Elämää ilman ystäviä

Minulla on kyllä äitikavereita ja lapsettomia kamuja yms. mutta iso osa ystävistä on jäänyt jonnekkin matkan varrelle, muuttojen ja elämäntilanteiden muutosten myötä. Ihan hirveästi minulla ei silti ole aikaakaan mulle kuin perheelle, mutta aina sitä välillä. Etenkin kun kohta jään taas vuorostani kotiin.

kiva on ja olisi todella jutella muustakin kuin lapsista ja tehdä ehkäpä jotain ilman lapsiakin, jos hyvin synkkaisi. :)

Olen 27 v. Perheeseen kuuluu aviomies ja poika 1 v 4 kk ( noin ).

Minä olen nyt vuorostani töissä ja mies hoitovapaalla. Syksyllä taas vaihdamme osia.

vieläkö sinä 40 + äiti satakunnasta olet kuulolla? voisin laittaa osoitteeni, jos vielä luet tätä ketjua.

Vierailija:

villeä, kallea ja villen ja kallen äitiä. Ole ystävällinen kaikille ja sano lapsillesi, että meille saa tulla. Niin minulle kävi. Nyt on jo vähän liikaa lapsia ja aikuisia ympärillä!

ystävien saaminen ei ole helppoa. Olen joskus täältäkin yrittänyt, mutta tuloksetta, en enää usko ystävyyteen!

Minä voin olla ystäväsi, jos vain tällainen " vanha" äiti kelpaa :)

että ne muutamat vanhat ystävät, jotka ovat saaneet lapsia, pyörivät nykyään ihan omissa porukoissaan lähinnä naapureidensa kanssa. Työssäkäyviä kavereita taas ei koko ajan viitsi olla vaivaamassa kiireisten elämiensä kanssa.



Ennen sosiaalisesti aktiivisena ihmisenä oon ollut tosi yllättynyt, kuinka yksinäistä äitiyslomalla voi olla, jollei sitten jaksa koko ajan jauhaa hiekkiksellä sitä loputonta lapsiläppää :(

Minulla on varmasti vain yksi ystävä ja nykyisin tuntuu, että en enää hänellekään halua puhua kaikkein ominpia asioitani. Asumme 350km päässä toisistamme ja soittelemme yhä harvemmin tapailemme 3-4x vuodessa.

Kun elämäntilanteet muuttuvat myös ystävät/kaverit muuttuvat.

Olen muuttanut useammankin kerran elämäntilanteesta johtuen toiselle paikkakunnalle ja lapsuuden/nuoruuden ajan ystävät ovat jääneet taakse. Heidän kanssaan toki ollaan yhteyksissä puhelimitse ja ehkä nähdään kerran vuodessa mutta siinäpä se. Uudella paikkakunnalla ei ole KETÄÄN kehen turvautua. Katselen kateellisena niitä joilla on esim. lenkkiseuraa tai viikonloppuisin yhteisiä grilli-iltoja tuttavaperheen kanssa. Ei todellakaan ole helppoa enää aikuisiällä ystävystyä, olen yrittänyt monta kertaa ja ei niistä ole muuta tullut kuin hyvän päivän tuttuja. Jos joskus tarvitsisin hetkeksi lastenhoitoapua tai jotain muuta, vaikka seuraa iltapäiväkahville, ei ole ketään ketä pyytää käymään. Olen hoitovapaalla ja toinen lapsi tulossa. Toista lasta mietimme pitkään juuri sen takia että ikävystyn omaan yksinäisyyteeni, töissä olisi sentään työkaverit. Mutta lapset menee nyt edelleni, ehkä joskus minäkin saan aikuista ystävyyttä jostain...

Minä en yksinkertaisesti jaksa käydä sitä vouhotusta läpi mitä aidon ystävän löytäminen vaatii. Pari pettymystä tullut. Ystävä osoittautunutkin melkoiseksi petturiksi. Siis puhuu kakkaa selän takana, vaikka mulle itselleni olikin mielin kielin aina...



Nyt en viitsi oikein kehenkään tutustuakaan. Parempi näin. Hyvän päivän tuttuja vaan...



Onneksi olen tottunut jo tähän! Sisko on paras ystäväni ja hän käykin silloin tällöin kylässä. Se riittää!

Minulla on kyllä muutama ystävä, mutta he asuvat eri paikkakunnilla ja kaikilla ei ole lapsia.

Mekin ollaan muutettu ja tunnen kyllä itseni yksinäiseksi. Mieskin kyselee välillä huolissaan että miten mä jaksan.



Meillä on kaksi lasta, toinen vasta pieni vauva. He kyllä pitävät onneksi päivät kiireisinä.



