Entinen vaimo roikkuu kiinni
Mieskumppanini erosi 20v. kestäneestä avioliitostaan kaksi vuotta sitten omasta tahdostaan. Syynä oli se, että hän rakastui minuun ja paljastui naiselleen, mistä ero sai alkunsa. Entinen vaimo on ollut koko avioliiton ajan hyvin mustasukkainen; mies ei saanut mennä ystäviensä kanssa ulos, hän nuuhki paidat, hermostui jos mies tuli töistä kotiin 20 minuuttia myöhemmin kuin tavallisesti jne.
Ero oli ja on naiselle järkytys. ALuksi hän soitteli 30-50 puhelua miehelleen, purki ahdistustaan milloin itkien, milloin syyttäen, milloin raivoten. Kun minä ja mies ryhdyimme seurustelemaan, mies kertoi, ettei hän ole jatkuvasti exälleen saatavissa ko. puhelujen merkeissä.
Nainen suuttui aluksi, mutta toimii tällä hetkellä niin, että soittaa vähintään kerran päivässä miehelleni töihin, panee tekstiviestejä päivittäin, soittelee joskus iltaisin, jolloin mieheni ei vastaa. Aiheet soitoille ja yhteydenpidolle ovat milloin mitäkin. Välillä ihan kaverijuttua eli kertoo kuulumisiaan. Nyt on ollut taas syyllistämsisoittoja (tuhosit elämäni, teen itsemurhan, elämälläni ei ole mitään merkitystä), suuttumissoittoja (suuttui, kun kuuli, että olemme käyneet katsomassa elokuvaa, jonka hän olisi halunnut mieheni kanssa käydä katsomassa, suuttui kun kuuli, että olen tavannut heidän entisen yhteisen perhetun jne.) ja ruikutussoittoja, jossa kertoo, miten hän yrittää ymmärtää mieheni tekoa ja antaa anteeksi, mutta ei pysty ihan vielä. Hän soittelee " ystävyyden nimissä" eli sanoo tahtovansa pitää mieheni ystävänä. Miehenikin tahtoo ystävyyttä hänen kanssaan.
Minulla ei ole ystävyyttä mitään vastaan, mutta tämä tuntuu erittäin ikävältä tilanteelta kannaltani. Nainen ei halua tavata minua eikä kuulla minusta. Minulle sopii, että mieheni voi pitää häneen yhteyttä, mutta minusta tuntuu, että nainen on vielä ihan riippuvainen miehestäni. Hän muun muassa itkee ja soittaa, jos ei saa lamppua vaihdettua kotonaan.
Mieheni lähti heidän yhteisestä kodistaan, jätti sinne kaiken. Nainen asuu siellä edelleen.
Olen asiasta usein mieheni kanssa keskustellut, hän ymmärtää tavallaan pointtini, mutta sanoo, että he rakentavat ystävyyttä ja hän ei voi jättää naista heitteille.Kun he tapaavat ja ei ole riitaa, nainen on iloinen ja sitten tulee lukuisia " kivaa olla ystävä" -viestejä ja puheluja. Sen jälkeen viikon sisällä romahdus, joka alkaa vihalla ja syytöksillä päätyen katkeraan itkuun ja suruun. Juhkapyhät jne. kirvoittavat pahimmat hetket.
Melodraamaa tämä on, mutta en tiedä, jaksanko itse tätä ja miten minun kannattaisi toimia.
Onko kenelläkään vastaavia tilanteita/kommentteja asiaan?
Kommentit (29)
Siis jos ihmisten välillä oikeesti on jotain eroottista rakkautta ollut koskaan.
Ja mistä se sellainen vaatimus tulee että pitäisi olla niin mahdottoman suvaitsevainen oman pitkäaikaisen kumppanin sekoiluiden suhteen, ei pahoittaa mieltään, ei oikeutta surra, ei mitään.
Semmoinen fiilis tulee että se joka on eniten pallohukkainen on tämä kyseinen mies joka leikkii ihmisten tunteilla eikä selvästikään tiedä ollenkaan mitä hakee ja mistä.
On varmasti raskasta elää tuollaisessa suhteessa, kun painolastina on todella rasittava ex-puoliso. Minä ja mieheni olemme vielä nuoria, mutta seurustelumme alkoi vastaavissa merkeissä. Mieheni ex ei voinut päästää irti ja roikkui miehessäni. Lopulta mieheni sanoi suorat sanat ja ex lopetti ahdistelun. Tästä on aikaa nelisen vuotta.
