ja voihan se elämä olla antoisaa, kun ei paremmasta tiedä. Ja se nyt on vaan niin, että se, mikä on yhdelle tärkeää, ei ole sitä toiselle. Lapset eivät sovi kaikkien elämään!

Ihminen muuttuu joka tapauksessa. Lapsettomat sisarukseni ovat vanhenneet ihan samalla tavalla kuin minäkin. Nyt ovat lähelle viiskymppisiä, joten lasten saanti ei ole enää heille mahdollista.



Minua lastenteko oikeastaan on vain nuorentanut. Monet sukulaiset ovat sanoneet, että olen jotenkin nuoren näköinen verrattuna lapsettomiin sisaruksiini. Tästähän sisaret eivät tietysti pidä:)



Lapset antavat elämälle tarkoitusta. On kivaa, kun on oma jatkumo sen jälkeen kun itse kuolee.



Tietysti on asioita, joista täytyy luopua. Esimerkiksi ajan käyttö täytyy suunnitella lasten mukaisesti. Töissä ei voi istua 8-21, jos lapset täytyy hakea tarhasta kello 17.00. Sellaiset asiat on vain hyväksyttävä. Toisaalta se palkinto on ihana, kun saa rakastaa sellaista pientä ihmistä:)

kolmen vuoden yrityksen jälkeen. Oli haaveillut vauvasta (niitä ruusunpunaisia kuviltelmia-ei realistisia) jo 27 v. mutta elämä päätti toisin- tuli sellaisia tilanteita ihmissuhteisiin ja elämään ettei ollut mahdollisuuuksia. Sittemmin vauvahaaveeni olivat aika realisitisia, tiesin ystävien kokemusesta mitä tuleman pitää



Minä ja mieheni olemme eläneet ennen lasta hyvin samantyyppistä elämää kuin ap ja miehensä (sillä erotuksella että miehellä on poika edellisestä liitostaan, nyt jo 19v.).



Itse en missään tapauksessa olisi halunnut jäädä lapsettomaksi ja tunsin että sitä hedonistista elämää oli eletty jo tarpeeksi- se ei antanut enää mitään uutta.



Onneksi lapsi sai vihdoin alkunsa, mutta myönnän täysin että olisin varmasti jaksanut esim. valvomiset paremmin nuorempana. Sitä hedonistista vain itselle ja kumppanille elettyä aikaa kaipaa silloin tällöin hetkittäin (meillä ei ole lainkaan sukulaisia jotka voisivat joskus auttaa lapsen hoidossa) mutta meillä miehen kanssa pelaa hyvin vastavuoroisuus, yhteistä aikaa ei juuri ole mutta vuorotellen saamme aikaa itsellemme.



Mies on aivan superihana isä ja osallistuu kaikkeen arkeen paljon (siivoaa, hoitaa lasta, oli äitiyslomani jälkeen kotona hoitamassa lasta 5kk, nyt on taas minun vuoroni).



Miehesi kuulostaa ap sitoutuneelta ja valmiilta isäksi- tuskin kaikki jäisi sinun harteillesi. Sinuna en kyllä odottaisi pidempään, tosiaan ei edes tiedä milloin tärppää! Raskausaika valmistaa äitiä syntymään ja tulevaan. Kyllä niitä pelkoja jaksamisesta on varmasti lähes kaikilla, mutta kyllä sitä vain pärjää. Tuohon työtilanteeseesi en osaa ottaa kantaa kun alaa en tunne, mutta työtä voi kyllä tehdä loppuelämänsä, lapsia voivain saada tiettynä aikana.



Minua ei ole kaduttanut, en osaisi enää kuvitella elämää ilman ihanaa poikaani- aika tyhjältä se tuntuisi. Nyt meillä mies haluaisi toisen lapsen mutta itse vielä emmin, aika tosin alkaa olla loppumassa joten päätöksiä pitäisi tehdä pian. Elämä on valintoja ja kun toisesta luopuu, saa tilalle jotain muuta-usein parempaa.

... niin sitten asian kanssa ei kannata aikailla. Vuodet menee niin nopeasti. Jos sitten vielä haluaa usemman lapsen niin 40v tulee vastaan kuitenkin aika äkkiä.

Niitä nyt maailmassa tulee vastaan joka tapauksessa. Kuulostat suhteellisen järkevältä ihmiseltä, uskon kyllä että jaksaisit lapsesi kanssa, pakkohan sinun olisi! Niin suurin osa äideistä tekee, sisulla painaa eteenpäin, vaikka tuntuukin rankalta. ;)



Vai meinaatko että olet niin herkkä ja haavoittuvainen että kertakaikkiaan romahtaisit lapsenhoidon rankkuuden alla ja hylkäisit lapsesi? Siinä tapauksessa älä ala missään nimessä edes yrittämään.