Silti kaipaan jotain.. Mutta tuskin teistä kukaan kuiten asuu täällä, missä me.



Kuitenkin haluisin vielä yrittää löytää ystäviä, pitäisiköhän meillä yksinäisillä jotenkin vaihtaa vaikka mailiosotteita?

minulla oli ennen kolme hyvää ystävää.



No, ensimmäinen löysi miehen ja muutti 500 km päähän. Yhteydenpito on kuollut kirjeasteelle. Nähdään kerran pari vuodessa.



Toinen oli minua 10 vuotta vanhempi, erosi ja alkoholisoitui, löysi uuden " kaveripiirin" ja makaa suurinpiirtein jokaisen baarista löytämänsä " komistuksen" kanssa. Välillä on silmät mustana. En ole enää jaksanut katsella sitä touhua ja olla aina olkapäänä, kun se järki sitten kännipäissä taas katoaa ja rahaa pummataan.



Kolmas löysi turkkilaisen miehen, eikä sen koommin pitänyt yhteyttä. Lopetti yhteydenpidon myös muihin kavereihinsa. En ymmärrä miksi, minä olen kyllä yrittänyt enkä ole loukannut mitenkään.



Hiekkiksellä en tosiaan jaksa jatkuvasti " lapsiläppää" heittää, kiinnostaisi jutella muustakin. Parhaaksi kaverikseni valikoituikin sitten hoitovapaalla ollut baarimikko, jonka kanssa juteltiin kaikesta maan ja taivaan väliltä. Sen yhteydenpidon jouduin sitten lopettamaan, kun sekä hänen rouvansa että minun mieheni heittäytyivät mustankipeiksi :( , vaikka meillä ei ollut (eikä olisi tullutkaan) minkään maailman sen sortin mielenkiintoa toisiimme. Minua kun ei kukkakepit himota...



Kai se on vaikeaa, kun olen alussa vähän ujo ja torjuva luonne, ennenkuin lämpenen.

Asun Keski-Suomessa, ja meillä on yksi pieni vauva. 24-vuotias olen.

ap

Voisin laittaa mailiosotteeni, kirjottaa joku jos haluaa! =)

Olen pian 30v. ja meillä tosiaan kaksi lasta. Asutaan Pohjois-Pohjanmaalla.



bonzo78 @ luukku. com



8

Avopuoliso on ja yksi lapsi...muutettiin uudelle paikka kunnalle vuosi sitten ja ystäviä tai edes kavereita ei ole löytynyt...tuntuu että tällä paikka kunnalla ei äidit edes ulkoile lastensa kanssa... =(

täällä myös äiti jolla ei muita kuin hyvän päivän tuttuja. Muuttanu uudelle paikkakunnalle ja kotiäitinä ollessa ei oikein tutustu ihmisiin samalla lailla kuin työelämässä. Netistäkin on yritetty äitikaveria löytää. taitaa kaikilla jo omat kaveriporukat olla.

asuvat kauempana. Olisi kiva tavata ihan livenä!



Ja lapsia mulla on kaksi :)

villeä, kallea ja villen ja kallen äitiä. Ole ystävällinen kaikille ja sano lapsillesi, että meille saa tulla. Niin minulle kävi. Nyt on jo vähän liikaa lapsia ja aikuisia ympärillä!

Me myös olemme muuttaneet monta kertaa. Opiskeluajan muka ikuiset ystävät jäivät kuka minnekin, harvasta tiedän enää edes kuulumisia... Muuttamiset ovat tuoneet tuttuja ympäri maata, muttei sellaisia ystäviä, kenen kanssa pidettäisiin yhteyttä enempään kuin hassuja meilejä joskus. Aikuisiällä (lähemmäs 40) on hirveän vaikea ystävystyä. Tuntuu, että kaikkien uusien tuttujen elämä on aina niin uomissaan, on tietyt kaverit kenen kanssa viettävät viikonloppujansa jne.

Heti kun joku haluaa ottaa yhteyttä ja tutustua, niin kylläpä nämä ystävää vailla olevat katoaa :) Sitten kehtaatte vielä marista ettei ole ystäviä!?

Yhden lapsen äiti ja avoliitossa. Mutta en voi sanoa tarvitsevani tai kaipaavani uusia ystäviä. Entisiä on tarpeeksi ja toisaalta, en ole koskaan ollut kovin ystävätär keskeinen ihminen. Tulen paremmin toimeen monesti miesten kanssa.



Elämämme on aika hetkistä kavereineen, töineen, opiskeluineen ja harrastuksineen eli ei kiinnosta. Sori. Onnea kuitenkin yrityksessä.