Vuosi sitten muutimme miehen exän kanssa samalle paikkakunnalle ja mieheni törmäsi sattumalta exäänsä ja tämä olisi halunnut mennä yhdessä kahville. Mieheni lupautui sillä ehdolla, että ex suostuu tapaamaan myös minut (ja tämä todellakin oli mieheni oma mielipide, ei minun). Ex ei suostunut ja homma jäi muutaman tekstarin jälkeen siihen. Itse olisin ihan mielelläni tavannut tämän exän ja suonut heille myös " ystävyyden" . Mutta ystävyydessä olisi pitänyt olla samat pelisäännöt kuin muissakin ystävyyksissä. Eli kaikki minun ystäväni voivat olla enemmän tai vähemmän tekemisissä myös mieheni kanssa ja mieheni ystävät minun kanssani. Voidaan siis tavata yhdessä ja erikseen. Koska mieheni ex ei tähän suostunut, ei " ystävyys" saanut tuulta alleen. Nyt ei olla vuoteen kuultu exästä mitään eikä mieheni halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Minua sen sijaan kutkuttaa ajatus törmätä häneen, sen verran outo tapaus tuo on, että haluaisin nähdä livenä :-D
Kakkoskirjoittajan kirjoitusta en ymmärrä. Eiköhän jokaisen ole aika kääntää uusi lehti elämässään, jos entinen puolisokin jatkaa elämäänsä. Kyllä tuolla exällä on itsetunto- tms.ongelmia, jotka voisi hoitaa ammattilaisen avulla, jos ei itse itsensä kanssa pärjää. Vaikkakin yhteistä historiaa olisi tuo 20v takana, niin ei se oikeuta tuollaiseen kotihäirintään. Itse en ikipäivänä jäisi rannalle ruikuttamaan, jos mieheni minut jättäisi. Aikani surisin ja sen jälkeen jatkaisin pää pystyssä matkaani kohti uusia seikkailuja!
Ap:lle vielä, että miehesi olisi viisainta sanoa suorat sanat exälle ja lopettaa täysin suhde häneen. Itse en moista pelinpitoa jaksaisi katella. Tuollaisesta ei kukaan hyödy mitään. Jos hän sinua rakastaa, myös hän haluaa päästää irti menneestä ja katsoa yhdessä tulevaisuuteen sinun kanssasi!
Olipa huvittava kirjoitus. Olen samoilla linjoilla aiemman kirjoittajan kanssa. Ei ne 20 vuotta noin vaan pyyhkiydy pois! Eivät varmasti " miehesikään" mielessä. Sanot, että ex-vaimo oli jo avioliiton aikana mustasukkainen. No, siinähän se tuli nähtyä ettei edes syyttä suotta, kun aviomies kerta " rakastui" sinuun. Minulla ei ole toisia naisia vastaan mitään, pidän heitä vain erittäin sinisilmäisenä, kuten sinustakin huomaa ;) ..etenkin jos kuvittelet että olet yhtäkkiä tärkeämpi miehelle kuin ex-vaimo. Miehesikin haluaa olla hänen kanssaan ystävä ja pohjimmiltaan heillä on varmastikin enemmän yhteisiä, sitovia asioita kuin teillä kahdella.. he ovat kuitenkin eläneet yhdessä 20 vuotta. Itse olen elänyt parisuhteessa " vasta" neljä vuotta ja jo tässä ajassa sitä ollaan niin kasvettu yhteen, että voin vain kuvitella millaista elämä olisi 20 vuoden yhteisen elon jälkeen, eron myötä. Kyllä se liitto tulisi aina olemaan muistissa ja toinen tärkeä ihminen itselle..
Tiedä vaikka kun sinusta uutuuden huuma katoaa, jos mies löytäisikin tiensä ex-vaimonsa syliin ;)
Olet tosiaankin tosi naiivi, jos kuvittelet, että ihmiset käyttävät vaikka 20 vuotta elämästään jonkun ihmisen kanssa ja sitten yhtenä päivänä kääntävät lehden elämässään iloisin mielin ja samalla pyyhkiytyy 20 vuotinen historia. Teet ison virheen suhteessanne, kun et anna miehesi olla oma itsensä. Totta kai ex-vaimo on miehelle aina merkityksellinen. Totta kai 20 vuotta ennen sinua ovat miehelle merkityksellisiä.
Joskus ex-vaimot voivat olla rasittavia ja huono-itsetuntoisia. Varmasti siihen on vaikuttanut 20 edellistä vuotta. Ajattele, miehesi on ollut tuon rasittavuuden kanssa 20 vuotta. Kuvittele, ihan omasta halustaan.
