törkeyden huippu

mutta jos nyt jotakin omia ajatuksiani asiasta tuumaisin.



Mulla on kolme lasta (joista 1. ex-suhteestani, ja 2 nuorempaa tästä nykyisestä liitosta), ja neljättä meillä on yritetty pian 2 vuotta, tuloksetta.

Sinä aikana ystävä/tuttava/sukulaispiiriin on syntynyt vauvoja, ja täytyy myöntää, että kaikenmoisia ajatuksia on mahtunut tähän aikaan.

Katkera en ole (tai en ainakaan myönnä ;) ), suon sen onnen ja ilon kyllä kaikille, mutta tokihan välillä kirpaisee ja pahasti (ei siis sillä, ettenkö vauvoja toisille soisi, vaan tulee tunne, että `miksei meillekkin`).

Vaihtelevasti reagoin, välillä enempi, välillä vähemmän asiaa surren.



Mutta se mikä itseänikin riipaisee, on se, miten muut ihmiset asiaan reagoivat :(

Ei tietty he, jotka eivät asiasta tiedä (emme ole kaikille kertoneet vauvahaaveestamme), mutta he, jotka tietävät, ja töksäyttävät ikäviä kommenttejaan, heille olen kyllä hieman katkera :(



Mielestäni ystäväsi on hivenen...tökerö :/

Toki hänellä on oikeus onneen, mutta kun tietää tilanteenne, voisi mielestäni olla hehkuttamatta onnestaan sinun/teidän kuullen/nähden, eikä se mielestäni olisi lainkaan liikaa vaadittu häneltä.

Monesti vaan tuntuu, että ihmisten on niin helppo satuttaa tällä asialla niin syvästi ja haavoittavasti :(

Ystäväsi voisi kenties kääntää asian toisinpäin, mitä jos teillä olisi vauva ja heillä ei, miten toivoisi sun/teidän käyttäytyvän hänen seurassaan.



Uskon, että sua riipaisee, kyllä mullakin sappi kiehuisi, jos joku tulisi sanomaan, ettei osaa seurassani olla oma itsensä, sen takia että me emme saa vauvaa :(



Itse ottaisin ehkes etäisyyttä ystävään tuommoisen kommentin jälkeen, tai sitten nostaisin kissan pöydälle ja antaisin tulla mitä olen mieltä.



Joskus vaan ihmiset ovat niin tahdittomia kommentteineen, ikävä kyllä.

Näiden pian kahden vuoden aikana mä/me olen/olemme saaneet kuulla myös yhtä jos toista.

Siihen sitten päälle vielä ne omat toteutumattomat unelmat vauvasta, jo olemassa olevien lapsiemme kaipuu pikkusisaruksesta...ei oo helppoa ei :(



En osaa mitään lohduttavaa tilanteeseesi sanoa, muuta kuin että et ole yksin ajatuksiesi kanssa.

Meillä lasta yritettin 4 vuotta ennen kuin haikara älysi piipullemme laskeutua. Tuona aikana tuttavat sikisivät tuon tuosta ja oma katkeruus otti vallan minusta niin, että tarvitsin jo ammattiapuakin omien tunteiden selvittelyyn.



Tuona aikana en varmasti minäkään ollut oma itseni, enkä luonnollinen " lapsellisten" seurassa. Vaikka kuinka yritin olla onnellinen toisten ihmisten onnesta, ainakin heidän seurassaan, se oma onnettomuus varmasti jollain tapaa minusta paistoi. En usko, että yksikään ystäväni pystyi kanssani olemaan luonnollinen. Totta kai, niillä joilla lapsia on ja joille niitä on tulossa haluavat vain siitä puhua, saatikka nyt sitten, kun masu jo isona silmien edessä pullottaa. Hassua olisi, jos puhuminen maailman ihanimmasta asiasta kiellettäisiin. Minusta se olisi ollut luonnotonta, jos minun aikaan ei olisi voinut asioista puhua, jotka kuitenkin ovat itsestäänselvyyksi. Näinhän minä, että tuttavani odottivat. Näinhän myös ne lapset, joita sieltä masuista syntyi. Minähän se olin, joka taisteli itsensä ja ongelmieni kanssa. Kaikki asiat satuttivat ja ahdistivat minua. Kaikestahuolimatta täytyi vain elää eteenpäin.....



