Te, joilla 3 lasta pienillä ikäeroilla- miten jaksaa/ehtii huomioda kaikkien tarpeet?

hän osaa jakaa eikä häntä hyysätä ja paapota :)

KAIKILLA vanhemmilla on odotuksia ja toiveita lastensa suhteen. Mutta jos lapsia on enemmän kuin yksi, on niitä odotuksien ja toiveiden täyttäjiä enemmän ja kuorma on lapsille pienempi kantaa.



Ja vaikka oikeasti itse olisit niin näköalaton, ettet tajua omia odotuksiasi ja toiveitasi, lapsesi kyllä ne tajuaa. Ja paapomista ja hyysäämistä voi hyvin olla se, että käytätte ihan suhteettomasti aikaa lapsenne perusjuttuihin verrattuna useampilapsisiin perheisiin. Ette vain itse sitä huomaa, kun olette tottuneet omaan tyyliinne.



Eikä kaverit tai sydänystävät todellakaan korvaa sisaruksia. Sisarusten idea on juuri se, että sillä tavalla intiimirajan sisäpuolelle ei pääse kuin samassa perheessä elämällä. Ja sellaista tukea nimenomaan tarvitaan aikuisenakin silloin, kun kyse on sairauksista, kriiseistä tms. Ei sisaruksista tietenkään automaattisesti tukea ole, mutta jos sisaruksia ei ole, sitä ei takuuvarmasti saa.

Vierailija:

Joillekin tuntuu olevan tosi tärkeää taata lapselle

parhaat mahdolliset resurssit, niin taloudellisesti kuin ajankäytöllisestikin. Siksi tehdään kaksi lasta pitkällä ikäerolla. Tai sitten vain yksi.

Tiedän yhden perheen, johon ei tule kuin yksi lapsi, ettei tartte tehdä kompromisseja harrastusten hinnan, vanhempien huomion ja kaiken muun suhteen. Haluavat esimerkiksi varmistaa, että on varaa ostaa lapselle kiva asunto heti kun hän muuttaa pois kotoa. Ja useammalle ei välttämättä olisi.

Toinen juttu sitten on, saako noin todella parhaat mahdolliset eväät elämäänsä...

Mitä sinä odotat lapsiltasi? Mitkä sinun langettamasi taakat he jakavat?



Ehkä en sisäistä kyseistä asiaa (tai olen näköalaton), mutta minä ihan vilpittömästi uskon ja toivon , että lapseni elää omannäköisensä elämän ilman paineita. Niin olen itsekin elänyt.



t. 49

että kun lapset ovat aikuisia, he pitävät yhteyttä, käyvät katsomassa, tulevat viettämään jouluja lapsuudenkotiin, ja vanhempien ikääntyessä auttavat ja pitävät huolta, monet toivovat lapsenlapsiakin tosi kovasti...



Toisekseen lapsesi käsitys hyvästä elämästä voi olla todella erilainen kuin sinun, jotain sellaista mitä sinulle ei edes nyt tule mieleen ja jota vaikea hyväksyä. Voit tietenkin väittää, että olet täysin suvaitsevainen tyyliin ' ei väliä kunhan lapsi on onnellinen' , mutta luulenpa, että kukaan ei oikeasti ole.

Meillä esikoinen on kyllä jo koulussa eikä kuopuskaan mikään vauva enää ole.

Vierailija:

Eikä kaverit tai sydänystävät todellakaan korvaa sisaruksia. Sisarusten idea on juuri se, että sillä tavalla intiimirajan sisäpuolelle ei pääse kuin samassa perheessä elämällä. Ja sellaista tukea nimenomaan tarvitaan aikuisenakin silloin, kun kyse on sairauksista, kriiseistä tms. Ei sisaruksista tietenkään automaattisesti tukea ole, mutta jos sisaruksia ei ole, sitä ei takuuvarmasti saa.

on parempi saada kaikki vanhempien maallinen hyvä kuin että olisi sisarus?

Ei elämä ole onneksi sentään ihan noin musta-valkoista kuin mitä täällä taas koitetaan rummuttaa: perheen ainokaisista tulee itsekkäitä ja heihin kohdistuu enemmän odotuksia kuin monilapsisten perheiden vesoihin tai monilapsisten perheiden kasvatit jäävät vaille huomiota ja maallista mammonaa katkeruuteen asti ainokaisiin verrattuna?! Huh, mitä järjenjuoksua taas.



