Entinen vaimo roikkuu kiinni
Mieskumppanini erosi 20v. kestäneestä avioliitostaan kaksi vuotta sitten omasta tahdostaan. Syynä oli se, että hän rakastui minuun ja paljastui naiselleen, mistä ero sai alkunsa. Entinen vaimo on ollut koko avioliiton ajan hyvin mustasukkainen; mies ei saanut mennä ystäviensä kanssa ulos, hän nuuhki paidat, hermostui jos mies tuli töistä kotiin 20 minuuttia myöhemmin kuin tavallisesti jne.
Ero oli ja on naiselle järkytys. ALuksi hän soitteli 30-50 puhelua miehelleen, purki ahdistustaan milloin itkien, milloin syyttäen, milloin raivoten. Kun minä ja mies ryhdyimme seurustelemaan, mies kertoi, ettei hän ole jatkuvasti exälleen saatavissa ko. puhelujen merkeissä.
Nainen suuttui aluksi, mutta toimii tällä hetkellä niin, että soittaa vähintään kerran päivässä miehelleni töihin, panee tekstiviestejä päivittäin, soittelee joskus iltaisin, jolloin mieheni ei vastaa. Aiheet soitoille ja yhteydenpidolle ovat milloin mitäkin. Välillä ihan kaverijuttua eli kertoo kuulumisiaan. Nyt on ollut taas syyllistämsisoittoja (tuhosit elämäni, teen itsemurhan, elämälläni ei ole mitään merkitystä), suuttumissoittoja (suuttui, kun kuuli, että olemme käyneet katsomassa elokuvaa, jonka hän olisi halunnut mieheni kanssa käydä katsomassa, suuttui kun kuuli, että olen tavannut heidän entisen yhteisen perhetun jne.) ja ruikutussoittoja, jossa kertoo, miten hän yrittää ymmärtää mieheni tekoa ja antaa anteeksi, mutta ei pysty ihan vielä. Hän soittelee " ystävyyden nimissä" eli sanoo tahtovansa pitää mieheni ystävänä. Miehenikin tahtoo ystävyyttä hänen kanssaan.
Minulla ei ole ystävyyttä mitään vastaan, mutta tämä tuntuu erittäin ikävältä tilanteelta kannaltani. Nainen ei halua tavata minua eikä kuulla minusta. Minulle sopii, että mieheni voi pitää häneen yhteyttä, mutta minusta tuntuu, että nainen on vielä ihan riippuvainen miehestäni. Hän muun muassa itkee ja soittaa, jos ei saa lamppua vaihdettua kotonaan.
Mieheni lähti heidän yhteisestä kodistaan, jätti sinne kaiken. Nainen asuu siellä edelleen.
Olen asiasta usein mieheni kanssa keskustellut, hän ymmärtää tavallaan pointtini, mutta sanoo, että he rakentavat ystävyyttä ja hän ei voi jättää naista heitteille.Kun he tapaavat ja ei ole riitaa, nainen on iloinen ja sitten tulee lukuisia " kivaa olla ystävä" -viestejä ja puheluja. Sen jälkeen viikon sisällä romahdus, joka alkaa vihalla ja syytöksillä päätyen katkeraan itkuun ja suruun. Juhkapyhät jne. kirvoittavat pahimmat hetket.
Melodraamaa tämä on, mutta en tiedä, jaksanko itse tätä ja miten minun kannattaisi toimia.
Onko kenelläkään vastaavia tilanteita/kommentteja asiaan?
Kommentit (29)
Joku muukin hoksasi kysyä: miksi vaimo oli miehestään mustasukkainen? Oliko muita " syitä" jo ennen sinua? Kuulostaa aika uskomattomalta, että miesystäväsi olisi ollut 20 vuotta avioliitossa, jossa häntä jatkuvasti epäillään, mutta hän olisi ollut vain koko ajan täysin viaton (ja epäilykset aiheettomia), kunnes yht' äkkiä tapasi sinut ja *poks* " rakastui" .