Vierailija:

että yhden lapsen kanssa elämä oli ihanaa. Joten, jos lapsen hankkii, niin kannattaa hankkia vain yksi. Tämä on minun elämänohjeeni=)

Kertoisitko lisää, minua nimittäin kiinnostaa :) Meillä on miehen kanssa yksi lapsi, ihan järkisyistä " tehty" ja elämä on ollut yllättävän ihanaa poikamme kanssa. Toisesta jo haaveillaan, mutta kertoisitko vähän perusteita että miten elämä on niin paljon kamalampaa kahden kuin yhden lapsen kanssa? Ihan vakavissani haluan tietää että osaan kenties välttää elämäni virheen...

Vierailija:

Ja heti alkuun, TIEDÄN ettei lapsia niin vaan " hankita" tai " tehdä" joten älkää takertuko siihen.

Kun tätä palstaa seuraa ja tuttavien kokemuksia kuulee niin tuntuu että lapsen hankinta ei välttämättä muuta elämän laatua parempaan suuntaan, vaikka niin luulisi... Olen 30 v. enkä osaa päättää haluanko lapsia vai en! Toisaalta haluaisin (miehellä on vauvakuume), toisaalta pelkään sen aiheuttamia muutoksia itsessäni ja elämässäni...

Mitä sanoisitte mulle, hyvät av-siskot?

itselläni on kaksi lasta. Juuri tänään nimittäin mietin miten vaikeaa elämä on yhden lapsen kanssa. Vanhempi on mummolassa ja päivä kahdestaan nuoremman kanssa on puuduttava. En ollut tajunnutkaan miten paljon lapset viihdyttävät toisiaan ja siinä sivussa pääsee itse paljon helpommalla.

Muistan miettineenikin miten elämä tuntui rankalta siinä vaiheessa kun oli " vain" yksi lapsi. Nyt tajusin, että niinhän se onkin, kahden lapsen kanssa on helpompaa!

Vierailija:

Kertoisitko lisää, minua nimittäin kiinnostaa :) Meillä on miehen kanssa yksi lapsi, ihan järkisyistä " tehty" ja elämä on ollut yllättävän ihanaa poikamme kanssa. Toisesta jo haaveillaan, mutta kertoisitko vähän perusteita että miten elämä on niin paljon kamalampaa kahden kuin yhden lapsen kanssa? Ihan vakavissani haluan tietää että osaan kenties välttää elämäni virheen...

Minä en koskaan pitänyt lapsista erityisemmin enkä kärsinyt vauvakuumeesta..Mutta kun sain tyttäreni syliini, koko elämäni muuttui ja voin sanoa sydämestäni että vain parempaan suuntaan. Olen kenties ollut onnekas siinä että lapseni on aina syönyt hyvin, nukkunut hyvin ja onneksi ollut tervekin joten yöllisiä sairaala-reissuja esimerkiksi ei ole ollut kuin yksi. Rakastan äitiyttä uhrauksineen päivineen..Entistä elämääni en kaipaa ollenkaan. Se todella oli tyhjää. Pääsen vieläkin ulos silloin kuin haluan, hoitaja on onneksi olemassa, matkustelemme ihan samaan malliin kuin ennenkin enkä koe että lapsen kanssa liikkuminen on jotenkin hirveän vaivalloista. Olen saanut uusia ystäviä avoimesta päiväkodista ja lenkkeilen sekä ulkoilen lapseni takia paljon enemmän kuin ennen lapsen saantia..Tämä on siis oma kokemukseni, kenellekään en voi tuputtaa äitiyttä, näin vain meillä. En koskaan oikeastaan suunnitellut äidiksi tuloa, sen aika ei olisi muuten ehkä ikinä tullut. Olen onnellinen ja kiitollinen nykyisestä elämästäni, en vaan voi olla negatiivinen..Vaikkakin tietysti jokaiseen elämänvaiheeseen kuuluu omat vaikeat juttunsa, myös äitiyteen. Ne ovat vaan niin pieniä uhrauksia tai epämukavuuksia kun tiedät että et enää koskaan ole yksin, on syy järjestää joulua, vappua, synttäreitä..On syy elää, se suurin syy. Tsemiä kaikille äideille, mehän tehdään maailman tärkeintä (ja aliarvostetuinta) työtä!

Kummallakin on oma ikäkriisinsä aina päälle. Kumpikin kiukuttelee vuorotellen, tai samaan aikaan ja koskaan ei ole hetken rauhaa.

Meillä lapset puhuvat aivan taukoamatta, mikä on kaikkein rasittavinta. Koko päivä on yhtä mökäämistä ja pelleilyä ja yletöntä melua. Mikään, ei yksikään asia, mene helpoimman kautta.



Lapset kyllä leikkivät yhdessä, mutta paljon rauhallisempaa on, kun on yksi lapsi, joka leikkii nätisti itsekseen. Ehkä välillä kaipaa apua ja seuraa, mutta kaksi lasta tulee vuorotellen pyytämään sinulta jotain ja et saa sekunnin vertaa olla rauhassa. yhtäkään asiaa et saa mietittyä loppuun, miehen kanssa ei voi keskustella, koska aina jompi kumpi, tai kummatkin puhuvat päälle, tai keskeyttävät jne.