Olen naimisissa vissiin sitten erittäin epätyypillisen ainokaisen kanssa, kun hän on mitä empaattisin ihminen ja hänen vanhempansakin ovat aina antaneet hänelle suorastaan ihailtavan paljon tilaa rakkautensa lisäksi. Vastaavasti itse olen kolmilapsisen perheen iltatähti, enkä ole asemastani koskaan kärsinyt, vaikka isommat sisarukseni elävät tällä hetkelläkin yhä aika erilaista elämäntilannetta (meille syntymässä vasta esikoinen, siskollani 3 kouluikäistä lasta ja veljelläni 2 teiniä) minuun verrattuna. Me ollaan tosi läheisiä kaikki, vaikka ikäeroa on lyhimmillään siskoni ja veljeni välillä 4,5 vuotta. Koskaan en ole edes osannut kaivata toisenlaista perhettä, vieras ajatuskin!



Väitänkin, että stereotypioiden kaltaisia perheitä on lopulta aika vähän, valtavirta ui jossain välimaastossa. Ja onnellisimpia lienevät lopulta ne isot ja pienet perheet, joissa näitä asioita ei edes pähkäillä liikaa vaan keskitytään nauttimaan elämästä yhdessä :)

kavereita kyllä oli. Mutta silti tuntui siltä, että sisarusparvet vetivät jotenkin kotiin päin ja vedättivät harrastus-hyysättyä pikkuvanhaa esikoista.



t. 11

Olen nelilapsisesta perheestä, jossa parin vuoden välein synnytty. Yhteinen historia lähentää meitä ja olemme toisillemme tuki ja turva. Yksi niistä. Mutta itselläni on vain positiivisia muistoja ja tunteita yhdessä kasvamisesta. Vaikka keskimmäisenä olenkin tottunut enemmän olemaan tarkkailija kuin tekijä, niin en koe jääneeni paitsi mistään. Isompia seuraamalla olen välttänyt monia typeryyksiäkin tekemästä. Suosittelen parin vuoden ikäeroja lapsillenne.

Siis kun veljeni oli 7v, minä olin 5 v. ja sisareni 4 v, niin nuorin sisar syntyi. Muistan lapsuuteni olleen aivan ihanaa ja olimme sisareni ja veljeni kanssa äärimmäisen läheiset. Ongelmat alkoivat oikeastaan toisen pikkusisareni syntyessä. Itse olin pikkuvauvasta tosi onnellinen ja halusin auttaa äitiä. Sen sijaan 4 vuotias pikkusisareni ei tullut uuden vauvan kanssa toimeen ollenkaan. Koko lapsuuttamme ja nuoruuttamme on varjostanut kahden nuorimman sisaruksen riitaisat välit. Muistan, etten koskaan voinut edes kuvitella leikkiväni kummankin siskon kanssa yhtä aikaa, koska muuten toinen olisi pilannut leikit. Sen sijaan isoveli oli meille koko " kanalaumalle" se suuri ja ihana idoli :)

kohti hiukan napsahtanut päässä. He haluavat vain lisää ja lisää vauvoja, kun vanhemmat alkavat olla liian vaativia tai rasittavia kasvatettavia.

Siis vaikka kuinka rakastan myös nuorinta sisartani, niin koko perheen kannalta ihnateellisinta olisi ollut ehkä jättää lapsiluku kolmeen...

ehtinyt muutakin kuin ruokkia ja pitää puhtaana. Mutta av:llahan kaikki on aina niin suoraviivaista ja haukutaan tietämättä asioista mitään.

Jokainen lapsista on oma persoona ja on tarvinnut omanlaista otettaan. Tässä perheessä isä on myös ollut erittäin aktiivinen lasten kanssa. Jokainen on saanut omaa aikaa ja jokaisen erityistarpeita on yritetty huomioida.

Onhan se toisaalta tosi, että isommassa perheessä ei ole ehditty ihan perseen takana aina vahdata ja tulkita ja pohtia ja miettiä ja ähkiä. Mutta kyllä ihan tasapainoisia lapsia heistä on kasvanut ja jokaisella on ihan oma yksilöllinen suhden vanhempiinsa.