On kovasti eri asia, jos ero tulee yhteisestä sopimuksesta, tai vaikka vain toisen ehdotuksesta, mutta siis ilman kolmansia osapuolia, verrattuna siihen, että sinut jätetään pitkän avioliiton jälkeen toisen (tässä tapauksessa) naisen vuoksi. Kyllä siinä vahvempikin itsetunto kärsii. Eikä kaksi vuotta ole aika eikä mikään sellaisen surutyön edessä (on menettänyt rakkaan ihmisen, joka on teollaan vienyt kaiken " ihmisarvon" , arvon naisena petetyltä... siis tunnetasolla, ei tietenkään oikeasti).
Joten aika olisi miesystäväsi tehdä valintansa, haluaako hän säilyä " hyvänä jätkänä" vaimonsa silmissä, jolloin olisi parasta palata takaisin hänen luokseen (eikä leikkiä, että on mahdollista muka solmia teidän välillenne ystävyys, joka ei loukkaisi vaimoa). Vai haluaako hän jatkaa suhdetta sinuun, jolloin hänen pitäisi päästää kokonaan irti vaimostaan (aikuisen miehen pitäisi tajuta, että aivan kaikkea ei voi saada). Hän itse kiduttaa vaimoaan esittäessään myötätuntoista ja välittävää... se saa vaimon elättelemään ajatuksia siitä, että ehkä sittenkin heillä voisi olla vielä jotakin yhteistä.
Jos miesystäväsi on todella huolissaan, mitä vaimo saattaa itselleen tehdä, voi hän ottaa suoraan yhteyttä terveydenhuollon palveluihin ja pyytää vaimolleen ammattitukea sitä kautta. Silloin hänen tosin pitää kertoa ammattiauttajalle miksi hän pelkää vaimon mahdollisesti toteuttavan uhkauksensa, ja silloin myös vaimo tn. tulee kertomaan todelliset tapahtumat tuolle ammattiauttajalle... Eli onko kyse siitä, että miesystäväsi häpeää petostaan siinä määrin, ettei halua ulkopuolisten " sekaantuvan" asiaan?
Olet monessa kohdassa hyvin oikeassa: vastuullinen osapuoli ei ole vain exä vaan mieheni myös, hänen pitää tehdä rajat ja ottaa vastuu teoistaan. Hän on soittanut ammattiauttajallekin, mutta exä kieltää ja ei mene, koska pelkää kasvojensa menettämistä tms. ja on sanonut, että hänen miehensä on hänelle parasta hoitoa, jos jaksaa kuunnella hänen huonoa oloaan ja ahdistustaan. (hoh hoijaa.... tämäkin menee kaikkien tutkimusten ja ohjeiden mukaisesti.... kiristystä kiristystä) Eihän aikuista ihmistä voi hoitoonkaan pakottaa. Mutta kuitenkin, ajattelen, että mikäli tekee kaikkensa toisensa auttamiseen (yrittää saada ammattilaisen luokse jne.), se on riittävää. Miehenikin pitäisi se ymmärtää, ja katsotaan nyt, antaako aika siihen ymmärrystä. En jaksa miestäni painostaakaan, sellaiseen vääntöön minusta ei ole enkä sellaista halua. Mutta kuten sanottu, tässä edellisessä suhteessaan he ovat eläneet melkoista tunnekiristystä eli täydellinen omistussuhde, jossa jokainen liikahdus noteerataan (mm. kauppareissujen ajat on mitattu!). Tämä mustasukkaisuus on pahentunut ajan kuluessa eikä toisinpäin, kuten tavallisesti. Mieheni ei taatusti ole mikään pulmunen ja viaton. Hän ei ole pettänyt aiemmin exäänsä. Heidän elämänsä oli miehen mukaan sitä, että aamulla piti soittaa kun oli työpaikalla. Kotona piti olla puhelimen äärellä silloin, kun työ oli loppunut. JOs ei ollut, tuli hysteriaa. Koskaan ei työkavereiden kanssa ulos. Omia ystäviä miehellä ei saanut olla. Mitenpä siinä pettämään, jollei sitten tule tilaisuus nokan eteen. Minä tulin hänen elämäänsä varmaankin aivan outona lintuna, ihmisenä, joka on nähnyt muutakin maailmaa kuin kodin seinät ja yhden ihmisen. Minulla on aina ollut laaja ystäväpiiri, liikun ja menen ja en ole koskaan ollut mustasukkainen, omistava tms. koska ajattelen rakkaudesta aivan toisella tapaa kuin niin, että vangitsemalla, anomalla saa rakkauden. Noilla keinoin voi saada kuihtuvan ihmisen itselleen, mutta ei aitoa rakkautta.
