Tää on tabu, mutta syvällä sisimmässäni ajattelen, että

Sanoisin että 20 v ja yli tuskin on kyse yrittämisen puutteesta.

eihän sitä koskaan tiedä...

Toisaalta jos vaikka toinen pettää niin minusta siinä vaiheessa ei tarvi enää petetyn osa puolen yrittää.

Useimmiten tulee säälin tunne miestä kohtaan joka kuitenkin useimmiten on se joka lähtee ja ruikuttaa perheensä perään kuukausien päästä.

Ystäväni erosi, olivat naimisissa 7 vuotta. Niistä vuosista 2 onnellista maksimi, 5 viimeistä vuotta pelkkää tuskaa. Ystäväni teki kaikkensa terapiasta ym. lähtien, mutta mies vain pelasi kaikki rahat kerta toisensa jälkeen.

avioliitossaan 20 vuotta ja sitten vasta toteaa, että ei tästä mitään tuu. hukkaan heitettyjä vuosia vaan....

vaan vaikka perheväkivallasta tai pettämisestä.

Ja pitkä " onnellinen" liitto voi olla pelkkää kulissia, kuten parhaan ystäväni vanhemmilla (ei seksielämää 15 viime vuoteen, miehellä n. 50 irtosuhdetta 40 v avioliiton aikana) tai anopillani (appi lyö ajoittain, on pettänytkin monesti, ja pari pidempää sivusuhdetta on ollut, naimisissa n. 35 v), mutta pari ei vaan eroa vaan pysyy yhdessä vaikkei avioliitto ole mistään kotoisin.

Näiden asioiden takia jos eroaa, ei mitään häpeämistä. Pikemminkin epäonnistuu ja tuhlaa elämänsä jos EI eroa.

Avioerohan tarkoittaa nimenomaan sitä, että se avioliitto on epäonnistunut. Ihmiset nimittäin ovat inhimillisiä ja tekevät virheitä. Onneksi aika moni kuitenkin osaa ottaa omista virheistään opiksi.

Useammin kuitenkin tulee mieleen, että kuinka tyhmiä te oikeen ootte... asuitte 10 vuotta yhdessä ja sitten kahden aviovuoden jälkeen tulee ero.

Ei auttanut terapia, vertaistukiryhmä, lääkitys eikä laitoshoitokaan, mies oli ja on yhä niin pahassa pelikoukussa. Mutta kyllä me yritettiin erittäin kovasti.

Vierailija:

Ystäväni erosi, olivat naimisissa 7 vuotta. Niistä vuosista 2 onnellista maksimi, 5 viimeistä vuotta pelkkää tuskaa. Ystäväni teki kaikkensa terapiasta ym. lähtien, mutta mies vain pelasi kaikki rahat kerta toisensa jälkeen.

Kannattaa pysyä vaan sinkkuna, siten se elämäkin onnistuu! En pidä itseäni luuserina, vaikka olen eronnut. Onhan meidän lapsemme jo todiste siitä, että oli jokin syy mennä naimisiinkin.

saati tehdä KOKO elämästä epäonnistunutta.



Jos kokee eron leimaavan koko ihmisen elinkaaren, niin sitten kannattaisi miettiä, mistä moinen herkkyys häpeälle?

elämässä. Vaikka en ole itse eronnut. Olen itse seurustellut ennen nykyistä avioliittoa kahdessa pitemmässä suhteessa, joista toinen kesti 7 vuotta ja toinen 3 vuotta. En minä ainakaan ajatellut epäonnistuneeni. Emme olleet vain sopivia toisillemme.



Kuten vanha kansa sanoi " Aika aikansa kutakin" .

meillä on vain yksi elämä ja jos toinen puolisko osoittautuu huonoksi valinnaksi, niin mitäpä sitä pitkittämään.

Nyt mies suunnittelee avioeroa. Joudun siis kantamaan lopun elämääni huonoa omaatuntoa siitä, että olen epäonnistnut elämässäni, vaikka itse haluaisin jatkaa liittoamme?

Joka päivä sitä oppii jotakin uutta.

ja osaan suhteuttaa asiat ihan ok. Harvassa ne väärät avioerot ovat. Mutta se on siitä huolimatta ensimmäinen tuntemukseni, kun joku kertoo olevansa eronnut nainen/mies.



ap

Ap:lla on itsellä kehnohko avioliitto ja ap tuntee olevansa parempi kuin ne, jotka eroavat. Tämä on se " turva-ajatus" omalle todelliselle tilanteelle. AP näkee, että on parempi olla kehnossa suhteessa kuin olla huono ja eronnut. Hyväksy erot ja eroa itsekin, älä tuhlaa elämääsi. Ei ero ole häpeä, sinullekaan.

Näin myös silloin, jos liitto päätyy eroon. Ajattelen, että ihmiset ja ratkaisut ovat etappeja elämän tiellä, jolla meidän on tarkoitus kokea oivalluksia, rikastua henkisesti ja oppia ymmärtämäämään vähitellen yhä paremmin itseämme ja elämää. En pidä eronneita ystäviäni epäonnistujina.

ja TIEDÄN, että tunnen loppuelämäni olevani ainakin yhdessä asiassa epäonnistunut.



Se on epäonnistumista, jos lupaa pysyä kuolemaan saakka toisen kanssa ja sitten peruu lupauksensa. Ja säälittävää.