Monenlaisia kommentteja sai kuulla. Tuttavani jopa sanoi, että minun täytyisi vain yrittää ajatella, ettei se meidän onnesta ole pois, jos muille syntyi lapsia. Ihan kuin en tuota tietäisi ilman sanomistakin. Hyvähän se oli siinä ison masun kanssa paistatella. Se satutti! Toinen ystävä lähestyi raskausuutisessaan minua kirjeitse, se satutti taas. Tunsin itseni vähä-älyiseksikin kaiken muun lisäksi. Kuin minulle ei voisi edes enää puhuakkaan, kuin en ymmärtäisi puhuttua. Paperilla ne asiat näyttivät vielä hirveämmiltä. Yhdet sukulaiset kutsuivat koko suvun kokoon ilmoittaakseen tulevasta perheenlisäyksestä meidät mukaanlukien. Siinä sitten koko suvun edessä nieleskelin, kun kurkkua kuristi niin ja yritin olla onnellinen. Olisihan meille voinut etukäteen hieman valaista, kun tilanteemme tiesivät. Minä aina tarvitsin pienen mietintä ajan uutisten vastaanottamiseen ja niiden hyväksymiseen, jotta pystyin asiat kohtaamaan. Omat itkut itkettyäni kaikki tuntui jo paljon paremmalta.



Yhtä vaikeaa tuttavillamme oli varmasti olla puhumatta heidän elämänsä suurimmasta mullistuksesta aikaamme kuin meidän taas puhua ja elää sen suurimman mullistuksen puuttuessa elämästämme. Nyt sen ymmärrän, kun mieli alkaa katsella asioita terveemmältä pohjalta. Minä kävin siellä, minne en kenenkään toivoisi ajatustensa takia joutuvan. Omassa hädässä ei vain näe mitään muuta. Ihmiset hoitavat asioita niin eritavalla ja kokevat asiat niin eritavalla, ettei toisten aivoituksia voi aina ennalta arvata, kuten ei toisetkaan voi meidän ajatuksiamme.



Ystäväsi ei varmasti tiedä, mitä hän tekisi tai miten hän olisi tai en tiedä..... Olisi varmasti tosi hyvä jutella asioista hänen kanssaan, jottei jäisi sellaisia solmuja välillenne, mitä minulle joidenkin kanssa jäi. Niitä on aina vaikeampi jälkikäteen selvitellä ja löytää oikeita sanoja, kun aikaa on jo ehtinyt liikaa kulua.

Minun ystäväni ei kestänyt sitä että odotin vauvaa. Olimme siihen saakka jutelleet päivittäin puhelimessa ja muutenkin yhteyden pito oli tiivistä. Hän eli sinkkuna siinä vaiheessa eli ei ollut kysymys lapsettomuudesta. Minä en hehkuttanut hänelle raskaudesta. Puhuin kyllä mutta en tuonut sitä esille. Käänsin aina puheet häneen itseensä. Lopulta se meni siihen että hän ei enää soitellut minulle. Minä soitin, mutta sitten eräänä päivänä minäkin annoin periksi. Olen monet itkut itkenyt ja kaivannut ystävääni. Mitä tällä yritän kertoa, en oikein tiedä koska tarina ei ole täsmälleen sama, mutta ehkä sitä että toiseenkin osapuoleen voi sattua.

Lapsettomuuden aikana mielessä liikkuu jos jonkinmoista ajatusta ja tunnetta; hormoneillakin saattaa olla oma osansa kulloisiinkin fiiliksiin. Jokainen myös kokee asiat tavallaan eli se mikä on hyväksi yhdelle, voi olla myrkkyä toiselle. Kerronpa siitä huolimatta, mitä kirjoituksesi toi minulle mieleen :)



Minun näkökulmastani ystäväsi teki rohkean teon. Itse olisin arvostanut moista rehellisyyttä enkä kokenut sitä loukkaavana. Miksi? Aitoon ystävyyteen kuuluu rehellisyys, joskin hienotunteisuuden rajoissa; totuuden torvi ei tarvitse joka asiassa suureen ääneen olla. Minusta ystäväsi meili osoittaa, että hän on oikeasti ajatellut asioita myös sinun kannaltasi. Moni " vauvahurmoksessa" elävä kun unohtaa, että maailmassa on nii-in paljon muutakin kuin se pieni nyytti, joka ei edes jokaisesta vastaantulijasta tai tuttavasta ole niin ihmeellinen, kuin mitä tuoreista vanhemmista tuntuu ;)