Kävi varmaan niin, että mieheni kohtasi ääripään exäänsä verrattuna ja hullaantui siihen. Koska mieheni oli liekassa ja nainen vuorotyössä, löysimme yhteistä aikaa töiden lomassa tunnin kävelyreissuilla ja yhteisillä kotimatkoilla töistä kotiin. Ja totuushan on, että kyllä sitä paikkoja ja aikoja löytää, vaikka olisi kuinka liekassa: tahto ja halu ratkaisevat aina. Tässä on kaksi vuotta käyty elämää yhdessä läpi, helppoa se ei ole ollut eikä sen ole sitä tarvinnut tällaisessa ollakaan, mutta uskon siihen, että oikea ratkaisu löytyy. En usko, että mieheni palaisi exän luo enää vaikka me eroaisimmekin. Tällaisen jälkeen omistushaluisen ihmisen jälkeen eläminen olisi mahdotonta niin naiselle kuin miehellenkin. Ja jos palaisi, ei minulla siihen olisi mitään natisemista. Toivon koko ajan, että jokaisen elämä asettuisi paikailleen ja elämästä voisi tulla edes mielekästä. Olipa ratkaisut ja kombinaatiot mitä tahansa. Minä puolestani mietin, onko tämä mies minulle oikea. Toimin sen mukaan. En halua lapsilleni isäpuoleksi ketään jota en todella rakasta. Enkä varsinkaan riippukeinuun exää, joka on lapsianikin kehittymättömämpi tunneilmaisuissaan. Eniten minä pelkään, että tämä exä menettää viimeisimmänkin otteen itsestään ja heittäytyy täysin hurjaksi: tekee jotain itselleen, meille, tms.
Onhan tämä avannut omia silmiä lisää: olen kyllä kuullut kauhutarinoita omistushaluisista suhteista, mutta nyt kun se livenä näkee ja kokee, mittakaavat todella ymmärtää. Miten ihminen voi olla niin itsetuhoinen, että panee koko itseuntuntonsa, naiseutensa ja elämänsä toisen ihmisen varaan eikä usko ollenkaan omiin kykyihinsä, lahjoihinsa ja hyvyyteensä.
Otsikolla osoitin näitä ex-vaimon käytöksen puolustajia. [b]Vumpe[/b] : siis ihan tosissaanko nyt sanot, että mustasukkaisuus on toisen syytä? Siis ettei voi olla sairaalloisen mustasukkainen ilman, että kumppani antaa siihen aihetta? Vähän sama asia kuin alkoholisti tarttuisi pulloon, koska toinen osapuoli siihen pakottaa käytöksellään tms.
Ihan elävässä elämässä olen tavannut kerran miehen, joka oli aivan täydellisen ihana. Seuraavat yhdessäolon kuukaudet avasivat silmäni ja tajusin (onneksi ajoissa), että tyyppi oli ihan sairaalloisen mustasukkainen. Kaikki miespuoliset opiskelu-, työ- tai muut kaverit olivat punainen vaate tuolle ihmiselle. Vaikka esittelin kaikki vastaantulleet tyypit tälle poikaystävälleni, epäili hän silti. Lopulta yritin vältellä kauppareissuilla ym. miespuolisten tuttujeni kohtaamisia niin, etten muka olisi heitä huomannut. Sillä aina jos edes moikkasin tuttujani, seurasi asiasta ristikuulustelua, mökötystä, milloin mitäkin. Humalapäissään meno oli vielä pahempaa. Ero oli suuri helpotus. Jälkeenpäin olen kuullut hänen kavereiltaan, kuinka petin häntä surutta koko sen (onneksi lyhyen) suhteemme ajan. Just joo.
