Olen kauhean kateellinen tuttavapariskunnille kun niillä menee kaikilla niin hyvin ja ovat onnellisia, miks mä en voi olla!

tämän tunteen itsessäsi, harva uskaltaa.

älä ainakaan mua/meidän onnea kadehdi. Uskon että näyttää hyvältä ja tuntuu niin onnelliselta ja ihanalta meidän elämä,



mutta mä oon niin elävä-kuollut sisältä kun voi ola, koska toi on pettäny mua eikä sitä teidä kukaan.



Nyt tiedätte.

ap

niin hiton kateellinen kavereille joiden miehet tekee 8-16 työaikaa ja saavat olla kaikki viikonloput kotona perheensä kanssa. Tuntuvat niin onnellisilta ja tasapainoisilta. Toisin kuin meidän perhe jossa isukki reissaa 150 päivää vuodesta toisella puolen suomea, lapset ikävöivät ja tämä mamma kireänä ja hermorauniona kun ei jaksaisi yksinhuoltajan elämää kun en sellainen virallisesti kuitenkaan ole!



Että siinä kanssa tilitystä!

en mitään muuta ois elämältä toivonu ja seki meni vituiks..

paitsi että kyllä kaikki varmaan luulee että meillä menee hyvin mutta jos avais silmät niin näkis että ei mene... tai siis mun mielestä ei mene miehen mielestä menee hyvin, sillä kun kuitenkin on tuo melko täysylläpito toimii ruokahuolto yms...



kateellisena katson kun naapurit ja muut tuttavat viettävät aikaa puolisonsa kanssa ja käyvät kävelyllä yms... mutta me ei vaikka kuinka pyydän... =(



ap

me tehdään kaikkea hauskaa ja ihanaa ja kivaa, mun mies on todella kiva ja syötävän hyvännäköinen (minulle ainakin), kohtelee mua ihanasti, on siis niin hyvä ja ihana mies kun voi vaan kuvitella,



Meillä ois niin täydellinen ihana rakkaus ja elämä jos se ei olis pettänyt mua.



Mutta muuten menee hyvin, sydän vaan on rikki.

minä olen väsynyt pienten lasten kanssa ja valitan koko ajan. Jos vähänkään tutumpi ihminen niin aina tulee avauduttua että kun niin on rankkaa ja mies on töissä ja rakentaa kuukaudesta toiseen meidän uutta taloa joka ei ota valmistuakseen. Kaikki varmaan ajattelee että kyllä niillä on ankea elämä, mutta todellisuudessa olen KUITENKIN onnellinen elämäämme. En vaan saa näytettyä sitä ihmisille kun kuitenkin olen melko väsynyt vauvan ja taaperon kanssa.

Me ollaan noustu rapaojasta ja tehty iso duuni sen eteen, että ollaan onnellisia tänä päivänä.

Minusta jokaisen on mahdollisuus saavuttaa onnellisuus ja tyytyväisyys elämäänsä, kunhan vaan tekee sen eteen töitä, eikä jää makaamaan omaan " kurjuuteensa"

En usko, että se mikä on meille mahdollista, niin olisi jollekkin toiselle mahdotonta.

olipa pikku pommi niille jotka näki sen kaiken hyvän vaan..

melkeinpä voisi minutkin yh:ksi laskea ja siihen päälle hoidan vielä miehen lapsen (edellisestä liitosta) tapaamiset ja kuljetukset yms...



ap

mutta eihän tuo yhteinen lenkkeilyhetki miehen kanssa ole kadehtimisen arvoista?

Mullakin surutyö ydinperheen menettämsiestä, mutta se prosessi täytyy vain käydä läpi.

Kyllä me ollaan riidelty ja riidellään edelleen vuosien jälkeen siitä pettämisestä ihan JÄRKYTTÄVÄLLÄ tavalla. Kukaan vaan ei tiedä siitä, koska me riidellään muilta piilossa. No naapurit taitaa tietää.



Muuten siis ihana elämä, kun vaan sitä pettämistä ei olis tapahtunut. Tai jos voisin unohtaa (hah hah).



12

ja minulle on ihan turha sanoa, että jokainen voisi vaikuttaa omaan onnellisuuteen, eihän se pidä paikkaansa. Itse olen ainakin kokenut niin paljon sellaista surua, että en tiedä ketään ystäväpiiristäni, joka olisi kokenut lähimainkaan samaa. Siinä ei paljon asenne auta.

Tasan ei käy onnenlahjat! Minä olen ainakin jo oppinut, että vaikka tänään olisi asiat huonosti, huomenna voi olla vielä huonommin, eikä ole mitään tasaussysteemiä, mikä jakaisi kaikille samalla mitalla. :(



Toisaalta moni kateuden kohde voi olla myös kulissia, mutta myönnän minäkin olevani kateellinen kaveriperheelle. Toisaalta en vaihtaisi kaverini kanssa osia... joten ehkä se on vaan perussuomalaisuutta olla kateellinen. Siitä kannattaa kyllä pyrkiä pois, koska siitä on haittaa vaan itselle ja omalle perheelle.

ja kyllä mä olen kateellinen siitä että toiset voi miehnsä kanssa lähteä pyöräilemään tai lenkille tms... me ei kun mies ei koskaan ole kotona tai ei jaksa muuten vaan ja kato hän ei kävelylle lähde... se on jotenkin noloa... ja toisekseen me sit oltas vaan hiljaa... miten ihmisillä riittää juttua puolison kanssa vielä monen kymmenen vuoden jälkeen kun meillä se loppui jo vuoden jälkee???



ap

Minkälainen suhde teillä on? Kun juttelette vähättelettekö toistenne juttuja, nolaatteko toisenne, vai mistä puhumattomuus johtuu, kuunteletteko toisianne vai puhutteko ns. toistenne ohi?



Mitenhän voisit käyttää naisellista viehätysvoimaasi ja houkutella hänet yhteiselle kävelyretkelle? Mistä miehesi pitää?

elämä heittelee. ja avioliitotkin ovat oikeasti ONNENkauppaa.

toi rikkoo kaiken pikkuhiljaa..