Hauskaa kun joku kirjoitti tuolla että vihaa sairaalassaoloa

Yöllä ei saanut nukutuksi vaikka oma vauva nukkui; samassa huoneessa kaksi ennenaikaisesti syntynyttä vauvaa äiteineen ja kello soi kolmen tunnin välein maidolle ja lypsylle. Ruokaa ei tosiaan sänkyyn saanut (enkä sitä odottanutkaan) ja ruokaa tarjottiin aina noin 30 minuuttia; jos et sinne ehtinyt esim. imetyksen tai lypsämisen takia, niin se siitä jos et hokannut ilmoittaa, että jos vähän ruokaa jättäisivät..



Sinänsä en halua valittaa, kaikki kyllä toimi ja ihan hyvät muistot hoitajista yms. mutta ensi kerralla tiedän mitä odottaa ja osaan toimia sen mukaisesti...

joku tarttuu siihen asiaan... No minun ei ainakaan tarvinnut (en saanut) lakanoita vaihtaa Naikkarilla. ap.

OLin ihan hikimärkä niistä muoveista sängystä ja luultavasti hormoneista. En saanut nukuttua kun välillä siellä hyppi hoitajia. Unen päästä sain kiinni aamuyöstä ja pakko oli silti nousta muutaman tunnin yöunen jälkeen jotta sai ruokaa. Joka oli ihan hirveeää.

Tokan synnytyksen jälkeen olinkin vain yhden yön. Olisin lähtenyt saman tien jos olisi ollut lasten lääkäri tarkistamassa vauvan.

Kyllä on Tyksissä lakanat vaihdettu ja ruuat sängyn viereen kannettu aina kun olen siellä ollut.

mutta se haittaisi, kun hoitajat HUUSIVAT yölläkin! He saattoivat hihkua toisilleen niin että käytävä raikui ja huoneeseen tulleessaan kysyivät isoon ääneen vieruskaverilta, että ONKO KAKKA TULLUT?



Tiedoksi kaikille hoitajille, että huonekavereita tuskin kiinnostaa toisten kakat, eli asian voisi hoitaa vähän hienotunteisemminkin...

ja niin oli sairaalassaoloaikakin.. vauvalle tuli keltaisuutta ja olo siellä venyi viikkoon. ja se tuntui pitkältä ajalta! itse itkeskelin koko tuon ajan ja vaan odotin kotiin pääsyä. tokan lapseni kohdalla yritin tsempata ja hiukan paremmin mielin siitä selvisinkin. tosin sairaalassa oltiin vain 4 päivää ja sain yhden hengen huoneen. kolmannen lapsen kanssa ne ekat 1-2 päivää sujui ihan ok, kuten aimminkin, mutta kyllä sitten kolmantena päivänä olin iloinen ja helpottunut kun päästiin kotiin!



olen yrittänyt hiukan analysoidakin tätä ja tullut siihen tulokseen, että siellä sairaalassa mua pelottaa ehkä eniten epätietoisuus. se kun ei voi mitenkään tietää varmuudella milloin pääsee kotiin, tuleeko vauvalle jotain takapakkia tai jopa vakavampaa - tai itselle. mulle taisi jäädä esikoisen keltaisuudesta jokin kammo; olen pelännyt sitä kovasti kaikkien kohdalla. sairaalassa ollessa päällimmäinen ajatus on ollut, että pääseeköhän täältä koskaan pois..



sitten kun on onnellisesti kotona 3. päivänä, niin hiukan nolottaakin se oma hätiköinti ja tuntuu jopa, että mikä kiire sieltä loppujen lopuksi oli pois, olisi kai siellä saattanut olla pidempäänkin... onhan siinä hyvätkin puolensa, kun saa tututua rauhassa vauvaan jne. minulla onkin niin, että aika on kullannut muistot ja pian sitä saattaa jopa ikävöidä takaisin sairaalaan :) sen kun tietäisi jo siellä ollessa varmuudella minä päivänä pääsee kotiin, niin ei tarvitsisi jännätä kotiinlähtötarkastusten yms. kanssa..



Paniikkihäiriölläkin lienee osuutta asiaan minun kohdalla.

No ei ainakaan osastolla 310 vaihdettu, eikä kannettu ruokaa (aamiaista lukuunottamatta) kaksi viikkoa sitten. Käytävillä oli lakanakärryt ja tarjotinkärryt.