Ootteko te Emilyn ja omatypy ihan tosissanne?? Sainpa hyvät naurut tällekin illalle..:-D
No ei tietenkään yhteinen 20 vuoden historia pyyhkiydy pois. Jokaisella meistä on oma menneisyytemme, eikä se mihinkään katoa. Ei sitte millään. Joskus sitä vaan tekee virheratkaisuja ryhtyessään suhteeseen, joka ei sitten olekaan se oikea toimiva suhde. Jotkut tajuavat lähteä ennemmin, jotkut myöhemmin, jotkut pysyvät, kun eivät muutakaan peliliikettä halua/jaksa/osaa/viitsi tehdä. Ihan löytyy omakohtaistakin kokemusta. Osasin tehdä sen oikean peliliikkeen oikeassa kohtaa elämää. Olisi aivan järkyttävää kuvitella, että edelleen olisin sen exäni kanssa, jonka kanssa kerran kuvittelin naimisiin meneväni ja perheen perustavan. ONNEKSI en koskaan jäänyt odottamaan sitä aikaa..
Omatypy: oliko tuo kirjoituksesi tarkoitettu minulle vai ap:lle? Jos minulle, niin miten ihmeessä en anna mieheni olla oma itsensä? :-D Tai vaikka se olisi ap:lle, niin sama kysymys..?
Tottakai exillä on joku merkitys omassa elämässä tai ainakin siinä, millainen historia taakse jää. Omalta osaltaan exät myös muokkaavat ihmistä johonkin suuntaan tai lähinnä kai antavat ajatuksia siihen elämän muokkaamiseen. Esim. minä opin exästäni paljon sellaista, mitä en halua elämältäni ja parisuhteeltani. Sama juttu miehelläni. Minä olen väleissä exäni kanssa. Emme pidä yhteyttä, mutta iloisella mielellä jutustelemme aina tavatessamme. Myös mieheni on exäni tavannut joskus sattumalta. En varmasti ikipäivänä haluaisi törmätä exääni, jos hän edelleen ruikuttaisi mun perään. En ollut oikea hänelle ja hän jopa sen ymmärsi eromme jälkeen ja on samaa mieltä asiasta. Tuollaista pidän normaalina, terveen itsetunnon omaavan ihmisen käytöksenä.
Jotta näin on nakki napsahdellut. :)
Hei,
Tässä huomaa kyllä, miten vahvasti ihmiset kuvittelevat, että voivat elää toisen kautta omaa elämäänsä. Miten se menikään se vanha elämänviisaus: jos rakkaus on oikeaa, anna rakastettusi mennä, älä jää häneen kiinni. Jos hän tulee takaisin, se oli rakkautta, jos ei, se ei ollut sitä. Mutta monien naisten tuntuu olevan sitä vaikea sietää, sillä sehän on pelottava ajatus, ettei toista voisi vangita. Mutta se on myös terve ajatus.
Minulle on samantekevää tuollaiset vanha suola janottaa -puheet tai se, että olisi jotenkin oikeutettua tunkea toisen elämään tuolla häirinnän tavoin. Ammatiauttaja osaa auttaa parhaiten, jos on läheisriippuvainen ihminen. Riippuvaisuus ei ole rakkautta. Tämä läheisriippuvaisuus vaivaa juuri tätä exääkin ja mieheni on hänelle moneen kertaan sanonut, että menisi ammattilaisen kanssa puhumaan.
Itseäänhän hän tällä eniten kiusaa. Ei päästä irti ja ala elää elämäänsä. Minä en tunne mustasukkaisuutta, en edes pelkoa siitä, että mies lähtisi. Jos näin kävisi, antaa mennä, sitten se ei ollut oikeaa, tervettä ja tasavertaista rakkautta. Sitä minä haluan. Minua harmittaa se, että alan välillä epäillä kotirauhanikin puolesta. Jos mieheni joskus onkin elänyt tuollaisessa riippuvaisuussuhteessa, jossa valtapeli on melkoista ja raastavaa (siksi hän sieltä lähtikin, koska ei sanojensa mukaan voinut hengittää), niin minä en sellaista ole koskaan elämääni halunnut en mieheni osalta enkä varsinkaan jonkun epätasapainosen exän osalta. Olemme näistä asiosita mieheni kanssa puhuneet avoimesti. Ymmärrän mieheni kannan, hän pelkää, että exä hurjistuu ihan täysin, mutta uskon kyllä, että hänelläkin silmät joskus aukeaa.
Niin se elämää vaan menee, että omat tunteet pitää käsitellä ominaan eikä niitä voi työntää exän harteille saati hänen uuden puolison. Minulla on kaksi pientä lasta ja joskus tuntuu, että tämä exä on tunteineensa yhtä alkutaipaleella kuin pienokaiseni.
Kesänakki et ilmeisesti osaa kuvitellakaan 20 vuoden yhteiselon merkitystä. Itse osaan, vaikken itsekään ole kuin 23-vuotias.
