Mikä yllätti ensisynnyttäjää!

Kaikki meni pieleen jos vaan voi sanoa että synnytys voi pieleen mennä. Luojan kiitos molemmat, siis minä sekä lapsi hengissä kotiin tultiin, mutta asioiden pyöritys päässä vei vielä kuukausia.

Siinä oli yksinhuoltajaäidille kestettävää!!! Synnytykset ja kaikki raskauteen liittyvät vaivat kestäisin uudelleen mutta en tuota jälkikipuilua mihin jouduin...Vuosi on aikaa ja tunne ei ole mihinkään muuttunut. Joten minun rakkauteni jää vaille sisaruksia!

helppous, ei tosiaankaan ollut " elämäni kovimmat kivut" :).

Negatiivisesti yllätti kuinka kamalaa siellä synnyttäneiden osastolla se 3 vuorokautta oli :(

Yllätti, kuinka voi vaipua niin syvälle omaan maailmaan avautumisvaiheessa. Sanotaankos se hienosti, että " vaivuin synnytysregressioon" ?

Yllätti, että synnytys voi olla niin luonnollinen tapahtuma, koska kaikki AINA kertovat kaameita tarinoita, joissa persus repeää, veri roiskuu ja kaikki on kamalaa, niin kätilöt kuin muukin. Eli ensisynnytyksessäni kaikki eteni omalla painollaan, ajantaju katosi, kipua ei tuntunut (paitsi valtavaa painetta ponnistaessa) ja ei lääkitty pakolla/tyrkytetty mitään vahvempaa, vaan minua, synnyttäjää, kuunneltiin ja toiveitani toteutettiin.

Yllätti, miten se vähäinenkin ikävä tuntemus ponnistessa katosi mielestä ja unohtui välittömästi kun vauvan sai rinnalle.

Yllätti, että alapää oli aivan turta, tunnoton suht pitkään - ainakin muistaakseni.

Yllätti, että sittenkin pystyin edelleen toimittamaan tarpeeni, suomeksi sanoen käymään pissalla ja ulostamaan, vaikka olin satavarma, etten enää milloinkaan pysty ko. toimintoihin synnytyksen jälkeen :))) ja se, että vaikka alapää oli synnytyksen päälle kuin tuulitunneli, naisen kroppa, myös se alapää, palautuu kummasti!

Yllätti, miten sitä voikaan rakastua omaan lapseensa tämän synnyttyä :´)

Vierailija:

Toinen oli se, että kun lapsi huusi yötä päivää ja oli selvästi tuskaisen kipeä, ei lääkäreitä kiinnostanut asia lainkaan ja minua pidettiin hysteerisenä äitinä. Videoitiin sitten yhtä öistä itkukohtausta, jossa lapsi huutaa kaarella ja oksentaa desikaupalla ja mentiin tämän todisteen kanssa lääkäriin. Viimeinkin saatiin asiallista kohtelua ja refluksilääkkeet.

Jännä asia oli myös se, että juuri synnyttäneen äidin odotettiin olevan hirveän " reipas" . Kaikki halusivat kertoa kuinka olivat kotiutumispäivänä tehneet suursiivouksen ja leiponeet pakkasen täyteen pullaa. Ja tietysti muiden (eli minun) pitäisi pystyä samaan. Olin raasu kuvitellut, että vastasyntyneen äiti saisi osakseen jonkinlaista pientä hemmottelua tai ainakin luvan levätä, mutta ei ei... :)

Kamalaa, että lääkärit eivät ottaneet vakavasti. :(

Ei kai lapsi joutunut kauaa tuota kärsimään? Pyysivätkö lääkärit edes anteeksi?

miten kamalaa sairaalassa oli olla, ja miten kamalia osa hoitajista oli.

Olin niin onnellinen kun pääsimme kotiin. Onneksi olimme sentään perhehuoneessa.

Sekin yllätti, että synnytys päätyikin lopulta sektioon.

Ja vielä se, miten isot rinnat olivat kun maito nousi ja miten paljon sitä maitoa tulikaan! Ei jaksanut vauva niin paljon syödä.

Myös se yllätti, että imettäminen piti todellakin opetella. Mutta lopulta se meni hyvin, imetin pitkään.

kamalinta on ponnistaminen.



Itseasiassa se ponnistaminen ei tuntunut missään, vaan ne kamalat supistukset ennen ponnistusta oli kammottavinta.

Sitten ne höpöttää synnytysregressiosta ja katsoo asian ihan omaksi ansiokseen. Hohhoijaa. Ja neuvoo kaikia muita, miten pitää vaan osata ottaa synnytys luonnollisena tapahtumana. Lässyn lässyn.

väkeä oli kuin meren mutaa joista osa painoi mahasta ja osa sitten parsi rääppeet jälkeen päin. Suihkuun en voinut kävellä, olisin pyörtynyt, ja viikkoon ei mitään ulostetta pystynyt hallitseen, housuun vaan. En istunut melkein kuukauteen ja seksielämä, noh.

Että kyllä niinkin päin voi käydä.

