Yllätys vauva

Ihan vielä en uskalla onnitella Sinua uudesta raskaudesta, kun kerroit, että asia varmistuu loppuviikon aikana. Teidän tilanteenne vaikuttaa kuitenkin hyvältä mahdollista vauvaa ajatellen. Perhetilanteenne on onnellinen ja kaiken pitäisi olla hyvin. Kerroit, että jos elämää masussasi on, otatte sen vastaan.



Selvää on, että yllätysraskaus myllertää mielen, kun mieli taitaa myllertyä välillä yrittämällä yritetystä raskaudestakin. Älä huoli, kaikki järjestyy. Työpaikallasi varmasti ymmärretään äitiyslomalle jäämisesi. Töitä ehdit tehdä varmasti vielä aivan riittämiin ainakin muutaman vuosikymmenen sitten, kun palaat takaisin töihin tämän mahdollisen uuden tulokkaan jälkeen.



Minkä ikäisiä kaksi muuta lastanne ovat? Hekin olisivat varmaan innoissaan uudesta tulokkaasta. Miten miehesi suhtautuu asiaan?



Omaa napaa: Itse huomasin kolme viikkoa sitten olevani yllätysraskaana. Käsittelinkin tätä asiaa aiemmassa ketjussa " yllätysraskaus" ja sain paljon ihania kommentteja ja tukea. Olen uusperheen 37-vuotias äiti. Minulla on 6-vuotias lapsi ja miehelläni 7-vuotiaat lapset edellisistä liitoistamme. Lisäksi meillä on juuri vuoden täyttänyt yhteinen lapsi. Mieheni lapset ja yhteinen lapsemme on saatu raskailla lapsettomuushoidoilla, eikä raskauden alkaminen ilman hoitoja pitänyt olla mahdollista. Niin kuitenkin kävi, että jossakin siittiössä oli ollut liikettä sen verran, että hedelmöittyminen oli tapahtunut.



Olin suunnitellut palaavani takaisin töihin lokakuussa. Nyt tämä uusi tulokas syntyisi helmikuussa. Itsekin olin aluksi aivan järkyttynyt, vaikka olinkin aina toivonut, että saisimme vielä toisen yhteisen lapsen hoidoilla. Nyt olen jo osannut iloita tästä raskaudesta ja tuntuu, että olen asiaan sopeutunut. Iloani varjostaa kuitenkin mieheni suhtautuminen.



Mieheni mielestä lapsilukumme on nyt täysi. Hän ei sulata ollenkaan tätä uutta kolme viikkoa tiedossa ollutta raskautta. Hän vaatii tai itse sanoo toivovansa, että teen abortin ja sanoo vaikka kantavansa minut lääkäriin, jos itselläni ei ole voimia sinne mennä. Hän ei enää jaksa yhtään vauva-aikaa ja sanoo, että nyt olisi minun vuoroni tehdä myönnytys perheemme hyväksi. Hän kun aikanaa taipui hankkimaan tämän yhteisen lapsemme, kun asia oli minulle niin tärkeä.



Mieheni on ollut tähän saakka todella ihana puoliso ja paras mahdollinen isä. Nyt tuntuu, että en enää tunne häntä ollenkaan. Hän vaikuttaa julmalta ja tunteettomalta. Hän on uhannut minua erolla, jos tämä lapsi syntyy. Hän sanoi jopa selvittävänsä, miten saa yhteisen lapsemme itselleen erotilanteessa (Hän tietää, miten kauheaa lasten menettäminen minulle olisi).



Itse häilyn nyt epätoivon rajalla. Minun pitäisi jaksaa olla hyvä äiti näille kahdelle lapselleni ja myös mieheni lapsille hyvä äitipuoli. Haluaisin niin pitää tämän ihmeen ja saada tämän lapsen, mutta toisaalta pelkään, että menetän mieheni ja perheeni menettää isän. En haluaisi, että vanhempi lapseni joutuu kokemaan enää yhtään eroa. Hänen isänsä jätti minut aikanaan parin vuoden uskottomuuden jälkeen päättäessään jatkaa elämää tämän toisen naisen kanssa. Suhde oli alkanut jo, kun odotin ensimmäistä lastani. Myöhemmin tapasin nykyisen puolisoni ja elämä hymyili jälleen. Uusi puolisoni oli kaikkea mitä olin aina toivonut - tasapainoinen, rakastava, rauhallinen ja luotettava. Mutta nyt hänkin uhkaa sitten jättää minut, jos tämä lapsi syntyy. Tällaista tämä elämä on. Jospa jostain saisin voimat aborttiin ja siitä selviämiseen.



