Eras tuttu on mielestaan " hyva synnyttaja" ja tuntee ylpeytta siita, koska synnytykset ovat edenneet suht ripeasti ja jouhevasti, eika ole puudutuksia tarvinnut.

Jos haluaa olla ylpeä lahjoistaan, niin sama se minulle.

eikä ole jäänyt traumoja. Eihän tuosta ole haittaa.



Eri asia sitten jos rupeaa lyömään muita synnyttäjiä siksi ettei heillä ollu yhtä helppoa

Synnytys on niin HIANO juttu, että kaik mammat vaan lippu salkoon!

ylpeä vähillä kivunlievityksillä menneistä synnytyksistäni. Ihan sekin täsmää, etten ekalla kerralla saanut epiduraalia kun anestesialääkäri oli varattuna vaikeammassa synnytyksessä.



Kerron oikein mielelläni synnytyksistä, jos joku kysyy.

Erityisesti kuopuksen syntymä oli voimaannuttava kokemus, käytin pelkkää ilokaasua, synnytys kesti 9h ja kätilö oli sitä mieltä, että aika harvassa on niin " kestävät" synnyttäjät. Kun kerran synnyttämään on joutunut/päässyt, eikö ole parempi että on saanut niistä jonkinlaisia voimavaroja elämäänsä ennemmin kuin traumoja?



En mielestäni kuitenkaan hehkuta " hyvyyttäni" tai tuomitse toisten erilaisia valintoja. Aika hemmetinmoinen suoritus se on joka tapauksessa, ottipa mömmöjä tai ei. Tuntuu vaan, että ne joiden synnytykset eivät ole menneet kuten olisivat toivoneet, jotenkin kokevat syyllisyyttä, syyllistyvät ihan vain siitä, että jollain on mennyt luomumpana. Vähän samaan tapaan kuin jotkut pulloruokkijat eivät kestä yhtään imetysjuttuja.

sitä toivoisin jokaisen olevan. Itse olen onnellinen kahdesta hyvinmenneestä sektiosta, tosi lämpimät muistot noista jääneet!



Sitä vaan en ymmärrä miksi synnytyksistä täytyy tehdä jokin kilpailulaji ja sen perusteella arvostella toisia. Eikö tärkeintä ole että lapsi saadaan hyvissä voimin ulos ja ettei äitiikin selvii tapahtumasta ilman suurempia " vammoja" . Toivottavaa on vielä että jää positiiviset muistot lapsen syntymästä!



Mutta en näe mitään syytä miksi näitä synnytyksiä tulisi vertailla keskenään ja sen perusteella miettiä miten hyvä synnyttäjä on? Eiköhän jokainen tee kuitenkin parhaansa, olosuhteet vaan voivat olla erilaisia. Hienoa että on tarjolla kivunlievitystä sitä haluaville. Minun lapsilleni (+itselleni, erityisesti kuopuksen kohdalla) sektio oli ehdottomasti turvallisin synnytystapa ja olen onnellinen että siihen päädyttiin ilman turhaa riskien ottoa. En laske itseäni yhtään sen huonommaksi äidiksi tämän perusteella. Synnyttäjäksi en osaa itseäni laskea koska synnytys ei kummallakaan kerralla kerennyt edes käynnistyä, mutta vaikka olisin alatioesynnytyksessä käyttänyt kaiken tarjolla olevan lääkityksen ei sekään tekisi minusta huonompaa synnyttäjää.

Vierailija:

Olen pirun

ylpeä vähillä kivunlievityksillä menneistä synnytyksistäni.

Missä olet synnyttänyt, ties vaikka olisit tuttuni ;)?

Tällä asialla en ole muita " lyönyt" vaan kertonut omat kokemukseni ja tuntemukseni rehellisesti niin kuin ne olen kokenut. Mielestäni vika on kuulijassa jos loukkaantuu onnistumisestani.

minä olen vuorokauden verran synnyttänyt esikoista, mukaanlukien yli tunnin ponnistusvaihe, täysin ilman kemiallisia kivunlievityksiä, kakkonen tuli sairaalaan pääsyn jälkeen muutamassa minuutissa, samoin ilman mitään, kolmas synnytys oli kaamea koska käynnistetty ja kuollut vauva, mutta en silloinkaan ottanut puudutuksia, taju meinasi lähteä keinotekoisista tauottomista suppareista, neljättä synnytystä odotellessa enkä oikein tiedä mitä ajatella tai miten menee, ei sitä etukäteen tiedä. Mutta en ole kyllä koskaan " uskaltanut" mitenkään rehennellä noilla, ittekseni olen voinu olla ihan tyytyväinen että olen pärjänny, sekin kyllä sillä asenteella että niin kauan mennään ilman kun pärjään. Taustalla vaikuttaa ehkä sekin, että jotenkin pelkään noita puudutuksia. Kyllä mua ärsyttäis jos joku oikein leuhkis. Mun mielestä sektiokin on vaihtoehtona jotenkin " pelottava" ja nostan hattua sen läpikäyneille. Mistäs sitä tietää vaikka se ittelläkin olis joskus vielä edessä. Ei synnytys kai mikään urheilusuoritus sinänsä ole.

Supistukset kestivät yli 30 tuntia enkä vain auennut tarpeeksi. Lisäksi kehtaan vielä nytkin olla sitä mieltä, että supistelut sattuivat kauheasti eikä niissä mitään hienoa ollut. Lopulta sain epiduraalin ja oksitosiinia eikä niilläkään homma edennyt mihinkään. Tehtiin sitten keisarinleikkaus.