Jos mieheni nyt yhtäkkiä häipyisi ja jättäisi minut, niin totta hemmetissä soittelisin sille aluksi varmaan todella usein ja kyselisin, että mitä ihmettä. Erosta kun ei ole ollut vakavalla asteella mitään puhetta. Ja me olemme olleet VASTA neljä vuotta yhdessä. Silti oletus on (oletettavasti molemmilla meistä) että yhdessä ollaan jatkossakin. Joten tottakai ihminen on aluksi eron jälkeen vielä riippuvainen siitä puolisostaan, jos ei ole osannut odottaa että toinen lähtee. Ja kuten omatypy kirjoittikin, mies on ihan omasta halustaan ollut ne 20 vuotta vaimonsa kanssa. Elli- olet kuullut vain miehesi version suhteesta. Hyvähän hänen on puhua sinulle siitä, että ei ole saanut suhteessaan hengittää jne. Miten muuten kuvittelet, että mies tulisi olemaan sinulle uskollinen, kun ei ollut vaimolleenkaan, vaan pakeni ongelmia toisen naisen (nyt sinun, sinun kanssasi aikanaan jonkun toisen..) syliin)
Itse en ex-vaimon tavoin haluaisi pettäjää takaisin itselleni, mutta kotihäirinnästä ei varmaan voi puhua koska arvoisa Elli, miehesi varmasti voi pistää stopin ex-vaimonsa touhuille jos haluaa, mutta kuten sanoit, hänkin haluaa olla tämän ystävä. Joten miksi sinä edes täällä tilität hänen puolestaan tätä ongelmaa? Kyllä aikuinen mies osaa tuollaisen tilanteen (halutessaan ;) ) ratkaista. Mistäpä edes voit olla varma, että ex-vaimo ahdistelee miestäsi juuri siten kuin miehesi antaa ymmärtää, ehkäpä se yhteydenpito on heillä enemmän kuin tiedät..
Se miksi tähän palstalle kirjoitin, oli kysymys siitä, onko muut joutuneet olemaan vastaavassa epätasapainoisessa tunnemylläkässä ja miten tiet ovat menneet näissä tilanteissa. Kiinnostaa se, miten yleistä tämmöinen omistushalu on ja onko se voinut mennä ko. tapausta pidemmällekin. Ex-miehistähän on esimerkkejä.... hyvin vaikeita ja surullisia.
No ehkäpä tämä jatkuva yhteydenotto kertoo tästä heidän edesmenneestä suhteestaan kaikkein eniten. Olen minä vaimon versionkin kuullut: hän soitteli aluksi myös minulle, mutta koska jutuissa ei ollut muuta kuin itsesääliä, syyllistämistä ja katkeroitumista, arvelin, että minun kanssaan hänen ei kannata omaa tilannettaan puida.
En minä niin typerä ole, että ajattelisin voivani vaikuttaa mieheeni. Höpsistä sentään. Olen tasa-arvoinen nainen, joka jättää vapauden jokaiselle itselleen päättää, mitä tekee. Sen puolesta olen aina sanonutkin: tehköön mitä tehköön. Kukaan toinen ei voi asettua toisen tielle.Osaan myös kunnioittaa toisia eli ajatus, että tunkisin itseni sääliä hakemaan johonkin toiseen suhteeseen, ei tulisi omalla kohdallani kuuloonkaan. Ja toki jos tämä exän ahdistelu alkaa mennä vielä suurempiin mittakaavoihin, osaan panna rajat kotiini, jossa asun. Ja en todellakaan aio sietää myöskään mitään vellipoikaa, jos hän ei osaa panna riittäviä rajoja heidän suhteeseen, jos puhelinsoitot yltyvät tms.
Tämä keskustelu tällä palstalla on oikein hienosti osoittanut sen, kuinka vaikeaa ihmisten on tunnustaa tosiasioita. Sitä että elämä on aina epävarmaa. Että se oma mies/nainen voi hetkenä minä hyvänsä lähteä ja kuinka pelottavaa on, kun maailma on täynnä vaaroja ja viettelyksiä, johon voi hairahtaa.
Voi elli, elli..
Itse pyysit kommentteja. Mitä se sinusta kertoo, kun sinulle ei-mieluisat kommentit kertovat mielestäsi sen, etteivät kommentoijat ymmärrä että elämä on epävarmaa? Tottakai se on, eihän sitä kukaan ole väittänytkään. Ja taisinpa jo sanoakin, että suhteessa voi täysin luottaa vain itseensä. Mutta sinä itse et tunnu ymmärtävän, että jos on ollut toisen ihmisen kanssa jo 20 vuotta niin eipä sitä varmasti jatkuvasti mieti ja ajattele, että se toinen voi lähteä lätkimään minä hetkenä hyvänsä. Tottakai ero on kriisi, etenkin jätetylle osapuolelle! Eikä se riippuvaista ihmistä tee, jos ei 20 vuoden yhteisen elon jälkeen ajattele vain kylmän viileästi että no hupsista, näinhän tässä nyt vaan sattui käymään, jatkanpa eteenpäin. Kyllä siinä vuosien varrella on niin jo yhteen hiouduttu ja varmasti luultu, että tullaan olemaan vielä monta, monta vuotta yhdessä - etenkin naimisissa ollessa, elämän loppuun asti!