Minusta on luonnollista, että ystäväsi tunteet ovat ristiriitaiset. Pienen vauvan kanssa elinpiiri kutistuu ja joskus tuntuu, ettei ole mitään muuta puhumista kuin se, miten vauva nukkuu, syö, kakkii jne. Tämän huomasin itsekin, kun lopulta kolmen vuoden hoitojen jälkeen sain oman lapsen. (myöhemmin minäkin koin huonoa omatuntoa siitä, että puhuin lapsestasi esim. töissä sellasien työkaverin kuullen, jonka tiesin kärsivän myös lapsettomuudesta; kurjalta tuntui teinpä niin tai näin)



En ehkä nyt osaa ihan ilmaista sitä mitä ajattelen. Pointti on kuitenkin se, että en usko ystäväsi anelevan sinulta hyväksyntää tai lupaa puhua lapsesta kuullesi. Ehkä hänkin haluasi kuulla sen, miltä asia sinusta tuntuu. En todellakaan usko hänen halunneen pahoittaa mieltäsi, vaan olla yksinkertaisesti rehellinen ja kertoa häntä vaivaavasta asiasta. Kuten joku tuossa edellä kirjoitti, on tilanne ikävä myös sille toiselle osapuolelle. Hyvä ystävyys on niin kallisarvoinen aarre, ettei sitä kannata heittää hukkaan!!! Puhukaa avoimesti toisillenne. Kummankin on vaikea olla, jos jokaista sanaansa tai reaktiotaan joutuu varomaan ja olemaan koko ajan varpaillaan. Siihen ystävyys ainakin kaatuisi. Ehkä ystäväsi ei halua varsinaisesti hehkuttaa vauvaansa, vaan tarkoitti kommentillaan, ettei tiedä, minkä verran uskaltaa sinulle lapsistaan puhua. Ellette puhumisenkaan jälkeen pääse samalle aaltopituudelle, silloin kannattanee ottaa etäisyyttä.



terveisin Soffis, lapsellinen lapseton

Voi kyttyrä sentään kun ihmiset ajattelevat pitkälle....



Mutta kuuntele sydäntäsi. Millä asenteella luulet ystäväsi kirjoittaneen viestinsä? Jos hän on vilpitön, eikä tarkoitus ole kääntää veistä haavassasi ota hänen viestinsä siltä kannalta, että ystävyytenne on tarpeeksi vahva antaakseen tilaa rehellisyydelle.



Ystävyyteen kuuluu ilojen ja surujen jakaminen. Suurin osa ihmisistä on elänyt ainakin pienen epätoivoisen hetken sinkkuna ja muistaa millaista oli kun kaverit hehkuttivat parisuhdeonnea. Minä olen yrittänyt kertoa raskautuneille ja lapsellisille ystäville, että minussa elää järjetön katkeruus. Teen kaikkeni, jotta pääsen katkeruudesta, mutta todennäköisesti se vie vuosia. Uskon kuitenkin, että siitä voi vapautua, ja olen pystynyt jonkin verran aidosti nauttimaankin läheisten lapsista. Olen kyllä huomannut, että läheiseni jättävät suurimmat hehkutukset pois läsnäollessani. Ei sille voi mitään, että lapsettomuus eristää, vaikka muut haluaisivatkin tukea täysillä.



Minä ehkä sinun sijassasi kiittäisin rehellisyydestä, mutta sanoisin, että olen ollut läsnä ilon hetkissä ja elänyt niitä aidoksti hänen kanssaan, vaikka välillä omaa sydäntä vihlookin.



Totuus näyttää olevan, että lapsettomuus lisää yksinäisyyttä potenssiin miljoona. Ennen ystävät olivat kaikki kaikessa. Lapset ajavat sen ohi. Eli totta kai muiden lapset on lapsettomilta pois. Vaikka ne tuovat myös positiivista lisääkin. Kun ihmisillä on lapset ja työ hoidettavinaan niin on luonnolista, että kaveripiirin aika jää vähemmälle. Meidän elävä kaveripiiri tapailee edelleen arkisten harrastusten ja hauskailun merkeissä, mutta huomattavasti harvemmin kuin aiemmin. Ja se tarkoittaa sitä, että näitä kahdenkeskisiä viikonloppuiltoja on koko ajan enemmän ja enemmän.

Hän sanoi että jo alkaa itsekkäistä syistä toivomaan, että saisimme lapsen.



* tämä lause viestissäsi pisti oikein erityisesti miettimään...itsekkäistä syistä....eikö hän vilpittömästi toivo teille vauvaa?