Synnytyksestä jäi siis epäonnistunut olo, mutta ei se mitään, vauva syntyi terveenä.

en ole kokenut olleeni epäonnistunut tai huono synnyttäjä. TUollaisten määreiden käyttäminen synnyttäjä-sanan edellä tuntuu muutenkin ihan hullulta. Synnytykset ovat hyvin erilaisia, hyvin erilaisista syistä johtuen, eikä syy ns. hyvään tai huonoon synnytykseen ole läheskään aina synnyttäjässä itsessään - hänen vahvuudessaan tai kestävyydessään tai muussa sellaisessa.

Itse puhuin tosi vähän edes silloin, kuin lapset oli ihan pieniä vielä ja nykyään synnytyksestä, kun nuorempikin on jo neljä, ei keskustella koskaan. Te

Tiedän kavereiden ja siskojen synnytyksestä suunnilleen sen, että onko vauvat tulleet alakautta vai leikkaamalla ja oliko synnytys helppo ja nopea vai menikö kauan. Puudutuksista on puhuttu jokaisen kanssa ehkä kerran eikä kukaan ole onneksi ruvennut pätemään sillä, kuinka hyvä synnyttäjä on. Saahan siitä onnellinen olla, jos on mielestään onnistunut synnyttäjä, mutta jotenkin lapselista leuhkia sillä tai ylipäätään puhua siitä hirveästi.

Molemmat lapseni ovat syntyneet sektiolla.



Jos minulle joku kehuisi synnytystään, siis omaa suoritustaan, olisin aika hämmentynyt. Ketä kiinnostaa synnttäjän suoritus? Lopputulos on tärkein.

Empatiaa tunnen niitä kohtaa, joilla synnytksessä vaikeuksia ja jotka ovat joutuneet tuntemaan hätää syntymässä olevan lapsensa puolesta.



Tulee ajatus, että ihmisellä ei taida olla paljoa elämässään, millä päteä. Pätisi vaikka mielummin sillä, miten on sovittanut äitiyden ja arjen tms.

hyviä ja huonoja synnyttäjiä. Piste.

pystyin hallitsemaan kivun, kroppani ja suunnilleen mieleni. Ja lapset kärsimisen jälkeen tuntuivat isolta palkinnolta. Halusin kokea jotain äärimmäistä = kipua, ihan noin mielenkiintomielessä. Olen muutenkin verenmaku suussa -tyyppinen henkilö.



Uskon, että nuo fiilikset voi kokea ihan samanlaisina vaikka olisikin lääketieteellistä kivunlievitystä. Ja kipukokemushan on yksilöllinen, voihan olla, että synnytykseni oliva helppoja vaikka siltä ei tuntunut.



t. se synnytyksistään pirun ylpeä

Minulla oli helpot synnytykset, on fiksut lapset ja kotonakin hoisin heitä monta vuotta ja silti minusta ei tullut läskiä kotiäitiä.

Olen oppinut pitämään turpani kiinni, koska äitien kesken käydään kilpailua, kenellä on raskainta ja kenellä vaikeimmat lapset.

Olen hoikka ja urheilullinenkin kaiken lisäksi. Siitäkin olen saanut kuulla, että mikä se nyt on kun tuossa iässä pitää vielä rehkiä ja pitää itseään hoikkana.

Sitä en ole uskaltanut mammatapaamisissa mennä kertomaan enää, että tein vauvoille itse ruoat ja käytin harsoja. Se olisi varmaan liikaa ja minut lynkattaisiin.

Olen oppinut huokailemaan kilpaa, että " onpa raskasta ja meillä hirveät lapset ja perse repes synnytyksissä ja en jaksa mitään ja hoikkanakin pysyn vain hirveiden kuurien seurauksena. Elämä on tosi vaikeaa" . Näin saa naisista ystäviä.

synnytystavalla ei ole vittuukaan väliä--

ylpeile synnytyksilläni kenellekään silleen, että " olen parempi" . Mutta hehkutan niitä kyllä jo ihan sen takia, että yleensä saa vaan märistä ja marista kun kaikki meni pieleen ja hirveetä oli...



JA hei, jos se ois ollut mulle se ja sama saako lapseni kunnon lääkeannoksen jo ennen syntymäänsä, niin ei olisi ehkä jaksanut nähdä vaivaa sen eteen, että homma sujuisi ilman puudutteita. JOten totta kai olen ylpeä siitäkin, koska se oli mulle tärkeä asia. JOillekin se ei ole, ja sekin on ihan ok. Ihminen asettaa itse itselleen tavoitteet, ja jos niihin pääsee, niin totta kai saa olla ylpeä.

Vierailija:

Molemmat lapseni ovat syntyneet sektiolla.

Jos minulle joku kehuisi synnytystään, siis omaa suoritustaan, olisin aika hämmentynyt. Ketä kiinnostaa synnttäjän suoritus? Lopputulos on tärkein.

Empatiaa tunnen niitä kohtaa, joilla synnytksessä vaikeuksia ja jotka ovat joutuneet tuntemaan hätää syntymässä olevan lapsensa puolesta.

Tulee ajatus, että ihmisellä ei taida olla paljoa elämässään, millä päteä. Pätisi vaikka mielummin sillä, miten on sovittanut äitiyden ja arjen tms.

sanottais et ei oo varmaa itkeekö vauva edes ku syntyy, tai muutenkaan hänen tilastaan ei ole tietoa..

voin kokemuksesta sanoa että silloin niillä piikeillä ja muilla ei ole mitään merkitystä.

se laittaa kyllä arvomaailman uusiksi, eikä enää valitä pienistä..

Miehet ei voi ja täytyy sanoa, että ne menettää paljon!