Yllätyin sitten päästessäni oikeisiin mittoihini ja vuodessa. Venyneet alapäänlihakset jumppasin geishapalloilla kuntoon samassa ajassa. Nyt odotellaan tokaa..

En yhtään ollut osannut odottaa, että alkaisi niin pian, kaikilla kavereilla oli mennyt yliajalle.



Toisekseen se supistuskipu ei ollut niiiiin hirveää kun luulin, mutta se " perse repeää" -tunne oli aivan hirveä, luulin kuolevani, putosin pimeään tunneliin. Kukaan ei ollut varoittanut minua semmoisesta kivusta. Siihen ei auttanut mikään kipulääke.



Synnytyksen lyhyys myös yllätti, ponnistin vain vaivaiset 11min... Enkä edes revennut. Tämä oli positiivinen ylläri.



Kolmannekseen olin kuvitellut, että maitoa alkaa tulla itsestään ja kroppa on luotu imetykseen ja muuhun äitiyteen. No ei tullut maitoa ei. Ei moneen päivään. Lypsin ja heruttelin. Ei edes noussut kunnolla. Lapsen imuote oli huono, kun oli sairaalassa saanut pullosta maitoa teholla... Se oli ylläri, ikävä sellainen.



Jälkivuoto taas ei ollut kovinkaan runsasta. Ja palautuminen nopeampaa kuin olin kuvitellut. Olin etukäteen lukenut kaikki kauhutarinat ja varautunut kaikkein pahimpaan:-).



Nyt raskaana , rv 32, ajatukset tulevassa synnytyksessä. Mietin, että mitähän yllätyksiä nyt tulee, kun kuitenkin muka jo tietää asioita ja on jo äiti...

En ole koskaan juuri kärsinyt kuukautiskivuista, joten ajattelin että ei kai ne supistuksetkaan kovin kummoisia sitten ole... no olin väärässä. Ja odotin että synnytysosastolla kohtelu olisi ystävällisempää, kätilö oli tosi tyly.



Mutta eniten varmaan yllätti se, että synnytyksessä on ihan oman kroppansa vietävänä, varsinkin ne krampit siinä vaiheessa kun ponnistusvaihe alkoi oli ihan kamalia. En varmaan tajunnut ilmoittaa kätilölle ajoissa, että nyt ponnistuttaa, sitä kai se oli. Tuntui että kohtu pusertaa lapsen ulos vaikka itse jos en rupea ponnistamaan. Ja luulin että epiduraali poistaa myös ponnistuskivun, mutta sattui se silti niin perkeleesti.

synnytin ilman kivunlievitystä ja yllätyin sen sietämistä ja kykyäni synnyttää

On ihan tosi, ettei se karjuminen auta yhtään mitään, päinvastoin!

Pitää ihan oikeesti rentouttaa leuka ja johan helpottaa! Huutaessa ja mölytessä myös kohdunsuu jännittyy ja pistää vastaan.

Yllättävää oli kanssa, että kätilö todellakin auttoi ja oli " mun puolella" kun kaikki aina kertoilee huonoja kokemuksia määräilevistä ja p-maisista kätilöistä!

tosi paljon JOS on oikeasti opetellut hyvät hengitys&rentoutumiskeinot.



Se miten paljon nuo kaksi em. konstia oikeasti auttavat.

Miten vaikeaa se voi olla. 3kk jälkeen alkoi lopulta sujua ilman kipua.



Ja se etten muista alkuviikoista oikeastaan mitään, vaikka kuvittelin olevani aivan järjissäni.



Ja se, että vauva oli melkein vuorokauden ikäinen ennen kuin näin hänet ensimmäisen kerran.

tulin vauvan kanssa kotiin ja hän oli puhelimessa kaverinsa kanssa sopimassa tennis otteluista.

Ja se että miten hänen sisko joka tuli meille auttamaan olikin määräävä. Ja kuulemma yllättyi siitä kun mieheni ei jaksanut enään syodä kanaa koska oli koko viikon kanaa syonyt.

yllätyin miten mieheni sai valitus soittoja kun en joidenkin mielestä ollut tarpeeksi ystävällinen sen ekan viikon aikana kun olin juuri synnyttänyt.

Sairaalassa olin 2 päivä. Se riitti.

Sain kuulla että jos huudan synnytyksen aikana niin käytänto on että pyydän seuraavana päivänä hoitsuilta anteeksi.

etta lapsi jai henkiin! Painoi alle kilon.

Olet kyllä totisesti ihmeellinen nainen. Itselläni supistukset olivat sanoinkuvaamattoman karmaisevan kipeät. Joka supistuksella vedin itseni jäykäksi ja puristin kädet nyrkkiin kun se oli ainut tapa jollakin lailla yrittää estellä sitä kipua vastaan.



Siis yhtään liioittelematta, sellaista kipua ja tuskaa en koskaan olisi voinut kuvitella maailmassa olevan. ps. Enkä ole mikään onneton lälläri enkäö uusavuton pullamössömimmi.