Selventääkseni vielä aiempaan viestiini lisään, että toki ymmärrän ettei ystäväsi voi piilotella vauvaansa sulta/teiltä, mutta...voi kait sitä tavata ja lapsestaan puhua ilman erityistä hehkuttamista, ns. " neutraalistikin" .

Itse en ainakaan henk.koht. kykenisi toista satuttamaan sillä, että menisin jollekkin lapsettomuudesta kärsivälle erityisesti hehkuttamaan äitiyden tai lapsieni ihanuutta, vaikken nyt varsinaisesti lapsiani " haukukaan" tai " väheksykään" .



Mutta mutta..meitä on moneksi, ja yhtä monta kuin on ihmistä, on tapaa ajatella ja toimia.

Olen vaan hyvin usein törmännyt siihen, että semmoinen ihminen joka ei itse ole kokenut lapsettomuutta (ollen lapseton tai potien sekundääristä lapsettomuutta), ei voi ymmärtää miltä tuntuu kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen toivoa ja pettyä.



Niin se vaan on, että toive mikä ei toiveista ja yrittelystä huolimatta tuota " tulosta" , satuttaa, ketä enemmän, ketä vähemmän.



Itse olen huomannut jopa lähipiirissäni (mm. äitini ja siskoni), että ihmiset eivät osaa " kunnioittaa" asioita, vaan kääntävät veistä avonaisessa haavassa, ja vähättelevät toisten surun määrää :(

Se on vaan niin helppo sanoa, jos itsellä haaveet täyttyvät tuosta vaan, mutta autas armias jos omalle kohdalle osuu, sitten kyllä kaivataan ymmärrystä...

Sekö, että hänelläkin on oikeus tuollaisiin tuntemuksiinko vai että hän sanoi sen sinulle? Jos olette jo viisi vuotta kärsineet lapsettomuudesta, eikö myös läheinen voi väsyä asiaan, varsinkin jos hän on ollut erityisen läheinen ja tukenut muuten. Itse lapsettomana tiedän, että maailma on jotenkin pysähdyksissä ja mollivoittoista. Hän sanoi tavallaan saman, minkä sinäkin, mutta toisin päin. Et pysty olemaan täysin oma itsesi niiden lähellä joilla on lapsia, ja joskus varmaan toivoisit ihan itsesi takia, että muut ystäväsi tietäisivät mitä on olla lapseton vuodesta toiseen. Mutta ymmärrän, tunteet pinnassa..sama täällä

Sekö, että hänelläkin on oikeus tuollaisiin tuntemuksiinko vai että hän sanoi sen sinulle? Jos olette jo viisi vuotta kärsineet lapsettomuudesta eikö myös läheinen voi väsyä asiaan, varsinkin jos hän on ollut erityisen läheinen ja tukenut muuten. Itse lapsettomana tiedän, että maailma on jotenkin pysähdyksissä ja mollivoittoista. hän sanoi tavallaan saman minkä sinäkin, mutta toisin päin. Et pysty olemaan täysin oma itsesi niiden lähellä joilla on lapsia ja joskus varmaan toivoisit ihan itsesi takia, että muut ystäväsi tietäisivät mitä on olla lapseton vuodesta toiseen. Mutta ymmärrän, tunteet pinnassa..sama täällä

en kyllä itse ainakaan henk.koht. ymmärrä miten ystävä voisi väsyä ystävänsä tilanteeseen ;O

Toki voi tuntua ikävältä vuodesta toiseen kuunnella toisen surua ja murhetta, mutta...mutta...eihän tuo kyseinen ystävä itse pode lapsettomuutta, joten ei ehkes osaa asettua toisen tilanteeseen...kuten sanoin, ainakin itsestäni tuntuu, että toisten on niin kovin helppo " vähätellä" toisen surua lapsettomuudesta, jos ei itse sitä ole kokenut.



Minusta ystävät ovat kyllä ilojen ja surujen jakamista varten, ja taatusti kenen tahansa ihmisen eloon mahtuu kumpiakin tunteita jaettavaksi.

Lapsettomuutta (olipa se sekundääristä tai että ei lapsia laisinkaan) hyvin usein vähätellään, eikä ymmärretä että se on ihmisen elämässä/pariskunnan elämässä iso kriisi, etenkin jos se jatkuu kauan, eikä toivottua lasta kuulu.



" Kadehtia" voi toisen elämästä yhtä jos toista, kuka taloudellista vakautta, kuka hyvää ammattia, kuka komeaa puolisoa, kuka mitäkin...

lapsettomuus vaan on niin " vaikea" , siihen ei kovin auta raha eikä ponnistelut.