Sinä vain et suostu yhtään ajattelemaan asiaa ex-vaimon näkökulmasta.
Mutta jos exä edelleen, kaksi vuotta erosta, päivittäin soittelee ja heittelehtii tunnetiloissaan laidasta laitaan, kuulostaa se jo aika huolestuttavalta. Ellei sitten mies (ap:lle tunnustamatta) rohkaise häntä tähän ja ole jopa halukas yhteydenpitoon.
Ihmeen kärkkäästi ihmiset tässä ketjussa tuomitsevat ja kuvittelevat tietävänsä kaiken ap:n tilanteesta. Voisitte miettiä, mistä omissa hyvin voimakkaissa reaktioissanne on kyse, kun asetutte heti ex-vaimon puolelle oikeasti tietämättä asiasta ja kyseessä olevista ihmisistä tuon taivaallista.
Emilyn: kyllä minä todellakin pystyn kuvittelemaan, mitä 20 vuoden yhteiselo voi merkitä. Uskoisin pystyväni kuvittelemaan jopa paremmin kuin sinä, ainakin kirjoitustesi perusteella.. Jopa oma äitini on osoittanut, kuinka voi selvitä yli 20 vuotta kestäneen parisuhteen loppumisen jälkeen hengissä ja onnellisena. Ja voin kertoa, että ei ole äitini tarvinnut isälleni soitella perään ja ruikuttaa. Aikansa tietysti otti selvitä erosta (myös meillä lapsilla!!), mutta nykyään omalla tyttärelläni on aivan ihana ei-biologinen-vaari, joka on siis äitini uusi mies. Ei äitini ikimaailmassa ajatellut eroavansa minun isästäni, mutta niin vain kävi. Kyllä tässä on oppinut pienen elämänsä aikana sen, ettei se elämä aina mene niinkuin haluaa. Katkeruus vain ei auta ketään elämässä eteenpäin.
Minulla itselläni on ero viisivuotisesta suhteesta takana sekä parista lyhyemmästä. Kun homma ei toimi niinkuin pitäisi, niin ei siinä kannata roikkua ja tuhlata elämäänsä.
Soittelisitko tosiaankin miehesi perään vielä kahden vuoden päästäkin eron jälkeen, niinkuin elli-ina kertoi miehensä exästä?? Kyllä se on jo sairasta. Ammattiauttaja on oikea osoite.
Onneksi olet vielä noin nuori, niin pystyn jotenkuten ymmärtämään, miksi ajattelet asioista vielä noin lapsellisesti ruusunpunaisilla laseillasi. Toivon toki, että sinun suhteesi kestää hamaan loppuun saakka..ja jopa onnellisena.
Elli-inan vastineet ovat olleet todella fiksuja! Ajattelen asioista aivan samalla tavalla. Toivon tosissaan, että ex-vaimo jättää teidät rauhaan tai asiat selviävät tavalla tai toisella. Sinä kyllä pärjäät elämässä tuolla asenteella! Tsemppiä ja jaksamista.
t.Kesis, joka elää elämäänsä tässä ja nyt. Uskoen ja luottaen oman parisuhteensa voimaan, että se kantaisi läpi kovempienkin kolhujen. Tähän asti ollaan selvitty hienosti eikä jatko näytä ainakaan huonommalta. Koskaan ei vaan voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan! Mutta sen minä tiedän, että ilman miestänikin voin olla onnellinen, vaikka tällä hetkellä ei onneksi tarvitse moista edes miettiä.
surutyö kun kestää usein aika paljon pitempään, kun ympäröivistä ihmisistä olisi soveliasta. Sinänsä ymmärrän kakkosen (en muista nimeä) kommentit. Ehkä hän halusi realisoida ap:lle exän sisäistä maailmaa, joka on täysin ymmärrettävä ja hyväksyttävä!? Katkeruudesta ja surusta voi päästä irti, mutta ei se tapahdu kovin nopeasti. En väitä, että exän käytöstään pitäisi silti hyväksyä. Mielestäni tämän miehen olisi otettava aktiivinen rooli asiassa ja vedettävä rajaa exäänsä. Ja pyrittävä myös itse tiedostamaan tämä käymätön surutyö itsessään (sillä siellä se on miehelläkin, vaikka jollain tasolla onkin helpompaa uuden kullan kainalossa). Ei tuo ex-vaimon käytös mielestäni vetele. Ex-mies on tässä tilanteessa täysin jäävi, eikä ainakaan oikea terapeutti exälle. Hänkään ei voi elää enää toisella jalalla entisessä liitossaan (ystävyyden varjolla...) vaan pakko olisi kohdata tekonsa seurauksen, eli: äärimmäisen tärkeä ihminen on nyt omalla kohdallani taaksen jäänyttä elämää niin karmealta ja ahdistavalta kun se tuntuukin.