Eli. Jos se antaa aihetta sairaalloiseen mustasukkaisuuteen, että tervehtii tai peräti puhuu vastakkaisen sukupuolen edustajalle, niin kyllä, minä olen aiheuttanut mustasukkaisuuden kyseisessä ihmisessä. Kaikkea sitä kuulee :-D
Btw..mielestäni tuo elli-inan viimeinen lause varsinkin oli erittäin hyvä. Olen täysin samaa mieltä!
Eli olen kyllä joskus törmännyt näihin sairaalloisen mustasukkaisiin tapauksiin... siis jopa sellaisiin, joilla ei ole siihen syytä.
Toisaalta olen törmännyt myös liian usein sellaisiin ihmisiin, jotka sanovat, ettei kumppanilla ole mitään syytä mustasukkaisuuteen, mutta heidän käytöksensä kyllä osoittaa muuta (ihan sänkyyn asti eivät ole menneet mutta " ovat antaneet ymmärtää..." paljonkin).
Ja jotenkin on vaikeaa uskoa, että joku, joka ei koskaan ennen todellakaan ole yhtään antanut aihetta mustasukkaisuudelle 20 vuoden avioliiton aikana, joka olisi täysin nuhteettomana kestänyt 20 vuotta turhaa syyttelyä, sitten yht' äkkiä lankeaisi avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen. Kuten Eli-ina itsekin sanoi, tilaisuuksia haluavalle kyllä on varmasti löytynyt vaikka olisi ollut kuinka lieassa.
Samaa mieltä Kesänakin kanssa siitä, että mustasukkaisuus (sairaalloinen) on tauti, johon sitä sairastava hakee syyllisiä ja vastuulllisia ulkopuolelta eli toisesta ihmisestä. Mutta oleellista onkin, että tämä toinen osapuoli osaa irrottaa itsensä tällaisesta tai ei ryhdy käyttäytymään toisen mielenliikkeiden tavoin. Kuten Kesänakki kirjoitti omasta kokemuksestaan, niin teit niin tai näin, olet aina aihauettanut mustasukkaisuutta.
Loppujen lopuksi ajattelen, että jos itse elää mustasukkaisen ihmisen kanssa, on se oma valinta sekin. Siitä irti pääseminen on kuitenkin vaikeaa, koska sellaisissa suhteissa alkaa oma itsetunto ja -kunnioitus rapistua ja voi alkaa jopa uskoa omaan syyllisyyteensä. JJa miten pidemmän aikaa tätä on kestänyt, sen suurempi on vankila ja paksummat sen seinät, joista ulos päästä. Ja ennen kaikkea, ihminen, joka on mustasukkainen, tekee myös valinnan: jos toinen nyt on niin hirmuisen " aihetta antava" , niin kannattaako hänen kanssaan elää, jos joka päivä pitää kellon kanssa seurata, tuleeko kotiin ajoissa tai katsoiko toista sukupuolta pitkään. Mutta yleensä mustasukkaisuuden taustalla on äärimmäisen huono itsetunto: kun ei riitä itse itselleen, pitää yrittää saada toinen ihminen kompensoimaan vajetta. Ja tämähän on tuhon tie enivei.
Ensinnäkin tsemppiä tilanteeseesi, tiedän miltä tuntuu :)
Meidän tapauksessa minun piti sanoa miehelle muutama vuosi sitten, että nyt saat tehdä valinnan: joko olet minun kanssani tai sitten jatkat tuota yhteydenpitoa ex-vaimon kanssa, mutta molempien suhteiden ylläpito yhtä aikaa ei ole minun ideani parisuhteesta. Mies oli kyllä tavallaan itsekin tajunnut, ettei tilanne ole kovin normaali, mutta kilttinä miehenä ei halunnut suututtaa ex-vaimoa vaan puhui juuri tuosta ystävyyden säilymisestä ja välien kunnossa pysymisestä. Meillä tosin tilannetta monimutkaisti miehen ja ex-vaimon alle kouluikäinen lapsi, eli välit piti sen puolesta minunkin mielestäni pystyä pitämään hyvinä. Toisaalta mieheni ex-vaimolla ei ollut mielenterveysongelmia eikä esim. uhkaillut unilääkkeillä tai syytellyt miestä elämänsä tuhoamisella, vaan ero oli tapahtunut melko sopuisasti ex-vaimon kyllästyessä suhteeseen ja alkaessa katsella muualle.