Ja itse ainakin myönnän välillä miettiväni, että `mikä ihme tässä voi olla, niinkin luonnollinen asia kuin raskaaksi tuleminen voikin välillä olla niin vaikeaa ja aikaa ottavaa`.



Itseäni loukkaa suuresti se, että oma äitini vertaa mua (kolmen lapsen äitiä) siskooni (kahden lapsen äitiin) :(

Äitini on sanonut muutaman kerrankin mulle, että " mikä ihme siinä onkaan, että siskosi on raskautunut molemmilla kerroilla heti kun vauvaa ovat halunneet, ja teillä tuo tuntuu kestävän..." :(

Ja olenpa kuullut älysatuttavan kommentin: " et ole meidän suvun naisiin tullut, me olemme hedelmäisiä, sinä et" :`(

Näin voi jopa oma äiti satuttaa sanoillaan :(



Voimia ap:lle ja muille asian kanssa painiville!

Tottakai jokainen meistä reagoi eri tavalla jo siitä syystä että olemme kaikki erilaisia, puhuttakaan siitä, että itsekin saattaa reagoida yhteen ja samaan asiaan erilailla riippuen sen hetken muista tunnelmista.

Itse olen lapsettomuudessa siirtynyt sellaiseen hiljaiseen suruun. En enää löydä sanoa, ehkä niitä ei enää olekaan.

Olen todella surullinen lapsettomudestamme. Epätoivo, pettymys, suru, vihaisuus jne on muuntunut sisäiseksi erämaaksi. Itken tottakai välillä, mutta en käy enää dialogia itsenikään kanssa, kun tiedän, että tilanne ei siitä miksikään muutu. En osaa lohduttaa itseäni, en psyykata uuteen yritykseen, en raivota, en mitään muuta kuin mennä eteenpäin ilman sanoja. En osaa varmaan kuvailla suruni laatua viime aikoin. Mutta se enemmän sisäistä kuin ulkoista. Olen sosiaalisesti niiden ihmisten kanssa joihin luotan ja joiden kanssa saan nauttia elämästä ilman rajoitteitani. Ja niinkuin joku osuvasti kirjoittikin lapsettomuus eristää ja tekee yksinäiseksi. Siksi sellainen seura jossa unohtaa oman lapsettomuutensa on parasta. Näitä on vähenevässä määrin, sillä jo pieni vauvakin muistuttaa omasta kaipuusta niin paljon, että suru on vahvasti läsnä.

Ne ihmiset joiden kanssa en viihdy tai halua olla ovat niitä jotka eivät ymmärrä minun tuskaani tällä hetkellä. Itsesuojelua se on enemmän kuin että pitäisin ymmärtämättömiä ystäviäni huonoina ihmisinä.



Ystäväni kommentit siitä, ettei hän pysty iloitsemaan vauvastaan seurassani ja olemaan oma itsensä, on mielestäni uskomattoman itsekästä. Ja jo pelkästään se, että hän kokee niin, on itsekästä. Ja vaikka kokisikin niin, mitä minä sillä tiedolla teen? Vaikka olisimme universumin parhaita ystäviä, pitääkö kaikki sanoa ääneen?! EI TARVITSE!!

Sekin on ehkä hyvä erottaa milloin jotakuta ahdistaa meidän lapsettomuutemme hänen itsensä takia tai meidän takia. Minulla ei ole resursseja terapoida niitä joilla alkaa mennä fiilis kun meillä ei vieläkään ole lasta sen takia, että voisivat paremmin nauttia omasta elämästään. Jos joku haluaa meitä tukea surussamme on se mielestäni paljon rakentavampaa kuin se, että me rupeamme kannattelemaan uskonsa menettäneitä sukulaisia ja ystäviä siitä, että kyllä meidän onnemme pian täyttyy, saatte sitten nauttia elämästänne ja meisllä ei ole kohta suruja enään. (ja varsinkin koska JO tiedän, etten voi mitään luvata)





Itse vertaan välillä lapsettomuutta kuolemaan, vaikkei mitään olekaan syntynyt (keskenmenonikin tuntuu pieneltä murheelta koko kokonaisuudessa). On surussa huonoja päiviä, hyviä päiviä, mutta suru on aina läsnä kun sitä joku väheksyy tai loukkaa se ryöpsähtää palaksi kurkkuun ja kyyneleiksi kotimatkalla. Minä lapseton otan tämän asian näin. Ainakin tässä vaiheessa.