Ja ihan yleisesti ottaen, niin kaikki mahdollinen liikkuminen on helpompaa yhden kanssa. Paljon helpompaa vahtia yhtä, kuin kahta.

On myös asioita, joita ei voi tehdä kahden kanssa, kuten uinti. Meillä ainakin lapset on niin rämäpäisiä, että ei tulisi kuuloonkaan lähteä yksin heidän kanssa hallille.



Esimerkkejä on lukuisia. Aina vedotaan siihen, että lapsille on toisistaan seuraa. Joopajoo...

Vierailija:

itselläni on kaksi lasta. Juuri tänään nimittäin mietin miten vaikeaa elämä on yhden lapsen kanssa. Vanhempi on mummolassa ja päivä kahdestaan nuoremman kanssa on puuduttava. En ollut tajunnutkaan miten paljon lapset viihdyttävät toisiaan ja siinä sivussa pääsee itse paljon helpommalla.

Muistan miettineenikin miten elämä tuntui rankalta siinä vaiheessa kun oli " vain" yksi lapsi. Nyt tajusin, että niinhän se onkin, kahden lapsen kanssa on helpompaa!

Mutta kaaos tuli, kun kolmaskin tuli. Sitten oli vilinää ja vilskettä. Useimmat tutut eivät ymmärtäneet, mitä oikein sanon, kun en aina pysty pitämään kotia kunnossa ja syytin siitä, että kun on noita lapsia. Sitten yksi tuttu sai kolmannen ja sanoi, että se on totta, että vilskettä on paljon enemmän, kun on kolme lasta.

Mutta nyt kun lapset ovat 5v, 6v, ja 10v, niin nyt tuntuu hyvältä, että lapsia on niin monta. Saa aina monta halia päivässä ja hauskoja höpöttäjiä on monta. Joskus tuntuu, että elämä olisi mennyt liian " järkeväksi" , jos lapsia olisi ollut vain yksi. Lapsesta olisi saattanut tulla pikkuvanha, joka pohtii aikuisten asioita. Nyt minulla on kolme lasta, jotka ovat kaikki ihan ikäisensä tasolla. Se on tosi hauskaa:)

Rakkaus lasta kohtaan on raskasta, sillä se on niin äärimmäistä ja lastaan haluaa suojella oman henkensäkin uhalla. Rakkaus on aina kaksiteräinen miekka. Toisaalta niin ihanaa, toisaalta se tuo järjettömän huolen.

Vierailija:

Ja ihan yleisesti ottaen, niin kaikki mahdollinen liikkuminen on helpompaa yhden kanssa. Paljon helpompaa vahtia yhtä, kuin kahta.

On myös asioita, joita ei voi tehdä kahden kanssa, kuten uinti. Meillä ainakin lapset on niin rämäpäisiä, että ei tulisi kuuloonkaan lähteä yksin heidän kanssa hallille.

Kävin lasten kanssa uimassa, kun he olivat 8v, 4v ja 3v. Silloin uiminen oli kamalaa ja koko ajan piti tarkkailla, missä itsekukin on.

Sitten tulikin vuoden tauko. Kävin seuraavan kerran nyt keväällä, kun lapset olivat vuoden vanhempia ja oli aivan erilaista uida. Vanhin lapsi osasi niin hyvin uida, että mielellään ui välillä matkaa. Nuoremmat eivät enää juosseet pitkin uimahallia, vaan pysyivät altaassa ja me leikimme altaassa yhdessä.

hiljasta, rauhallista! Kotona oleva leikkii aina nätisti itsekseen ja välillä käy jotain kommentoimassa.

Käymme usein shoppailemassa, tai teemme jotain muuta, mutta kaikki sujuu aina niin paljon paremmin, kun on vain yksi lapsi kotona.

Saman tien, kun toinen palaa paikalle alkaa taas se kauhea möly, mekkala ja show! Pinna palaa ihan saman tien.



Ihanaa, lapset ihanaa!

miksi " lapselliset" sorsivat lapsettomia ja pudottavat lapsettomat ystävät automaattisesti kelkasta? Itse olen vasta 23v ja vain parilla kaverilla on lapsia, mutta sen huomaa jo nyt. Lapsia hankkineet käyvät risteilyllä tai baarissa tai elokuvissa tai syömässä keskenään, mukaan ei lapsettomia huolita. Siis vaikka lapsia ei noihin menoihin oteta mukaan enkä usko että esim elokuvateatterissa kauheasti puhuvat lapsistaan. Samaan aikaan painostetaan kovasti, että kyllä nyt teidänkin pitäisi mennä naimisiin ja kummallista että olette seurustelleet jo 5 vuotta ettekä silti yritä lasta ja kyllä ne lapset kannattaa nyt tehdä niin sitten kolmekymppisenä pääsee taas reissaamaan jne jne.



Selittäkää mistä tuo ärsyttävä bessrwisseröinti ja lapsettomien kaverien hylkääminen johtuu?