Jos puhutaan lapsellisuudesta ja ruusunpunaisista laseista, niin ne mielestäni sopivat erinomaisesti aplle joka täällä kirjoittelee miehensä ex-vaimon käytöksestä, vaikka itse mies haluaa pitää tähän yhteyttä..!
Mekin elämme elämäämme tässä ja nyt. Mutta yleensä kun ihmiset menevät naimisiin, tarkoituksena on viettää loppuelämä yhdessä. Ja kun sitä on 20 vuotta yhdessä vietetty, kyllähän se ero shokki on.
Ja mitä siihen ex-vaimon soitteluihin 2 vuoden jälkeen erosta tulee, muistuttaisinpa taas kääntämään katseen siihen mieheen, joka puheluihin ja viesteihin vastailee ;)
Apn ja kesänakin itsensä kannattaisi ne punaiset lasit riisua..
ihminen, jolla on yksi 5 vuoden suhde ja muutama muu lyhyempi suhde takana, ei pysty kuvittelemaan tilannetta, että takana olisi vain yksi 20 vuoden suhde. Tällainen ihminen ei ole tottunut kertakäyttösuhteisiin, vaan on elämänpituisesti sitoutunut. Tokihan shokki on tällaiselle ihmiselle suurempi kuin ihmiselle, jolla on monta suhdetta takana, joista on selvinnyt aina seuraavaan. Ehkä sitoutumisen taso on tällaisilla ihmisillä pikkasen erilaista...
Emilyn: niin, enkös minäkin ole jo sanonut, että TIETYSTI se ero on shokki 20 vuoden yhteiselon jälkeen. Eikä pointti ollut se. Pointti oli se, että mielestäni 2 vuotta ERON JÄLKEEN ei ex-vaimon enää pitäisi jatkuvasti ruikuttaa entisen miehensä perään. Jos ei pysty irrottamaan, kannattaisi hakea ammattiapua, ettei pilaa loppuelämäänsäkin katkeruudella. Vai oletko sinä ihan oikeasti sitä mieltä, että on normaalin, terveen, tasapainoisen ihmisen käytöstä ruikuttaa vielä 2 vuoden päästäkin entisensä perään? Ruikuttaisitko sinä?
Ja samaa mieltä olen siinä, että tämän ap:n miehellä on loppujen lopuksi iso valta tässä asiassa. Hänen ei tarvitse vastata puheluihin ym. Mutta mielestäni elli-na kirjoitti erittäin viisaasti parisuhteista, rakkaudesta jne. Ja sanoihan hänkin, ettei aio loputtomiin sietää mitään vellipoikaa, joka ei rajoja osaa asettaa.
Vielä kun kerrot, että mitkä ne mun punaiset lasini on, jotka pitäisi riisua? Siis missä kohtaa mun ajattelumaailma menee sun mielestäsi päin mäntyä?
Omatypy: olinkin aika varma, että joku tarttuu tuohon.. Et sentään arvostellut, ettei avioeroperheen lapsi pysty sitoutumaan tai muuta sontaa :-D Pystyisitkö täydellisessä pikku päässäsi ajattelemaan, että kaikki omassa menneisyydessäni tapahtuneet asiat ovat tuoneet elämänkokemusta ja -varmuutta? Pakkohan se on ollut kokeilla suhteita, kun se oikea ei ole ekalla kerralla tullut vastaan. Olet siis sitä mieltä, että parempi on pysyä siinä ensimmäisessä suhteessaan, vaikka homma ei toimisi? Ja jos ei ensimmäinen suhde toimi, niin ihminen on lopullisesti pilalla, koska ei osaa sitoutua? Mua ihan naurattaa tuollainen ajattelukyvyn puute.
Nuo pari lyhyempää suhdetta lopetin lyhyeen juuri sen takia, kun olin jo oppinut ensimmäisestä suhteestani sen, ettei kannata jatkaa montaa vuotta, jos joku suhteessa mättää.
Ja tämä viimeisin mies oli minulle se oikea. Sitä ei ole tarvinnut kertaakaan kyseenalaistaa eikä epäillä. Tässä suhteessa ymmärsin sen, kun sanotaan, että kyllä sen tietää, kun se oikea tulee vastaan. Me molemmat tiesimme tavatessamme löytäneemme sen oikeamme.
Mutta vaikka olemme tällä hetkellä varmoja suhteestamme ja liitostamme, niin aina voi elämässä sattua ja tapahtua. Molemmat tiedämme pärjäävämme myös ilman toistamme, jos niin ikävästi kävisi. Toivottavasti saamme vielä eläkkeelläkin matkustella ja nauttia lapsenlapsistamme yhdessä.