Kiitos teille kun kirjoittelitte, oli todella mukava lukea ajatuksianne aiheesta.

Kuten niin monessa muussa viestissa omaani ennen, ystavan vastaus on mielestani ollut vain osoitus siita, etta ystavyytenne on niin avoimella tasolla etta mista tahansa voi sanoa suoraan. Sinuna olisin siita vain iloinen. Hyvia ystavia on todella vaikea saada ja viela vaikeampi pitaa.



Samaan aikaan mietityttaa, etta onko vain lapsettomalla osapuolella oikeus olla tunteellinen ja avoin fiiliksistaan? Eiko lapseton voisi epaitsekkaasti iloita toisten onnesta? Lapsettomuudesta karsiva ystavani sanoi mielestani osuvasti, etta paallimmainen fiilis lapsettomuudessa on " elaman epareiluus" , mutta etta ei se esta hanta iloitsemasta eika liioin hanen lapsia saaneita ystaviaan iloitsemasta avoimesti lapsista. Muiden kommentit sattuvat juuri niin paljon kuin annat niiden satuttaa. Kukaan ei osaa ajatuksiasi lukea ja siten olla juuri sinulle sopivalla tavalla empaattinen. Kaikilla meilla on omat ongelmamme ja siten se oma napa lopulta on kaikkein rakkain, myontaa ken tahtoo.



Vilpittomasti toivon teille onnea ja lapsia tulevaisuuteen!



Pappurani - 3 lasta ja 3 enkelia

Juu, niin monta kuin meitä naista täällä, varmasti niin monta persoonaa ja tapaa ajatella, eikä mikään niistä " yksi ja ainoa" tai " vain se sallittu tapa ajatella" .



Itse kolmen lapsen äitinä (siitä neljännestä hartaasti haaveilevana) en kyllä kykenisi hehkuttamaan onneani semmoisen ihmisen seurassa, jonka tiedän potevan lapsettomuutta.

Mielestäni se on empatiaa häntä kohtaan, sekä arvostusta siitä, että välitän hänen tunteistaan.

Miksi " löisin lyötyä" ?



Lapsettomuus ei välttämättä ole valinta, etenkään juuri silloin, kun siitä kärsitään.

Lapsen hankkiminen (sikäli kun niitä nyt hankitaan, vaan saadaan, mitä termiä nyt kukin sitten käyttääkin asiasta) sen sijaan on valinta, jos niin onnellisesti käy, että sen kaipaamansa lapsukaisen saa.

Sikäli ei mielestäni lapsettomuudesta kärsivä voi ihan samassa suhteessa iloita toisten lapsista (voi toki iloinen olla, mutta kyllä se oma lapsettomuus jossakin vaiheessa riipaisee enemmän tai vähemmän).



Toki on elämässä realiteetteja, mitkä pitää vaan hyväksyä, mutta...perheenlisäys mielletään yleensä niin " normaaliksi" ja/tai " luonnolliseksi" , että silloin kuin se ei onnistukaan (vaikka hoidoistakaan huolimatta), kyllä se pistää miettimään kerran jos toisenkin.



Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ken lapsen " omistaa" , on toki oikeutettu onneensa, mutta hehkuttakoon sitä sitten niissä piireissä, jossa vaikka lapsia on, tai heille, jotka oman lapsettomuutensa kanssa ovat " sinut" .

Mutta jos/kun tietää lapsettomuuden jollekkin olevan vaikea asia, miksi pahoittaa enemmän toisen mieltä, edes ystävyydenkään nimissä?

Mielestäni ystävät eivät satuta toisiaan!



Näin me ihmiset olemme vaan erilaisia, ja ajattelemme asioista erilailla, mutta näin minä itse ajattelen ;)



Ja myönnän, että vaikka äiti olen kolmelle lapselle, satuttaa se välillä pahasti, ettemme kaipaamaamme neljättä saa :(

erityisesti Perhoskalle ja Muumimammalle fiksuista sanoista. Varmaan kamalaa sanoa näin, mutta helpottaa omaa lapsettomuuden taakkaa, kun huomaa, ettei ole ajatuksiensa kanssa yksin.