Sektioiduilla tietty eri juttu.

Vierailija:

Kyllä on Tyksissä lakanat vaihdettu ja ruuat sängyn viereen kannettu aina kun olen siellä ollut.

Vähän omatoimisuutta!

(ei sektiota), enkä muista mitään muovejakaan olleen. Oikein mukavat sängyt! Ruoat kyllä haettiin ihan itse, ja mulle ei joka päivä tahtonut olla ruokaa (erityisruokavalio). Naapurihuoneesta kuulemma oli varastettu tavaraa ulkopuolisten toimesta, meiltä ei.

Mun vauvani alkuaikoinaan valvoivat yöt ja nukkuivat päivällä. Niinpä valvoin sairaalassa yöt vauvaa hoidellen ja päivällä kun vauva nukkui, minä en saanut nukuttua kun oli niin hirveä hälinä. Kotiin tullessani olen tuskin pysynyt tolpillani väsymyksen takia.

tuota muovien poisottamista sängystä ja tyynyistä... ja vielä ihmetellään että miten ne sairaalabakteerit pääsee valloilleen?

Kaksi lasta olen siellä synnyttänyt. Osastolla 311 ruoka haetaan itse käytävästä, osastolla 310 se tuotiin vuoteeseen (tai siis sille pöydälle joka on sängyn vieressä... ).

minä ainakin olen kaivannut aina sairaalassa ollessa kotiin tuttujen tavaroiden ääreen ja jopa niitä kotitöitä, arjen rutiineja jne. Inhottaa nukkua tuntemattomien kanssa, kuunnella heidän kuorsaustansa, syödä mautonta vetistä sairaalaruokaa ja elää siinä pienessä verhoilla eristetyssä alueessa johon kuuluu sänky ja pöytä.

vihasin sairaalassaoloa yli kaiken!

en osaa nukkua vieraassa paikassa, varsinkaan kun kätilöt/hoitajat ravaavat huoneessa jatkuvasti, naapurisängyn rouva kuorsaa ja vauvat itkee vuoronperään. Vasta kotona osaan rentoutua kunnolla. olenkin jokaisen synnytyksen jälkeen kotiutunut jo seuraavana päivänä(paitsi tietty ensimmäisen)

Vierihoidon takia vauvat heräilevät eri aikoihin, kelloja soitetaan. Samassa huoneessa saattaa olla kolme synnyttänyttä. Yksi valittaa jälkisupistuksia, yksi tuskailee imetyksen kanssa ja kolmas kuorsaa.

Lakanat pitää vaihtaa itse. Ruoka käydään syömässä ruokahuoneessa. Lisäksi vaivana on kauhea ummetus, kun ei osaa käydä asialla kun kolme ihmistä jonottaa oven takana ja yksi suihkuttelee ihan vieressä.

Ainakin itse vain odotin, että pääsee kotiin!

Vierailija:

ja tahtoisi että mies jäisi vauvan kanssa sinne.

Minusta taas (synnytys)sairaalassa on melkein kuin taivaassa: saa maata sängyllä vauvan kanssa, lukea kirjaa ja syödä suklaata, ihailla vauvaa, välillä imettää, nukkua milloin lystää... Ruuat tuodaan eteen (monta kertaa päivässä!), lakanat vaihdetaan, ei tarvitse siivota, ei käydä kaupassa, ei juosta lasten perässä. Eihän sitä tietysti montaa päivää jaksaisi vaan maata, mutta uuvuttavan loppuraskauden jälkeen on ihanaa kun saa vaan olla ihan rauhassa.

Sängystä nousu sattuu niin pirusti.

Huonekaverit kuorsaa.

Vessassa haisee kammottavalle verelle ja muulle eritteelle.

Sairaalassa järkyttävän kuuma.



jatkaisin listaa jos viitisisin...yök!!!

Sitten huonetoverit. En voi sietää ihmisiä kuin pienissä erissä. Ahdistavaa olla niin lähellä muita ihmisiä. Ihan kuin ne imisi kaiken ilman eikä itselle jäisi tilaa lainkaan hengittää.

Vain jos äiti oli todella kipeänä tai poissa jossain niin ruoka tuotiin vuoteeseen.