Onneksi tilanteenne on kuitenkin täysin toinen kuin meillä ja oletettavasti miehesi suhtautuu paljon paremmin mahdolliseen yllätysraskauteenne. Ottakaa mahdollinen tulokas onnellisina vastaan ja ajatelkaa, että lapset ovat lahjoja. Elämä kyllä järjestyy. Voimia teille:)

Maaliskuun 29. pv. meillä meni kondomi rikki. Menin heti pesulle ja aloin laskea päiviä. reilun viikon päästä alkoi pahoinvointi, mutta testi oli nega. Odotimme viikon ja tuli haamuviiva. Ja ei kun sopeutuminen alkoi. Minun piti palata työhön syksystä, mutta laskin sitten, voin jatkaa suoraan hoitovapaalta äitiyslomalle. Nyt on menossa 15. rv. Kaikenlaisia tunteita on tullut ja mennyt. Viikon 12 ultrassa sitten rakastuin ja kovasti kaikki perheessämme odottaa viidettä jäsentä.

Nyt ajatus uudesta lapsesta tuntuu luontevalta, asiat on vaan pitänyt kelata/miettiä muutamaan otteeseen mielessä. Mietittiin, ettei meillä oikeastaan ole mitään syytä miksi tämä lapsi ei olisi tervetullut. Joten nyt vauva on oikein toivottu, pientä joustamista vain tarvittiin meidän tapauksessa.

Tämän kokemuksen myötä toki yritämme löytää paremman ehkäisykeinon, kun sopivaa ei ole vielä löytynyt. Jos miettisi piuhojen poikki laittamista, niin sekin vaatii kovasti pohdintaa vielä.

En tosiaan vielä tiedä olenko raskaana vai en. Fiilikset vaihtelee aika lailla. Meillä periaatteessa on lapsiluku nyt täynnä ja haaveilemme vähän vapaammasta elämästä nyt kun kaikki vauva jutut on jääneet taakse. Kuopuksemme on ylläri, silloin meni kumi rikki ja olin yhdestä kerrasta raskaana. Esikoinen tuli myös eka yrittämällä. Siksi mietin että saatan olla raskaana kun aikasemmatkin ovat tulleet niin herkästi. Sain tietää toisesta raskaudesta kun esikoinen oli vain 4kk. Elin raskauden ja tytön vauvavuoden täydessä sumussa ja henkinen puoli oli tiukoilla. Meillä lapset ovat nyt 4 ja 3 vuotiaat.

En pystynyt nauttimaan täysillä esikoisesta enkä kyllä toisesta lapsestakaan vasta kun nyt. En haluaisi enää samanlaista.

Tietenkin joka leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön. Jos seksiä harrastaa niin siihen liittyy aina vastuu. Ja parisuhteessa saa aina olla varuillaan.

Onneksi meillä on onnellinen ja tasapainoinen perhe-elämä.

Voimia sinulle joka kamppailet vaikean ongelman kanssa. Sinulla ei ole varmastikaan sydäntä tehdä abortia... Kyllä teilläkin kaikki järjestyy ja aika parantaa haavat, kyllä miehesi varmasti rakastuu uuteen vauvaan kunhan raskaus etenee ja vauva tulee todellisemmaksi.

Minulla yllätysraskaus menossa nyt loppusuoralla eli 38+4

Erosin muutama vuosi sitten ja muutin 5 nuorimman lapsen kanssa toiseen kaupunkiin, aloitin opiskelut ja työ-elämän siinä ero mylleryksen keskellä. Tapasin mukavan miehen ja aika kului.

Sain elämäni mukavaan vaiheeseen lasten kanssa ja arki alkoi rullata mukavasti. Sitten viime syksynä alkoikin tutut oireet pukata päälle ja minä hyppäsin ilmaan ettei voi olla mahdollista, olinhan käyttänyt nuva-ringiä jo reilut pari vuotta. Uskottava oli kun testiin pamahti vahva plussa. Miesystävälle raskaus oli järkytys, tosin hän ilmaisi asian ihan fiksusti, eikä alkanut painostamaan aborttiin ym.

Hetken kelasin kaikenlaista, mutta päätös oli loppujenlopuksi " helppo" ,

vauva ja lapset ovat niin suuri ja hieno asia, että päätin jatkaa vaikka yksin ja siirtää parilla vuodella omien opiskelujen ja työhommien jatkamista :) Välillä on itkua pukannut ja väsymystä ja epätoivoa, mutta sitkeästi vaan eteenpäin ja apua kaikista mahdollisista suunnista.