Hyvää jatkoa meille kaikille,

toivoo Aqua

Piti vain sanomani sinulle Muumimamma, etta meilla tosiaan kavi tosi huono tuuri juuri neljatta yrittaessa. Tai no... olen eta-aiti kahdelle lapsistani ja pikkunelonen on seuraa kolmoselle. Mulla meni rajusti kesken kolme kertaa tata viimeista yrittaessa ja nyt olen viimein raskaana yli puolenvalin, jolloin ikaeroa tulee yli kolme vuotta.



Joskus luonto tekee tepposensa, vaikka kolme kertaa olisi ollut tosi helppoa tulla raskaaksi.



Ja ihan vain puolustellakseni edellista viestiani, etta en se minakaan pain nakoa hehkuttele onneani lapsettomien seurassa, mutta en valttelekaan aihetta jos kysytaan.



-pappurani-

tuntea tunteita ja ahdistua jostain, esim. ystävyyden menetyksestä. Luulen, että ystäväsi haluaisi tietää, miten lapseton kokee yhdessäolon lapsia saaneen kanssa ja miten jatkossa kannattaisi olla tekemisissä, jotta kumpikin voisi olla mahdollisimman paljon oma itsensä.



Minulla on ollut ja on lapsettomia ystäviä, mutta juuri kukaan ei koskaan puhu lapsettomuudesta. Kuuntelisin mielelläni ystävieni ajatuksia siitä, mitä on olla lapseton, tuskaa, ahdistusta, kateutta, katkeruutta. En kokisi sen mitenkään olevan niitä vastaan, joilla on lapsia.



Jokaisella on omat elämäntilanteensa ja taakkansa, ja ahdistusta kannattaa purkaa läheisille ystäville, jos voi. Kun ihminen ei puhu siitä, mikä kaikkein eniten elämässä koskee, tulee muille väkisinkin tunne, että aihe on tabu, ja silloin pitää koko ajan varoa, mitä sanoo. Lapsettomuus on todella yleistä, ja useimmilla niistäkin, jotka ovat saaneet lapsia, on voinut olla monenlaisia vastoinkäymisiä ennen onnistumista. On selvää, ettei toinen voi tietää, miltä toisesta tuntuu, ellei sitä selkeästi kerro ja tuo esiin.

En voi ymmärtää vieläkään sitä katkeruutta, joka kohdistetaan lapsia saaviin. Miksi pitää täyttää itsensä kateudella? Minulla on entuudestaan yksi lapsi ja juuri kärsin kohdunulkoisesta raskaudesta. Ystäväni sai samaan aikaan lapsen. En olisi hänelle edes voinut olla kateellinen. Hänelle elämä toi hienon asian ja minulle elämä potkii päähän. Ei kaikki vain ole niin reilua. Sen kanssa vain pitää pystyä elämään. En mistään hinnasta haluaisi menettää ystävääni. (vaikka hän saisi kymmenen lasta ja minä en enää yhtään) Yhtä hyvin voisin olla kateellinen vakituisesta työpaikasta, mutta en ole!

Mietityttää todella paljon olemassa olevan kaverin menettäminen lapsettomuuden myötä. Se on surullista. Itse menetin yhden läheisen ystävän odottaessani esikoista, enkä taida olla vieläkään sinut sen asian kanssa. Se tuntui niin pahalta. Ei saanut puhua omasta elämästään ja siinä tapahtuvista muutoksista. Vanhemmuus on iso ja mullistava asia. Mutta samalla pitää pysyä kuuntelemaan toisen omaa napaa ja varoa sanomisiaan. Missä vastavuoroisuus? Onko se ystävyyttä? Ystäviä tuetaan elämän muutoksissa ja autetaan henkisesti yli murheista ja myös iloista. Satuttaa tuollainen ajattelemattomuus.

Kirjoituksella en halua loukata ketään lapsettomia, mutta toivon ,että tämä herättäisi edes jonkun.

tarkoituksesi oli siis " herättää" ja siinä onnistuit. Näin typerät kommentit herättivät ainakin minut tänä helteisenä päivänä. Tälle vetää vertoja vain usein kuultu kommentti siitä, kuinka pitäisi lopettaa stressaaminen ja -tsadaa- raskaus alkaisi kuin itsestään! Sinä taidat olla sitä tyyppiä, joka sanoo masentuneellekin että " mitä siinä murehdit, sen kun nouset vain sieltä suosta ja piristyt" !



