Oma lapsi - ammattikasvattajan sokea piste!

tutkimukseen. Siinä havaittiin, että ne joilla oli suurin motivaatio opettajan hommiin, olivat juuri nitä alalle huonoiten soveltuvia. Eli sellaisia jotka eivät osaa kuunnella, asettua toisen asemaan ja näkevät kaikki viat aina muissa. Tyypillinen auktoriteetti, joka siis haluaa kovasti opettajaksi juuri sen takia, että saa pomottaa muita ja kuunnella omaa ääntään. Tämä luonteenpiirre ei näiden pedagogian tutkijoiden mukaan myöskään ollut koulutettavissa.

Näitä juuri ainakin omat opettajani olivat, tasavertainen keskustelu lasten kanssa esim. oli mahdottomuus.

Tällaisilla luonteenpiirteillä saattaa olla merkitystä omankin kodin dynamiikkaan. ja lasten henkiseen kehittymiseen.

havaittiin, että palveluiden käyttjillä ei ole mitään muuta yhdistävää tekijää taustalla (ei tiettyä tiedekuntaa, sosiaaliluokkaa, perheolosuhteita tms.) kuin että keskimääräistä useamman lapsuudenperheessä vanhempi tai kummatkin olivat opettajia. En tiedä, kuinka yleistä tämä oli kokonaisuudessaan, mutta ainakin sen verran korrelaatiota löytyi, että se on merkityksellinen.

Miksi näin - hakeutuuko opettajien lapsen helpommin terapiaan? Onko noin 70-luvulla syntyneiden lasten opettajavanhemmilla ollut jokin tietty kasvatusfilosofia, onko opettajaksi hakeutuneet tietyn persoonallisuuden omaava henkilöt vai suhtautuvatko he oman lapsen kasvatukseen jotenkin "ammattimaisesti", - etäisesti kasvattaen tms. mikä näkyy lasten keskimääräistä runsaampana psyykkisenä oireiluna?

Kesällä olimme vierailulla tuttavaperheessä, jossa samaan aikaan vieraana jo eläkkeelle ehtinyt naisopettaja. Minulla ja tuttavallani oli siis pienet vauvat. Tämä mummeli oli toki liikuttavan kiinnostunut pienistä, mutta samalla ihmetteli/kyseli/puuttui koko ajan imetysasentoihin/äidin ruokavalioon/juomisiin yms. Mainitsi, että hänellä on itsellään aikuinen tytär, joka ei ole halunnut hankkia lapsia. Mistäköhän syystä...

Mutta hän ei todellakaan ollut ainoa lapsi, vaan kolmilapsisen perheen esikoinen. Joten en nyt välttämättä tulkitsisi tuota kateudeksi sisaruksista.

Sanoo ihan suoraan että esikoisemme kelpaa leikkiin, muut lapsemme eivät. Ja ettei muita lapsia tarvitsisi tuoda tapaamisiimme ollenkaan! Kun esikoisemme ottaa myös sisarukset leikkeihin mukaan, ja sitä tämä prinsessa ei tahdo.

t

toinen on sentään normaali! :)



Ei vaan - nuo oppilaat koulussa imevät miehestä kaikki mehut, ei hän jaksa enää kotona omiaan kasvattaa...

Mieheni on 70-luvun lapsi ja opettajien jälkeläinen. Tosin kumpikaan hänen vanhemmistaan ei ole edellä kuvattu "tyypillinen" opettaja. Hän on onneksi kasvanut tasapainoiseksi ihmiseksi.

Itse olen myös ammattikasvattaja ja tunnistan kyllä tiettyjä asioita itsessäni. Ylemmyydentunteesta olen onneksi oppinut pois ja vältänkin yleensä tuomasta esiin omaa ammattiani. Nuorena vastavalmistuneena tunnustan olleeni äärimmäisen taitava ammattikasvattaja. Vasta omien lasten tuoma kokemus on antanut asioihin perspektiiviä ja olen huomannut etten olekaan täydellinen kasvattaja.

Joku mainitsi, että ala on täynnä miesvihaajia; tunnistan myös tämän itsessäni. Olen isäni hylkäämä ja vasta aikuisiällä oppinut luottamaan vastakkaiseen sukupuoleen, en siis ole enää "miesvihaaja".

Olen myös oikein opetellut kuuntelemaan ihmisiä ja vältän autoritääristä kasvstustyyliä tietoisesti.

Ehkä tämä tästä vielä...