Ei kahtakymmentä vuotta tietenkään pysty pois pyyhkimään, mutta siinä olen vahvasti alkuperäisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että elämä jatkuu ja sen pitää jatkua eron jälkeenkin. Jatkuva soittelu ja takertuminen kuolleeseen suhteeseen on sairasta, enkä esimerkiksi ikinä toivoisi itse sortuvani noin alas, tai että kukaan läheiseni sortuisi. Useimmat ihmiset kokevat eroja ja useimmat selviävät siitä suhteellisen järjissään, joskin sydän särkyneenä, ja jatkavat elämäänsä yksin, muuhun lähipiiriin tukeutuen tai uuden kumppanin kanssa. Jos erokriisistä ja ex-kumppanista ei tunnu pääsevän yli, niin minusta elämänhallintaan kuuluu hakea apua.
Jos nyt jotain osaisin neuvoa alkuperäiselle kirjoittajalle, niin nosta kissa pöydälle miehen kanssa ja pistä hänet tekemään valinta: joko ex tai sinä. Tämä sai ainakin meillä miehen selvästi ajattelemaan parisuhteita ja elämäntilannettaan laajemmassa mittakaavassa, kun silloisessa tilanteessa tuntui ajatukset helposti pyörivän vain päivittäisessä tasapainottelussa ex-vaimon ja uuden suhteen välissä.
Kuvitellaan, että mies olisikin antanut aihetta mustasukkaisuudelle ja ehkä jopa pettänyt vaimoaan. Oikeuttaako se teidän mielestänne rajoittamaan toisen elämän neljän seinän sisälle suhteen aikana, ja uhkailemaan itsemurhalla kaksi vuotta eron jälkeen?
Onko kiristys, uhkailu ja ahdistelu hyvä ratkaisu siinä vaiheessa, kun suhde alkaa rakoilla? Onko sellaisella suhteella mitään toivoa, jossa toinen elää elämäänsä kiristäjän tahdon mukaisesti? Mitä hyötyä petetylle on siitä, jos hän pakottaa puolison olemaan uskollinen valvomalla häntä 24/7?
Eikö parisuhteen tarvitsekaan perustua luottamukseen?
Mä en ota kantaa nyt mihinkään muuhun kuin siihen että ensinnäkin ap:n käsitys miehestään tuntuu olevan katsottu kovin vaaleanpunaisten lasien läpi... Mies on hyvä, ex paha, ja ollut koko suhteen ajan sitä. Hassu mies kun on 20v jaksanut aiheetonta syyttelyä, heh..
Totuus kun voi olla ihan toinen. Uudelle naiselle on helppo valehdella mitä vaan, ja jos ex yrittää asiaa korjata niin eihän uusi usko, koska " ex on niin sairas, ei sitä kannata kuunnella" .
Kerronpa asiasta oman näkökulmani- ex-vaimon näkökulmasta. Erosimme ja mies otti heti uuden naisen. Meillä oli ongelmia lasten tapaamisten suhteen, koska mies pompotteli lapsia, välillä ei halunnut lapsia ollenkaan luokseen, eivätkä lapsetkaan sitten enää halunneet hänen luokseen jne. Mies kertoi uudelle naiselleen että hän ikävöi lapsia kamalasti, ja on yhtä tuskaa kun hän EI SAA lapsiaan tavata... Jolloin uusi nainen otti yhteyttä minuun, haukkui minut pystyyn, syytti mustasukkaisuudesta ym, kun taas miestä hän kehui niin hyväksi isäksi (muutaman viikon tuntemisen jälkeen, eikä nainen ollut koskaan edes nähnyt miestä lasten kanssa.. ;D) jne. Minä yritin kertoa totuudesta, nainen nauroi minulle päin naamaa koska mun on kuulemma ihan turha valehdella miehestä, hän tietää totuuden... Niin, hän oli ihastunut korviaan myöden ja halusi uskoa siihen miehen totuuteen.
