Miten saada vetäytynyt lapsi takaisin " iloiseksi" ?

molemmat tekee kahden lasten kanssa keskenään jotain mukavaa ja lähtee johonkin kivaan paikkaan. Lapset saavat olla välillä erossa toisistaan ja saavat henkilökohtaista aikaa ja huomiota. Kuunetele lasta ja juttele hänen kanssaan, ole kiinnostunut mitä teke ja sanoo. Musta on vähän huolestuttavaa tollanen ilottomuus, ei ihan kuulosta pelkältä sisarkateudelta, vaikka voihan sitä ollakkin. Kuinka itse jaksatte?



Rakastakaa lasta ja kertokaa se hänelle, kertokaa kuinka tärkeä hän on ja antakaa hellyyttä. Antakaa esikoiselle positiivista palautetta kun tekee jotain mukavaa pientäkin pikkusisarukselleen, kehukaa kuinka hyvä veli/sisko on pienelle ja kuinka kovasti pienempi tykkää hänestä ja kuvailkaa mistä sen näkee (esim. hymystä, katseesta tms). Rakkaus parantaa haavat, tuhlailkaa sitä.

yhteys ei lapseen vaan pelaa. Oli 3,5 kun pikkuveli syntyi. Todella kiltti ja avulias lapsi, mutta hyvin hiljainen ja syrjään aina vetäytyvä, arka kai on oikea sana. Itse olen sellainen reippaan sorttinen, ja kun lapsen kanssa liikutaan, näyttää hän lähinnä alaspäin katsovalta nutistetulta ja kärsivältä pieneltä kotiorjalta. Itse kärsin tästä tilanteesta valtavasti, ja haluaisin että tyttäreni saisi elämänilon takaisin.

lapselta mitä hän haluaisi tehdä tai miten hän haluaisi kanssasi olla.



Viestitä hänelle se, että arvostat ja rakastat lasta ja hän on tärkeä, vaikka pikkusisarus onkin tullut omine tarpeineen.

Joo, on totta, että ilottomuus ei johdu mistään sisarkateudesta, vaan tästä koko tilanteesta. Eli ollaan miehen kanssa molemmat jo ensinnäkin niin univelkaisia, että pelkästään sen takia on monesti hermot niin kireällä, että ei meinaa paljon mitään jaksaa ja nykyään tulee jo huudettuakin lapsille, lähinnä esikoiselle, vaikka tiedän, että se on niin väärin ja kohtuutonta.



ap

seiskalle,



kyllä, sylinpuutetta on varmasti. Olen ihan " järkyttynyt" , kuinka esikoisen sylittely on jäänyt niin vähälle, tavallaan ihan huomaamatta, koska kuopus tosiaan ottaa omansa. Vauvavuosi meni käytännössä ihan sumussa.



Jos esikoinen tulee syliin, punkee kuopus väkisin siihen väliin! Jos ollaan esim. sohvalla, minne ei vielä yllä, niin alkaa huutokonsertti, kun näkee sylin varattuna. Esikoinen luovuttaa.. se tuntuu pahalta. Pahinta tässä just onkin, että itse tajuaa tämän tilanteen vakavuuden ja silti tuntuu, että konstit on niin vähissä. Oma väsymys ja uupumus ei helpota asiaa yhtään.

jonka jälkeen asiat eivät ole olleet kuin ennen

Ei se tietysti ole niin rentouttavaa, mutta pitää sen kuopuksen tuossa iässä jo alkaa oppia, että joskus on hänen vuoronsa ja joskus toisen. Eikä niin, että huudolla saa tahtonsa lävitse. Kohta teillä on paitsi iloton esikoinen, niin myös täysin pitelemätön ja itsekäs kuopus, jos ette nyt rupea tilannetta oikasemaan.



Jos esikoinen antaa muutenkin liian helposti periksi kuopukselle, esim. antaa leluja, kun kuopus haluaa jne., on sun asia puuttua sellaseen ja sanoa, että esikoinen on nyt leikkimässä tällä ja sitä ei tarvi kesken kaiken toiselle antaa. Anna kuopuksen melskata, kyllä se siitä tokenee, kun tajuaa, ettei raivoamisella saa tahtoa läpi.



Mulla kaksi raivopäätä ja tiedän, että rasittavaa kuunnella sitä meuhaamista, mutta ei sille saa periksi antaa, muuten on helvettiä monta vuotta.

Kun meillä kanssa toinen on vaativa ja toinen ihan tavallinen. Niin miten ihmeessä sellaisen vaativan kanssa eletään niin, ettei toinen jää ihan varjoon.



Tuossa edellä ehdotettiin, että annetaan toisen vain huutaa, vaikka se on epämiellyttävää. No, meidän vaativa huutaa helposti puoli vuotta. Eli kun oltiin vanhemmat kovapäisiä ja päätettiin, että meillä pestään hampaat iltaisin, niin lapsi huusi reilut puoli vuotta vastaan niin kovin, että tarvittiin toinen pitelemään lasta kun toinen pesi. No nyt antaa kyllä pestä.