Emilyn:
Jos puhutaan lapsellisuudesta ja ruusunpunaisista laseista, niin ne mielestäni sopivat erinomaisesti aplle joka täällä kirjoittelee miehensä ex-vaimon käytöksestä, vaikka itse mies haluaa pitää tähän yhteyttä..!Mekin elämme elämäämme tässä ja nyt. Mutta yleensä kun ihmiset menevät naimisiin, tarkoituksena on viettää loppuelämä yhdessä. Ja kun sitä on 20 vuotta yhdessä vietetty, kyllähän se ero shokki on.
Ja mitä siihen ex-vaimon soitteluihin 2 vuoden jälkeen erosta tulee, muistuttaisinpa taas kääntämään katseen siihen mieheen, joka puheluihin ja viesteihin vastailee ;)
Minusta exä ei tässä tarinassa ole mikään puhdas pulmunen, vaikka mies olikin se joka lähti. Itsemurhalla uhkailu ja toisen syyttäminen elämän tuhoamisesta ovat henkistä väkivaltaa samoin kuin ap:n mainitsema äärimustasukkaisuuskin jota oli harrastettu jo avioliiton aikana (minusta jo sinänsä aika pätevä syy liitosta lähtemiseen). Kenenkään ei tarvitse sietää sellaista vaikka sitten taustalla olisikin 20 vuoden avioliiton päättyminen. Exä ei välttämättä tee sitä vallankäyttötarkoituksessa vaan on yksinkertaisesti epätoivoinen, mutta kahden vuoden jälkeen olisi ehdottomasti syytä hakea apua. Siinä vaiheessa kun pitkä avioliitto on väistämättä takana, sitä ei takaisin saa, ja riehumisen sijaan kaikkien etu olisi, että exä hakisi itselleen apua, ellei itse jaloilleen pääse.
Mitä siihen tulee, että mies haluaa pitää yhteyttä exään, voin kokemuksesta sanoa, ettei kyse välttämättä ole siitä, että hän haluaisi kovasti pitää yhteyttä tai etenkään siitä, että vanha suola janottaisi. Pitkä suhde ei todellakaan katoa noin vain ja suhteesta lähtenyt edelleen tietyllä tasolla välittää exästään - aktiivinen yhteydenpito saattaa johtua siitä, että miestä kalvaa pelko, että muuten exä tekee itselleen jotain tai vaipuu täysin masennukseen.
tuo, että ex vaimo käyttää henkistä väkivaltaa pitääkseen otteen miehestä. Im-uhkailut saavat toisen herkästi ottamaan vastuuta ja tässä tilanteessa se vastuu ei kuulu mielestäni miehelle.
Muutama kommentti :
Tiedän hyvin itsekin, että mieheni on avainasemassa rajojen laittamisessa exäänsä. Olemme puhuneet exästä avoimesti, hän kertoo tilanteesta jne. Tiedän myös, että hän kantaa huolta siitä, että entisellä elämä jatkuu. Se on minusta kaunis ja hyvä ajatus. En minäkään toivo, että exän elämä kaatuisi totaalisesti. Toivon, että elämänsä jatkuisi kaikesta huolimatta. Mutta mikäli voimme elää näin, on tietenkin rajat oltava selvät ja kaikkien niitä noudatettava. Voipi ihan hyvin olla ja onkin varmaan, että mieheni sallii enemmän kuin tarvitsisi. Onhan hän elänyt henkisesti aika raskaassa suhteessa 20v, jossa mustasukkaisuudella oli suuri osa. Uhkailut, pelottelut, juonittelut, hysteeriset kohtaukset kuuluivat jo silloin arkipäivään. Tuolloin vain asiasta ei saanut puhua kenellekään (kulissi), mutta nyt mieheni puhuu minulle. Mustasukkaisen ihmisen kanssa elämiseen sairastuu myös hänen kanssaan elävä, samoin kuin alkoholistin tai muun tunne-elämältään epätasapainoisen ihmisen kanssa elämisen. Siitä selviäminen vie aikansa. Että ymmrätää, että jokainen kantaa vastuunsa omasta elämästään eikä toisen niskaan saa panna omia keskeneräisiä tunteita. Ja voinpa olla 100 % varma, että kun exältä tulee tekstiviestejä " otan nyt unipillerit, kun tuhosit elämäni" , " nyt minun on aika nukkua pois, koska sinäkään et välitä" jne. tyylillä (siis 2 v tapahtuneen jälkeen), on siinä aika vaikea sanoa, että siitä vaan. Totta kai hänestä on huoli. Olihan hän elämässä mukana pitkän aikaa. Mutta aika aikansa kutakin. Onhan naisen itse alettava elämään elämäänsä. Ja meidän omaamme.