Ja se tuntui lapsuudessa vahvasti. Piti olla kulissit kunnossa - siis tunteita ei saanut näyttää, piti harrastaa ja menestyä harrastuksissa, jos yritti pistää vastaan niin sai siitä haukkumista, piti saada vähintään ysejä kokeesta jotta äiti olisi ollut onnellinen - jos sai vaan 8.5 niin äidin naamasta näki että on harmissaan. Opiskelupaikkaankin opettajavanhempani yritti vaikuttaa kaikin keinoin, ja kun en alkanut opiskella sitä mitä hän tahtoi, saan kuulla siitä tänä päivänäkin vaikka olen yli 30v. Olen kyllä ollut sen verran onnekas, että olen saanut kuulla myös paljon hyvää ja missä olen onnistunut, ja sitä on jaksettu kehua myös muille asti esim. sukulaisille. Luulen sen vaikuttaneen itsetunnon kehitykseen myönteisellä tavalla. Olen myös siitä onnekas, että olen aina pärjännyt koulussa hyvin - entä jos minulla olisi ollut jotain erityistä, jokin vamma, viivästymä, tai heikkolahjainen muuten?



En ole ollut missään elämän vaiheessa masentunut, en ainakaan koe niin, mutta nyt kun on omia lapsia, tiedän miten kasvatan heitä. En ikinä pakottaisi mihinkään harrastukseen ja annan lasten näyttää negatiivisetkin tunteensa. En mollaa, jos epäonnistuu jossain. En näe mitään syytä, miksi minun pitäisi oman maineeni takia saada lapsistani tietynlaisia tai saada heidät toimimaan tietyllä tavalla. Se ei tee minusta tai lapsestani huonompaa ihmistä, vaikka lapseni saisi vitosia kokeista, vaikka hän ei harrastaisi mitään, tai jos hän valitsee ammatikseen rekankuljettamisen.

Sanoisin vielä että tuttava suhtautuu hyvin negatiivisesti, suorastaan vihamielisesti poikiin. Tytöt ovat 'parempaa lajia' ja hän on myös sangen miesvihamielinen vaikka naimisissa onkin. Huolestuttaa vaan tuollaiset kasvattajat jotka on noin asenteellisia, että mitä saavat asenteillaan aikaan lapsille:(



Usein kertoo myös milloin kenenkin lapsesta kuinka se ja sekin on niin 'jälkijättöinen' kun hänen tyttärensä on niin ultrafiksu...Ei kai nyt sentään lähes kaikki tuttavien mukulat voi olla jälkijättöisiä:-) ??

Kiivaasti aina hyökkää tilittämään kuinka oma tytär on niiin erinomainen. Eipä olla viime aikoina paljon yhteyksiä pidelty. Miksköhän. Ja joku tuolla vielä väitti että olen kateellinen. Niin mistä:-)



t. ap

mutta käytännön kokemusta kuitenkin on jonkin verran. Oppisopimuskoulutus lähihoitajaksi jäi kesken. Hoidin siis opiskeluaikanani päiväkoti-ikäisiä lapsia.



Ap:n esimerkki oli ehkä hieman kärjistetty, mutta olen kuitenkin huomannut oman vajaavaisuuteni kasvattajana, kun tyttäreni saavutti kouluiän. Sitä aikaisemmin ongelmia sai hakea, meillä ei ollut tietoakaan koliikeista, uhmaiästä yms.

Mutta kun koulu alkoi, alkoi myös tyttöni itsenäinen ajattelukyky kehittyä, ja alkoi mun kasvatusperiaatteiden kyseenalaistaminen (jotka eivät millään tavalla eroa ns. "normikasvatuksesta").

Kuulin usein miks et anna mun tehdä sitä ja tätä jota, kun sekin saa jne. jne.. Monta kertaa oon joutunut laittamaan sormen suuhun, kun en ole osannut alakoululaiselle periaatteitani perustella. Oon kuitenkin sitä mieltä, että lapselle ei riitä vastaus (kun meillä nyt vaan toimitaan näin). Se perusteleminen vaan tuntuu niin vaikealta.

Asiassa ei juurikaan auta sekään, että lapsen isällä on huomattavasti vapaampi kasvatustyyli, ja emme enää ole yhdessä, eli kahden eri kodin välillä tulee ristiriitaisuuksia ja epäjohdonmukaisuutta kasvatuksessa.

ei aina onnistu, vaikka kasvatuspalikoita on varmasti enemmän käsissä kuin meillä taviksilla... MUTTA, kuten anoppini sanoo: "Kuka lasta kehuu ja rakastaa, jollei oma äiti!" Toisaalta olen siis sitä mieltä, että on helkkarin hyvä, että lapsella on joku, joka näkee hänet subjektiivisesti ja ei arvioi ja vertaa häntä täysin tasapuolisesti muihin!

on aina oikeassa kun kyseenalaistetaan koulun/päiväkodin mielipide lapsesta.



Eipä kovin luotettavilta henkilöiltä vaikuta tämän ketjun perusteella.....