Voin kertoa, että lapsettomat eivät tosiaan päätä " täyttää itseään kateudella" . Sattuu vain kuulumaan kriisiin. Lisäksi vertauksesi kohdunulkoisesta raskaudesta ontuu pahasti. Sillä (niin ikävä asia kuin sekin on) ja lapsettomuudella ei ole mitään tekemistä keskenään. Lapseton kokee joka jumalan kuukausi sellaisen menetyksen, ettei sinulla (mikäli et ole lapsettomuutta kokenut) ole minkäänlaista käsitystä!



Jos kerran lähipiirissäsi on lapsettomuuden kokenut henkilö, voisit perehtyä asiaan tarkemmin. Tilaa vaikka Simpukka ry:stä oppaat aiheesta (" Kun lasta ei kuulu -opas läheiselle" ja " Lapsen muotoinen unelma -tahaton lapsettomuus kriisinä" ).



En väitä että kaikki " vika" olisi vain, lapsettomissa/lapsellisissa. Monessa kohtaa kummankin olisi varmaan hyvä katsoa peiliin. Jotenkin ei vaan tähän ahdistukseensa jaksaisi enää näitä idioottimaisia kommentteja.

kun tämä on tavallaan ohielettyä elämää niin jaksaa näihin typeryyksiin kommentoida. Minulla siis lapsettomuus on läpitaisteltu ja sylissä on ihana pieni tyttö.



Puhut lapsettomuudesta ikäänkuin lapsia kadehdittaisiin kuin komeaa autoa tai fantsua asuntoa. Kateus on vain pieni, se kaikkein helpoimmin työstettävä juonne isossa asiassa, jonka kokoa et näy käsittävän. Lapsettomuuden suru ei riipu toisista, " lapsellisista" eikä kateudesta heidän lapsistaan, vaan tunne on perustavanlaatuista epäonnistumisen ja vajavaisuuden tunnetta, totaalinen kelpaamattomuuden tunne kun asioille ei loppujen lopuksi voi yhtään mitään. Kun itseensä ja surkeaan kroppaansa pettyy vuositolkulla niin en nyt rupeaisi puhumaan niin pinnallisesta asiasta kuin kateudesta.



Sanot ettet kadehdi ystävääsi, vaikka et saisi ENÄÄ yhtään lasta. No, siinäpä se, sinulla on jo lapsi eikä ku _ehkä_ tunnu niin pahalta jos sen on helposti ja luomusti saanut alkuun. Itsellänikin on ku koettuna ja suurin suru siinä oli se, että kun vaivalloisesti raskaus saadaan alkamaan niin sitten se menee poskelleen, ei fyysiset kivut.



No mitä voi sanoa, tuntuu niin turhalta selittää jos ei halutakaan ymmärtää. Jos ei ymmärrä niin ei ymmärrä ei ymmärrä. Mulle ei nyt ihan mennyt jakeluun mitä muuta kuin ärsyynnystä ja lisätuskaa halusit tällä " herättelylläsi" saavuttaa? Ei taida lapsetonta tämmöinen siunailu juuri auttaa, mutta oliko tarkoituskaan...

Kenties hyvää tarkoittava viestisi eikä kyllä varmaankaan lämmittänyt kovinkaan monen lapsettoman ihmisen mieltä :(



En viitsi sanoa takaisin rumasti, joten sanon vaan, että tunteitaan ei voi valita, ne joko tulevat ja ovat, lähtevät tai jäävät, ja kateus on tunne siinä missä ilo, suru, tai muu vastaava.

Ei varmasti kukaan kateutta haluaisi tuntea, onhan se tunteista " negatiivinen" , mutta...hyvä ihminen, älä väheksy toisten tuskaa!





P.S. Pappuranille myöhästyneesti kiitokset tsempityksestäsi! :)

Ymmärrän tekstini aiheuttaman keskustelun. Tarkoituksena ei edellenkään ole loukata ketää. Ja tiedän todellakin, miltä pettymys näissä asioissa tuntuu. Kirjoitinkin vain sen, minkä olen kokenut myös toisena osapuolena. Ihmisten teot voi satuttaa ja ystävän menettäminen myös. Varsikin, jos se on sellaisesta kiinni, mihin ei voi itse vaikuttaa. Vaikka kuinka olisi valmis kuuntelemaan ja tukemaan ym. Mutta olen kokenut, että minut ollaan kenties ajettu pois sellaisten elämästä, joilla ei ole lapsia. Enkä todellakaan ole silloin mainostanut omaa oloani. Lähinnä varmaan yritän sanoa, että lapsettomuus olkoonkin se oma tai toisen koskettaa myös läheisiä. Jokainen meistähän kuitenkin toivoisi muille vain hyvää.