Yksi hauska piirre tässä keskustelussa on, jota en oikein ymmärrä. Ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että vain ne, jotka ovat eläneet pitkän suhteen, tietävät, mitä se on. Tai että jos on lapsia, niin suhde on jotenkin toisenlainen. Itse uskon enemmän ajattelun taitoihin ja siihen, että ihminen osaa analysoida tunteitaan ja tekojaan. Ja tiedoksenne kaikki stereotypioden rakastajat, että meidän tilanteessamme ne menevät nyt mönkään: en ole hempsankeikka, joka on seukkaillut vain 1v suhteita, vaan olen itse elänyt lähes samanmittaisen avioliiton, josta minulla on kaksi pientä lasta. Tällä exällä ja nykyisellä miehelläni ei ole lapsia lainkaan. Tai ehkäpä tällä miehelläni on sellainen ollut.... koko 20v. ajan.
Olen tosin elänyt oman avioliittoni hyvin rauhallisissa ja tasa-arvoisissa merkeissä, joissa ei tällaista riippuvuusvääntöä ollut laisinkaan. Valitettavasti tiemme erosivat tahdostamme ja toiveistamme riippumatta.
Jos kerta tykkäät niin tilannetta analysoida, niin mikset analysoi sitä, että sinä olet ollut se toinen nainen, nykyinen miehesi on pettänyt ex-vaimoaan. Silti korostat vain sitä, kuinka ex-vaimo on ollut mustasukkainen yms.. Huomaatko ristiriidan? Vaimollahan oli selvästi syytä ollakin. Ties kuinka monen kanssa mies petti häntä ennen sinua. Onko miehesi kertonut niistä sinullekin avoimesti? ;) ..tai no, jos hän on sanonut sinulle, että sinä olit ensimmäinen niin varmaan uskot sen tuosta noin vaan. Äläpä sitten ylläty, kun ukkosi lähtee taas vieraisiin :D
Ehkäpä sinä voisit keskittyä omaan elämääsi.
Jos ihminen on tuntenut toisen 20 vuotta, ei elämää saa pyyhityksi. Tuntuuhan se käsittämättömältä, että enää ei ole otetta ihmiseen, jonka kaikki tavat tietää, jonka tuntee läpikotaisin. Tietää sen rahankäytön, vaatemaun, vitsien laadun, piereskelytaipumukset, kainalohienhajun, haaveet. On vaikea uskoa, että se oma elämänkumppani haluaakin yhtäkkiä lopettaa kaiken ja olla jonkun muun kanssa. Kyllä siinä tuntee itsensä petetyksi, hyljätyksi, jyrätyksi, narutetuksi. Minä en kelvannutkaan sellaisena kuin olin. Ei olisi kannattanut luottaa. Ei olisi kannattanut rakastaa. Kaikki on ihan turhaa. Alkaa epäillä, rakastiko mies koskaan. Alkaa tuntua, että ei rakastanut. Alkaa kysellä, miksi hän teki kanssani lapsia. Pakotinko minä hänet siihen. Varmasti, kun nyt heittää hukkaan kaiken. Syyllistää itseään, miksi tein tuollaisen kanssa lapsia. Epäluotettavan, petturin. Miksi menin sen kanssa naimisiin. Olisi kannattanut erotajo eka riidan jälkeen. Miksi en tajunnut. Eniten harmisttaa se, että on antanut elämänsä parhaat vuodet miehelle, joka lopulta jättikin. Ihminen elää vain kerran. On katkeroittavaa, hirveä, kamalaa, järisyttävää huomata, että enää ei saa parhaita vuosiaan takaisin. Ei voi elää uudelleen. On kamalaa huomata, millaisia valintoja on tehnyt. Valinnat ovat olleet ilmeisemmin huonoja, koska lopun kiitos on ollut hylkääminen.
Elämällä ei ole enää merkitystä.
Ei siinä todellakaan jaksa olla miehen uudesta vaimosta millään tapaa kiinnostunut. Tuntuu vaan niin uskomattoman julmalta, että joku muu elää sitä elämää, jota minä halusin. Suurin asia on kuitenkin se, MIKSI minulle ei kerrottu tästä ajoissa. Miksi minun parhaat 20 vuotta vietiin. Minä kelpasin kyllä lasten tekoon ja lasten hoitoon, kodinhoitoon. Miksi en saa tästä mitään palkkiota. Miksi en saa yhteisiä kahdenkeskisiä lomamatkoja. Miksi en saa yheisiä eläkepäiviä. Miksi lapsemme eivät saa mummolaa, jossa ukki ja mummu hääräävät lapsien kanssa.
On tosi vaikea elää mitenkään rationaalisesti, kun on 20 parasta vuottaan antanut johonkin sellaiseen, jota ei sitten ollutkaan.