Nukkumaan menon kanssa oli sama puolen vuoden huutokonsertti.



Että ihmettelen aidosti, että miten ihmeessä siinä toista sylitellään vaan päättäväisesti ja annetaan toisen huutaa, jos se sitten on sitä seuraavat puoli vuotta. Mun mielestä tuo ei vaan ole realistisesti toteuttamiskelpoinen vaihtoehto.

Vierailija:

Että ihmettelen aidosti, että miten ihmeessä siinä toista sylitellään vaan päättäväisesti ja annetaan toisen huutaa, jos se sitten on sitä seuraavat puoli vuotta. Mun mielestä tuo ei vaan ole realistisesti toteuttamiskelpoinen vaihtoehto.

ja kyllähän maailmaan ääntä mahtuu. Siis tosiaan, voi olla, että tavalla tai toisella se kuopus huutaa asiasta jopa VUOSIA (tosin tyyli muuttuu) tai IKUISESTI, mutta oikeuttaako se sitten alistamaan esikoista, mietin...

Meilläkin esikoinen on arka, hiljainen, mukautuva, joustava... Ja kuopus toisaalta oikea raivopää, toisaalta taas maailman aurinkoisin lapsi. Eli tunteet vaihtelevat laidasta laitaan sekunnissa. Välillä esikoinen tuntuu kuopukseen verrattuna lähes apaattiselta ja helposti masentuvalta jos jokin ei onnistu. Mutta en ole varma johtuuko tämä vain pikkusiskon syntymästä (ikäeroa 1v9kk), hän vain on luonteeltaan erilainen. Ja hänen luonteensa korostuu kun häntä vertaa intensiivisen temperamentin omaavaan pikkusiskoonsa.



Vaikeaa on luovia näiden kahden kanssa. Nyt kun kuopuskin on kohta 2v, olen antanut hänen odottaa enemmän ja enemmän omaa vuoroaan ja yrittänyt välillä keskittyä esikoisen kanssa puuhailuun. Suurena apuna on heidän vaarinsa vaimo, jonka esikoinen on tavallaan ominut itselleen. Heti kun he tulevat käymään, esikoinen varastaa " mummin" huomion ja saakin sen. Tekee varmasti hyvää hänen itsetunnolleen kun pikkusisko jätetään välillä kokonaan ulkopuolella ja joku ehtii keskittyä vain häneen.



Tuo nopea luovuttaminen on ongelma sekä kotona että muiden lasten kanssa, kuopus vie surutta esikoisen leikeistä leluja. Onneksi esikoinen on oppinut heti huutamaan äitiä jos näin meinaa käydä, vaikka aika usein ottaakin hermoon mennä selvittelemään välejä. Vielä ei ole mennyt perille kun olen yrittänyt opettaa häntö sanomaan EI ja pitämään konkreettisesti tiukemmin kiinni leluistaan. Naapurin kolmevuotias tyttö, jonka kanssa esikoinen paljon leikkii, on myös kova viemään leluja kädestä ja komentelemaan. Se on tavallaan hyväkin, niin esikoinen saa harjoitella vuorovaikutustaitojaan jonkun perheen ulkopuolisen, hankalan lapsen kanssa. Sekä minä että tytön äiti puutumme toki tilanteeseen aina kun huomaamme, mutta olen ollut huomaavinani että esikoinen alkaa käydä rohkeammaksi sanomaan vastaan jos ei halua tehdä niin kuin kaveri määrää. Toivottavasti nämä taidot seuraavat myös kotiinkin, ja hän saisi varmuutta myös pistää vastaan pikkusiskolleen.



Vaikka olisikin helpompaa jättää leikit kokonaan väliin tuollaisen päällepäsmärin kanssa, on sekin koulu lapsen joskus käytävä, ja parempi tehdä se nyt kun oma äiti ehtii olla tilannetta seuraamassa ja kaverikin on todella tuttu. Tarhan tädit eivät ehtisi moiseen aina puuttua ja tilanteet jäisivät käsittelemättä. Nyt juttelemme jälkeenpäin niistä tilanteista joissa esikoinen on pahoittanut mielensä (esim. kun kaveri vei mehupullon kädestä kun piti enemmän meidän punaisesta mehustamme kuin omastaan), tarhan tilanteista en minä tietäisi välttämättä mitään.



Eli en minä mitään neuvoja osaa antaa, paitsi että paljon huomiota esikoiselle ja yleensäkin panostusta hänen pärjäämiselleen sekä oman sisaruksen että muiden lasten kanssa. Ja meillä on tosiaan ollut loistava juttu, että on joku perheen ulkopuolinen, joka haluaa ja ehtii keskittyä vain esikoiseen vaikkemme me aina ehdi.



Tsemppiä tilanteen ratkomiseen!