Itse taas olen sellainen " iltatähti" eli minun ikäero on sisaruksiini isompi av:n oppien mukaan. En koskaan päässyt sisarusteni elämään matkaan ja olin aina ulkopuolinen. Minulle kyllä oli sitä erityisaikaa enemmän, mutta toisaalta vaatimuksetkin oli erilaiset. Sisarukseni kulkivat tiiviisti kahden, mutta minun tehtäväni oli viihdyttää ikääntyviä vanhempiani.



Tunnen sellaisia yksinäisiä aikuisia, jotka oli ainokaisia ja ovat saaneet huomiota yllin kyllin. Mutta tunnen myös suurperheen lapsia, jotka kokivat, ettei heille ollut aikaa. Jos ihminen haluaa keksiä traumoja itselleen, hän keksii, vaikka vanhemmat olisivat tehneet mitä.

Olen ajatellut, että siinäpä sitten oppivat minun virheistä ja tekevät itse vanhempina paremmin.

tunteiden, vaikka lapsia olisi yksikin. Minulla ei ole koskaan ollut yhden lapsen äitinä.

myös lasten hyvinvoinnin suhteen. Aika ja jaksaminen riittää perusasioihin. Eli jos haluaa tasapainoista, kiireetöntä ja laadukasta lapsuusaikaa lapsille on suurempi ikäero tässä hyväksi ja helpotuksesi. Mitä pienempi ikäero lapsilla, sitä tarvitsevampia he ovat ja sitä vähemmän vanhemmat kuitenkaan pystyvät heille antamaan. Isommalla ikäerolla isommista lapsista on myös enemmän apua, seuraa ja parempaa mallia oppia asioita pienemmille sisaruksille. Mitä muuttaa jos odottelee kolmannen kanssa hiukan ja elämä on sitten vähän stressittömämpää? Mikä kiire?

muuta kuin perusasiat?

Kun jättää tv:n ääressä lojumisen vähemmälle ja panee tietokoneen kiinni, ehtii päivän aikana tehdä lasten kanssa vaikka mitä.

Meillä neljä lasta, mutta kasvatuksen kärkiasioita ei ole meillä yksilöllisyys ja yksilöllinen huomioiminen. Teemme asioita yhdessä. Kaikki siivoamme jne yhdessä. Joku viihdyttä vauvaa esim tanssimalla musiikin tahdissa, toinen tyhjentää koneesta aterimet, kolmas leikkii siinä vauvan luona ja vauva viihtyy. Kaikki saavat kuitenkin sitä omaa huomiotakin esim käydään vain yhden kanssa uimassa, kaupassa, jne. Minusta yhden lapsen ympärillä pyöriminen ei ole " kasvattamista" .

pitävät todella paljon yhteyttä keskenään. Se sama joukkovoima, mitä heillä oli lapsena jatkuu aikuisuudessakin, ja pärjääminen omien lasten kanssa on paljon parempaa,, kun aina on lähisukulaisia, jotka ottavat lapsia hoitoon. Myös lapsilla ihanaa, kun on paljon serkkuja ym.



Se miten lapset toimivat keskenään lapsuudessa on todella paljon myös vanhempien kontolla1 Jos lasten annetaan kohdella toisiaan törkeästi eikä tappeluihin puututa, eikä koskaan osoiteta ja opeteta mitä iloa sisaruksesta on, niin ei ihme jos välit on huonot.



Eli avaimet tuohonkin asiaan ovat pitkälti vanhempien käsissä.

Minä olen kolmilapsisen perheen esikoinen, synnyimme kaikki 4 vuoden sisään. Molemmat vanhemmat osallistuivat kasvatukseen, ja emme olleet henkisesti laiminlyötyjä. Hassu ajatus minusta. Ehkä jos jon yli viisi lasta vuoden, parin ikäeroin mutta 3-4 lasta..?



Pidän sisaruksiani rikkautena. Uskon, että heistä on ollut minulle kasvun kannalta ja ihmisten kanssa olemisen oppimisessa enemmän hyötyä kuin haittaa:) On hyvä, että emme ole eläneet ihan eri maailmoissa.