Kaksi mielenterveysongelmaista: uskaltaako hankkia lapsia?!

Luuletko että pärjäisit?



En usko että HOIDETUT mt-ongelmat on mikään este lapsille. Itse tiedätte sen, millainen koti teillä on antaa, ja jaksaisitteko lasten mukanaan tuomaa vapauden vähenemistä, parisuhteen hoitamiselle jäävän ajan vähenemistä jne. Toisaalta lapsi voi tuoda elämään paljon hyvää: syyn elää, jotakin jota rakastaa ja hoitaa. Voisit varmaan keskustella asiasta terapeutin ja psykiatrisi kanssa.

Ei kai teitä nyt masennuksen takia ole kirottu elämään ilamn lapsia! kun olette itsellenekin osanneet aikoinaan apua hankkia, niin etteköhän osaa myös tulevaisuudessa :) Tuolla perusteella ei olisi meillekään lapsia tulossa, toisella meistä lisäksi etenevä sairaus.



Enemmän huolettaa huume äidit ja alkoholisti äidit, väkivaltaiset suhteet jne.

mietitte asiaa ennen kuin olet raskaana.



Sosiaalinen verkosto olisi varmasti hyvä olla kunnossa, turvalliset isovanhemmat/ sukulaiset tai läheiset jotka voivat tukea teitä täysin pyyteettömästi, jotta jaksatte vaikeinakin hetkinä kasvatustehtävässä tai hetkinä jos oma mielenterveys menee alamäkeä. En pystyisi sanomaan että ette saa yrittääkään lapsia!

Minulla siis myös mielenterveysongelmia ollut aina ja lapsen tein ennen kuin ymmärsin miten vaikeita. Samoin kuin ap:llä ahdistuneisuutta ja persoonallisuusongelmiakin on mietitty, tosin siihen diagnoosiin ei lopulta päädytty. Minulle itselleni tämä lapsen saaminen on ollut mielettömän hieno kokemus. Mutta todella paljon pelottaa se että miten tuon lapsen kanssa käy. Joka toinen päivä ajattelen että olen ehkä tavallista parempi vanhempi jopa, koska osaan varoa monia sudenkuoppia. Ja joka toinen päivä pelkään etten vaan näe mahdollista vikaa omassa vanhemmuudessani.

edes harkitko!



Ei vaan, se oli huono vitsi.



Toisaalta näillä tiedoilla vanhemmuudesta en kyllä teinä uskaltasi. Toisaalta näillä tiedoilla vanhemmuudesta en voisi missään tapauksessa sitä keneltäkään kieltää.

Omalla äidillänikään ei tainnut olla aina kaikki kohdallaan, ja oon aika peloissani, että jotenkin siirtäisin ahdistusta tuleville sukupolville. Ei siis aloiteta lapsen yrittämistä, ennen kuin on pohdittu asia ja tultu siihen tulokseen, että pärjätään... Tällä hetkellä tahdon ensin itse parantaa omaa fyysistä kuntoani ihan itteni takia (laihduttaa, lopettaa tupakanpolton) ensisijaisesti. Mutta lapsihaaveet pyörii mielessä koko ajan.



ap

Hienoa että mietit asiaa. Itsekin kärsin nuorena masennuksesta, samoin mieheni kärsi mutta se oli hänellä lähinnä pitkästä koulukiusaamisesta johtuvaa. Ensimmäisen lapsen tulo ei kriisiyttänyt miestäni mutta minulle puhkesi synnytyksen jälkeinen masennus, josta kyllä toivuin aika pian. Toisessa raskaudessa söin lääkkeitä enneltaehkäisyyn eikä toisen lapsen syntymän jälkeen tullut sjm. Lääkkeet arvioidaan aina sen mukaan, onko sitä enemmän haittaa äidin ja sikiön kannalta. Esim. mielialalääkkeistä serotoniinin takaisinestäjät ovat turvallisia käyttää raskausaikana.



Sanoisin että jos on psykoottinen, silloin lapsen hankinta olisi suuri riski. Tosin sukulaiseni sai skitsofreniaa sairastavana lapsen ja on pärjännyt upeasti ihanan miehen ja äitinsä ansiosta, sekä uusilla lääkkeillä saanut tasapainon mieleensä.



Muttaa riippuu siis ihan teidän omasta jaksamisestanne ja voinnistanne. Iso muutos se lapsi on ja repii kyllä äärimmäisen paljon ihmistä. Samoin univelka on sellainen ettei se helposti ahdistuvalle sovi. MUTTA jos teillä on lähipiiriä lähellä joista on apua sekä tukea, silloin pärjää paremmin.