Minä olen tosin yksin lasten kanssa, mutta luotan silti että kaikki menee loppujenlopuksi ihan hyvin ja ilo vauvasta on suurempi kuin mikään muu asia. Tietyt etukäteisjärjestelyt, suunnittelut ja avun kysyminen helpottavat elämistä ja se ettei anna niille peloille ja murheille liikaa valtaa. Uskoo itseensä ja tulevaan, opettelee pysähtymään kun alkaa pannu keittämään liikaa ja asioita tuntuu kasaantuvan ettei meinaa mukana pysyä.

Tässä mun ohjeeni joiden mukaan yritän sinnitellä :)



Jos raskaana olet, eiköhän se pieni paikkansa löydä ja raskausaika on hyvää sopeutumisaikaa tulevaan. Tsemppiä teille ja onnea jos vauva on tulossa :)

Meillä on ennestään kolme lasta ja ikääkin minulla ihan kiitettävästi. Kun helmikuussa nuorin täytti kolme minun piti palata töihin. Ja palasinkin. Vaan juuri ennen minulle selvisi että olenkin raskaana. Yhdestä ns. kerrasta kun ehkäisy jäi välistä. Olin aivan raivona ja kauihuissani. Työt alkoivat, oli rättiväsynyt. Olin juuri saanut hoitopaikat järjestykseen ja en todellakaan enää ollut ajatellut lisää lapsia. Auto olisi mennyt vaihtoon, asunto jäämässä pieneksi taas, ja olisi ollut kotiäitinä 5 vuotta, saisinko eläkettä ollenkaan. Mutta niin sitä vain alkoi sopeutua asiaan, elokuussa olisi alkanut äitiysloma, esikoiselle ei olisi tarvinnyt ajatella iltistä, nuorimmat olisin ottanut pois päiväkodista (eivät viihtyneet ja päiväkotipaikkakin, selvisi sittemmin, vaihtuisi kahteen kertaan) ja työ oli aivan hirveää ja työmatkat rankat.

Miten kävi, olikin tuulimunaraskaus (jota olin vähän pelännytkin aöitajunnassa) joka selvisi viikolla 11. Tieto ei siis enää ollutkaan helpotus vaan suru oli suuri. Nyt emme käytä ehkäisyä ollenkaan, tärpännyt ei vain ole vielä. Enkä tiedä tärppääkökään. Niinpä sitä aluksi tuntui että meille on tulossa joku ylimääräinen, nyt ajattelen koko ajan että joukosta puuttuu joku.

Yllätys oli tosi iso ja parisuhteeseemme tuli kriisi, koska mies ei enää halunnut kolmatta (esikoinen lähtee syksyllä kouluun ja kuopus eskariin). Hän vaati minua tekemään abortin, mutten pystynyt. Sitten hän uhkasi erolla, mutten siltikään taipunut. Nyt raskausviikkoja on kasassa 17 ja mieskin on jo täysillä mukana odotuksessa. Kun vauva syntyy joulukuun alussa, olemme mieheni kanssa molemmat iältämme 39.



Raskauden alkukolmannes oli ihan kamalaa aikaa, yhtä kriisiä ja kuvotusta. Anoppikin työnsi lusikkansa meidän soppaan ja vaati mua tekemään abortin. Pyysi tosin ennen juhannusta tekstiviestillä käytöstään anteeksi. Katsotaan, mihin aika pystyy...



Jos olet raskaana, onnellista odotusta.

Todellinen yllätys oli kyllä saada punainen viiva testiin eilen. Ihan niin suuri yllätys se ei enää tänään ollut tarkistustestissä.



Elämäntilanne ei todellakaan ole paras mahdollinen. Olen vuoden vaihteessa taas päässyt työelämään kiinni lähes puolen vuoden mittaiselta sairaslomalta (vakava masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö). Tunnen olevani suht hyvässä kunnossa mutta syön vielä lääkkeitä (tarkistin että eivät ole haitaksi, vaikka pitääkin purkaa pois ennen synnytystä ettei vauvalle tule mitään oireita). Minulla on suht lyhyt suhde alla, poikaystäväni on 35. Minä 24. Olemme vasta etäisesti puhuneet edes yhteenmuuttamisesta. Hän kuitenkin otti asian rauhallisesti, on vielä pohtivalla kannalla, niin olen minäkin. Keskeytys ei kuitenkaan tule kysymykseen! Psyyke ei kestäisi sitä ja sitten olisinkin pian taas sairaalassa...



Kyllä elämä tästä jatkuu, hieman eri tavalla vain. :) Olen jo oikeastaan aika innoissani.



Tuntuu ihan siltä kuin siitä tulisi pikkuinen tyttö.