Mies myös sanoi hänelle ettemme ole juuri missään väleissä- ja siinä valehteli. Mies kävi luonani usein, minä hänen luonaan, ja harrastimme seksiäkin. Mies kehui minua, haukkui minulle uutta naistaan, sanoi sen olevan vain ajanvietettä, " kun ei ketään muutakaan ole" . Mies siis tavallaan petti uutta naistaan minun kanssani, ja sanoi silti hänelle ettemme pysty edes puhumaan mistään, emme tule toimeen.
Minun päätäni sekoitti myös se että toisaalta halusin irti miehestä ja jatkaa elämääni, toisaalta meilläkin oli todella pitkä liitto takana niin rakastin miestä yhä. Mies sanoi haluavansa kanssani lämmintä ystävyyttä, ja siihen väliin ei kuulemma kukaan muu voisi tulla. Haluaa aina olla kanssani paljon tekemisissä. Tämä, plus kaikki ne kehut, ihailut, ym joita mies minulle sanoi, hellät katseet ja kosketukset, aiheuttivat sen etten enää tiennyt itsekään missä mennään- mies sanoi ettei halua kanssani jatkaa mutta käyttäytyi päinvastoin. Myönnän minäkin soittaneeni miehelle kun tiesin hänen olevan uuden naisensa luona, mustasukkaisia puheluita.
2 vuotta on pitkä aika, mutta pisti vaan heti silmään että tämäkin mies haluaa olla exän kanssa tekemisissä, ja hyvä ystävä... Enpä luottaisi siihen ettei tämäkin mies antaisi ollenkaan päätäsekoittavia hetkiä, kommentteja tms ex-vaimolleen.. Ja uuttahan on todella helppo huijata jos niin haluaa tehdä. Tietenkin uusi ajattelee ettei häntä huijata vaan hän on nyt pelastanut miehen helvetilliseltä suhteelta ja naiselta..
Heh.
Mun miehen kohdalla kävi sitten niin että erään kerran kun olin ex-mieheni luona, hän soittikin uudelle naiselleen ja lopetti suhteen. Nainen ei voinut sitä käsittää, hän kun luuli että heillä on kaikki aivan täydellistä ja rakastavat toisiaan jne.
Mies haluaa nyt minut takaisin. En ole vielä päättänyt mitä teen, mutta se ei ole tässä pointtina. En vaan nyt ihan usko ap:n kirjoitustakaan niin sinisilmäisesti..
Aikuistu vielä vähän ja riisu sitten ne lasisi. Elämänkokemus pumpulin ulkopuolella tekisi sulle terää. Btw..mikset vastaa mun suoriin kysymyksiin, vaan jatkat tuota skeptisten arvailujesi linjaa?
Voit vaikka ihan itse kokeilla, pettääkö sun mies sua viimeistään 20 vuoden päästä, jos rupeat kovin omistushaluiseksi ja mustasukkaiseksi. Arvailenpa minäkin täällä, että taitaa tuo mustasukkaisuus kolahtaa nyt pahasti omaan nilkkaasi, kun niin ex-vaimoa puolustelet. Mitä jos ap:n mies on vihdoin 20 vuoden jälkeen kohdannut sen oikeansa ja tajunnut sitä kautta jättää exänsä ja huonon suhteensa? Aikaisemmin ei ole kolahtanut niin lujaa, että olisi jaksanut taistella itsensä ulos huonosta suhteesta?
On tässä maailmassa
mukaan paljon lopullisesti pilalle menneitä ihmisiä.. Kaikki enemmän kuin yhden suhteen kokeneet ovat sitoutumiskyvyttömiä ja kerran pettäneet pettävät aina vaan uudestaan. Ja mitä vielä?
Voisko mitenkään olla, että virheistään ja kokemistaan ongelmista kasvaa vahvemmaksi ja viisaammaksi?