Perhesuunnitteluneuvolaan kannattais varmasti myös ottaa yhteyttä. Tsemppiä päätökseenne!

masennuksen vaaraa - sinun on hyvä tiedostaa asia ja ottaa asia puheeksi neuvolassa jo raskausaikana, jotta saat tarvittaessa kaiken mahdollisen tuen. Masennus voi vaikuttaa vauvan ja sinun väliseen kiintymyssuhteeseen ja siten vauvan hyvinvointiin, siksi masennuksen hoito on ensiarvoisen tärkeää jos sitä ilmaantuu. Sinun olisi saatava apua heti, jos tilasi alkaa huonontua.



Vauvan tulo perheeseen vaikuttaa parisuhteeseenne, on hyvä miettiä jo etukäteen mahdollista vaikutusta. Onko mies myös kykenevä asettamaan omat läheisyyden yms. tunnetarpeensa sivuun pitkäksikin aikaa, jos vaikka sinulta menee kaikki voimat lapsen hoitoon - huonosti nukkuviakin vauvoja on, ja silloin niin fyysinen kuin henkinenjaksaminen voi olla teillä molemmilla vanhemmilla kortilla. Tällaisten tilanteiden varalle on hyvä olla suunnitelmia, miten toimia - mistä saada hoitoapua yms.



Minusta masennus ei välttämättä ole este, mutta sen riskit vauvan ja pienen lapsen emotionaaliselle kehitykselle on hyvä tiedostaa - vauvan ja äidin varhaisesta vuorovaikutuksesta on olemassa kirjallisuutta. Voisin suositella sinulle myös kirjaa raskausaika toisena mahdollisuutena (tai jokin sen tapainen on kirjan nimi - siinä kerrotaan masennuksesta ja raskaudesta).

vauvan ja äidin väliseen vuorovaikutussuhteeseen. Suosittelen lämpimästi. Siinä myös todetaan, että tapauksissa, missä äidin ahdistus ja masennus ei johdu vauvasta ja vauvan hoidon koetusta rankkuudesta, suhde voi kehittyä ihan "terveeksi" ja turvalliseksi. Olennaista on, että äiti jaksaa ja pystyy olemaan tunnesuhteessa lapseensa, pystyy kokemaan vauvan iloa tuottavana asiana ja nauttimaan vauvan kanssa vietetyistä hetkistä -ei ehkä koko ajan mutta pääsääntöisesti.

Skitsofreniaa tai psykoosia ei onneksi ole ollut ainakaan lähisuvussa tms. Oma äitini on kotirouvana nykyään ja hänestä olisi kyllä varmaan paljon käytännön apua. Ja anoppikin asuu samassa kaupungissa kuin me. Mutta pohditaan edelleen :)



ap

Raskausajan mahdollisuudet (Therapeia-säätiö, 2006). t.8



Itse en-niin- tasapainoisena-ihmisenä olen kokenut lapsen saannin aktivoivan omaa kiintymyssuhdetraumaani ja miettimään omaa huonoa äitisuhdettani ja sen vaikutuksia. Kaikki tämä on ollut välillä raskasta - tehdä toisin oman lapsen kanssa ja miettiä miten reagoida "paremmin" lapsen herättämiin tunteisiin kuin mitä tekisin vaistomaisesti, oman kokemukseni edellyttämättä tavalla.

Toisaalta elämä lapsen kanssa on ollut ihanaa ja antoisaa ja lapsi ainakin vaikuttaa olevan onnellinen, tasapainoinen ja saanut paremmat eväät elämään kuin mitä itse olen saanut. Mutta työtä se on tosiaan vaatinut itseltäni, itsereflektiota ja oman toiminnan ja tunteiden tiedostamista ja kehittämistä yms. Mutta sitähän se vanhemmuus kaikille muillekin on.



Hyvää jatkoa sinulle ja miehellesi.

itse kärsin ihan pienestä asti masennuksesta. (olin n. 7-8 vuotias kun sairastuin, ja luulen että syynä oli vanhempien huono liitto ja vaikea ero)

ja miehellänikin on ollut masennus. Mies söi vielä lääkkeitä kun lapsi oli syntynyt. Jotenkin minusta tuntuu että raskaus sai ainakin minut taas elämän pariin. Oli syy elää ja rakentaa parempaa tulevaisuutta. Helppoa se ei ole ollut sen voin sanoa. kun päälle painaa vielä teini äitiyden ilot. (olin 17 kun lapsi syntyi) Nyt odotan toista lasta ja elämä ei voisi olla paremmin. Olen onnelisesti naimisissa lapsen isän kanssa, kumpikaan ei syö mitään lääkkeitä, minkään laista masennusta ei ole ollut raskaaksi tulon jälkeen, tyttö on ihanan pirteä elämän valo jonka eteen tekisin mitä vain ja tukena on oma äiti jos jotain sattuisi tapahtumaan.



Voi olla jopa vahvuus että on itse kärsinyt mt. ongelmista, silloin tosiaan ymmärtää elämän ilon, ja tietää että asiat voisi olla huonomminkin.



Apua ei vaan saa pelätä pyytää.. aina ei tarvitse olla se kaikkein vahvin.