Olen aineenopettaja, mutta en pidä itseäni ammattikasvattajana. Itseasiassa aineenopettajien opinnoissa on ihan minimimäärä tietoa esim. lapsen ja nuoren kehityksestä yms. En voi kyllä sanoa, että tietämykseni kasvatusasioista olisi yhtään sen laajempi kuin tuttavieni, jotka eivät ole ammattikasvattajia. Monet aineenopettajat eivät ole edes alunperin aikoneet opettajiksi, vaan ovat opiskelujensa kuluessa jossain vaiheessa valinneet suuntautumisvaihtoehdon ja joukkoon mahtuu kaikenlaisia persoonallisuuksia.

on kyllä oikeasti aika taitava, jos on oppinut lukemaan 3 vuotiaana yms. Lahjakkaan lapsen kasvatus voi olla vaikeaa. Eihän äidin tarvitse varta vasten alkaa vähättelemään lastaan. Ymmärrettävää on, jos lahjakas lapsi aiheuttaa muissa kateuden tunteita. Varsinkaan, jos äiti avoimesti kehuu lastaan ja kertoo tämän saavutuksista. Mutta käsi sydämmelle- niin me kaikki äidit teemme, joissakin on vain liikaa kehuttavaa... Siitä voi toisille voi tulla paha mieli.

Kirjoitit aloituksessasi, että kyseessä on tuttavasi ja hänen lapsensa. Kuitenkin viestisi sisällöstä saa sen kuvan, että tunnet perheen hyvin: "karkkipäivä on joka päivä, saa karkkia aina kun tahtoo", "Äiti elää vain LAPSEN tarpeita varten ja täysin lapsentahtisesti", "Salla on kateellinen lapsille joilla on sisaruksia".



Mikä on sinun ja tämän tuttavasi suhde. Oletteko tavanneet perhekerhossa? Oletteko naapureita? Onko kyseessä miehesi työkaverin perhe? Sukulaisperhe?



Taitaa olla vähän enemmän tunnelatausta kyseessä kuin pelkkä huoli tuttavan curling-vanhemmuudesta.

Olen opettajavanhempien ainoa lapsi. Sain paljon huomiota, meillä oli tiukat ja selkeät säännöt. Vanhemmille ei sanottu vastaan, ei puhettakaan että en olisi esim. tullut kotiin kutsuttaessa tai että olisin kieltäytynyt syömästä tai haistatellut päin naamaa. Toisaalta vanhempani jaksoivat keskustella asioista paljon ja selittää niitä, ei sanottu "menehän nyt siitä häiritsemästä". Koulussa menestyin hyvin, mutta sitä pidettiin itsestäänselvyytenä. Muistan, että olin katkera siitä, kun kaverit saivat rahaa todistuksen kiitettävistä, minä en koskaan vaikka sain enimmäkseen ysejä ja kymppejä. Opiskeluvalintoihin ei puututtu kotoa kuten ei harrastuksiinkaan. Liikuntaan ei ohjattu, enemmän lukemiseen tms. Minusta kasvoi kiltti perfektionismiiin taipuvainen suorittajatyyppi.



Olen mielestäni normaalisti kehittynyt, en ole käynyt mitään YTHS:n terapioita sun muita. Sairastuin kylläkin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, mutta siihen vaikuttivat monet muut syyt, lapsuuteni syyksi en sitä laita.

suurin osa kouluttautuu korkeasti. Ja hoitaa itseään YTHS:llä.

helposti tuollaiseksi hemmotteluksi. Eli pidän tuota ammattikasvattajuutta tuossa ap:n kuvauksessa toissijaisena asiana, vaikka kyllä tuollainen kasvatustyyli on minullekin aivan tuttu omasta lähipiiristäni, jossa lellityn lapsen vanhemmilla on ammattikoulukoulutus.



Mutta vaikka tuo lelliminen onnistuu muiltakin, niin kyllä siinä opettajien kasvatustyylissä jotain vikaa kuitenkin on. Ei tietenkään aina, mutta omalla opettajanurallani olen huomannut, että ne pahimmat häiriköt luokassa ovat opettajien lapsia.



Olin aiemmin töissä suuressa koulussa, jossa työvuosieni aikana opiskeli myös kaksi lasta, joilla kummallakin oli oma vanhempi töissä samassa koulussa. Ja kyllä nämä lapset ovat jääneet mieleen aivan häirikköjen kuninkaina. Aivan tolkutonta käytöstä niiltä, ja narkkarien ja hylkääjienkin lapset osasivat käyttäytyä paremmin kuin nää kurittomat kakarat.



Eli ap on kyllä aivan oikeilla jäljillä.

ja hän kasvattaa sitten liiankin kanssa. Eli vastakohta ap:n kuvaamalle lellipennulle. Ystävän lapsi saa tuskin hengittää ilman että äiti kommentoi sitä. Ruokailutilanteiden seuraaminen särkee suorastaan sydäntä kun se on sellaista vaatimista ja pakottamista. Ystävä kasvattaa lasta 24/7 ilman pienintäkään taukoa.



Hän myös aina tietää vastauksen kun pohdin jotain lapsen kehitykseen (tai ihan muuhunkin elämän osa-alueeseen) liittyvää, mihin ei oikeasti selvästikään voi olla yhtä vastausta. Paitsi ystävälläni joka muistaa myös aina korostaa olevansa AMMATTIkasvattaja.