Sky80

Itselläni on ollut kolme kohdunulkoista raskautta (-07, -10, -13), joiden välissä olen saanut lapsen. Kaameita kokemuksia nuo kaikki kohdunulkoiset. Jokaisella kerralla raskainta oli HCG:n laskun seuranta, jota jatkui aina alle 5 arvoon asti. Huoli myös omasta terveydestä oli suuri. Silti sitä aina uskoi, että joskos seuraavalla kerralla menisi oikeaan paikkaan. Olen matkan varrella kuullut monien kauhistelevan, että miten voin tehdä perheelleni niin, että vaarannan itseni koko ajan. Mutta siis kuitenkin.. Olen tällä hetkellä onnellisesti raskaana. Tätäkin olemme yrittäneet viisi vuotta. Älä siis heitä toiveita menemään. Tsemppiä sinulle! Toivottavasti saat keskusteltua asiasta jonkun kanssa. Valitettavasti minua ei ainakaan naistentautien osaston puolelta osattu kuunnella laisinkaan.

Ymmärrän tekstini aiheuttaman keskustelun. Tarkoituksena ei edellenkään ole loukata ketää. Ja tiedän todellakin, miltä pettymys näissä asioissa tuntuu. Kirjoitinkin vain sen, minkä olen kokenut myös toisena osapuolena. Ihmisten teot voi satuttaa ja ystävän menettäminen myös. Varsikin, jos se on sellaisesta kiinni, mihin ei voi itse vaikuttaa. Vaikka kuinka olisi valmis kuuntelemaan ja tukemaan ym. Mutta olen kokenut, että minut ollaan kenties ajettu pois sellaisten elämästä, joilla ei ole lapsia. Enkä todellakaan ole silloin mainostanut omaa oloani. Lähinnä varmaan yritän sanoa, että lapsettomuus olkoonkin se oma tai toisen koskettaa myös läheisiä. Jokainen meistähän kuitenkin toivoisi muille vain hyvää.

En voi ymmärtää vieläkään sitä katkeruutta, joka kohdistetaan lapsia saaviin. Miksi pitää täyttää itsensä kateudella? Minulla on entuudestaan yksi lapsi ja juuri kärsin kohdunulkoisesta raskaudesta. Ystäväni sai samaan aikaan lapsen. En olisi hänelle edes voinut olla kateellinen. Hänelle elämä toi hienon asian ja minulle elämä potkii päähän. Ei kaikki vain ole niin reilua. Sen kanssa vain pitää pystyä elämään. En mistään hinnasta haluaisi menettää ystävääni. (vaikka hän saisi kymmenen lasta ja minä en enää yhtään) Yhtä hyvin voisin olla kateellinen vakituisesta työpaikasta, mutta en ole!

Mietityttää todella paljon olemassa olevan kaverin menettäminen lapsettomuuden myötä. Se on surullista. Itse menetin yhden läheisen ystävän odottaessani esikoista, enkä taida olla vieläkään sinut sen asian kanssa. Se tuntui niin pahalta. Ei saanut puhua omasta elämästään ja siinä tapahtuvista muutoksista. Vanhemmuus on iso ja mullistava asia. Mutta samalla pitää pysyä kuuntelemaan toisen omaa napaa ja varoa sanomisiaan. Missä vastavuoroisuus? Onko se ystävyyttä? Ystäviä tuetaan elämän muutoksissa ja autetaan henkisesti yli murheista ja myös iloista. Satuttaa tuollainen ajattelemattomuus.

Kirjoituksella en halua loukata ketään lapsettomia, mutta toivon ,että tämä herättäisi edes jonkun.