Vierailija:

Kaksi lasta olen siellä synnyttänyt. Osastolla 311 ruoka haetaan itse käytävästä, osastolla 310 se tuotiin vuoteeseen (tai siis sille pöydälle joka on sängyn vieressä... ).

Ei huonekavereita häiritsemässä, ei ketään käyttämässä samaa vessaa. Sairaalasänkyyn sain pehmeän petauspatjan kun pyysin. Ruoan hain itse käytävältä mielelläni: jos ei tehnyt mieli ruokaa, jätin väliin, eikä kukaan tullut huoneeseen tarjottimen kanssa häiritsemään. Sain katsoa telkkarista juuri sitä kanavaa mitä tahdoin, milloin tahdoin. Lakanoitakaan en vaihtanut itse.

-Tyksissä synnyttänyt-

raskausmyrkytys.. käynnistystä 3 päivää..



Synnytyksen jälkeen päästiin osastolle, isälle sanottiin, että voitkin sitten lähteä.. Jäi yksin aika traumaattisen kokemuksen kanssa..



Kukaan ei varmasti lakanoita vaihtanut, tai edes kertonut mistä saa uudet, saati uusista vaatteista, vauvojen vaippoja sai itse etsiä jne..



Kukaan ei opettanut kakan pesua, tai edes kysynyt onko kakka tullut.. Ihan yksin siellä sai olla, ominensa.. Ehkäpä siksi kun huonekavereina oli pahasti revennyt ja ennenaikaisesti syntynyt.. Eli veivät hyvin paljon hoitajilta huomiota.. Minä sitten olin vaan..



Kukaan ei kertonut, että iltapalaa saa ottaa jääkaapista ja ei opettanut lypsämistä, onneksi sisälukutaitoisena ihmisenä opiskelin itse!



Sittenpä kun olisi seuraavana aamuna koittanut kotiin lähtö, tuli keltaisuutta ja piina vasta alkoi!! Kotiinlähtötarkastuksessa löytyi sivuääni ja sydänultassa käytiin.. Kukaan ei kertonut milloin mennään ja mihin.. 20 minuuttia ennemmin kerrottiin, että ai se sinun sydänultra on sitten kohta, että lähetäänpä ottamaan neliraajaverenpaine ja pitäis vauvakin sinun syöttää.. ja ai niin isä ei sitten varmaan kerkeä sinua tukemaan!! GRRR!!!



Noh.. sitten bilirubiiniarvoja ei muistettu ottaa ja jouduin aina aamulla kyttäämään käytävillä koska labrakärry ajaa ohi.. Ei vaan muistettu laittaa labraan tietoa.. Siitä kun se kotiinlähtö kuitenkin riippui!! Lapsi kävi kaksi kertaa valohoidossa ja minä sitten hoitelin toisten vauvoja.. Eipä siellä muutakaan tekemistä ollut!! Kukaan ei välittänyt meistä enää kun se maaginen 3 vuorokautta tuli täyteen.. Vuorot kun vaihtuivat, ei minua enää tervehditty, uudet kätilöt eivät esittäytyneet tai kysyneet onko kaikki kunnossa!!



Bilirubiiniarvot sai aina tentata ja tentata, ei niitä automaattisesti kerrottu.. Edelleenkin se kotiinpääsyn epävarmuus kun siellä oli!! Sittenpä tuli perjantai 13 päivä ja oli ihan varma, ettei pääse kotiin viikonlopuksi!! no onneksi pääsi ja lujaa lähdin!!



Aivan kamalaa, olla toisten armoilla elämän herkimmällä ja haavoittumaisimmalla hetkellä ja kukaan ei neuvo!! Ja kun ei mieskään olisi saanut siellä olla.. Onneksi oli hyvät huonetoverit ja tätä pahasti revennyttä ei keretty hoitamaan joten hänen miehensä käytti pesulla jne.. Yhteisestä sopimuksesta sitten miehet saivat olla niin paljon kun oli tarvetta.. Olihan se hullua tervejärkisenä yksin vaeltaa käytävillä kun lapsi oli valohoidossa.. Ei ketään kenen kanssa jutella yhtään mistään jne..



Katselin iltaisin telkkaria ja juttelin juuri isäksi tulleiden kanssa.. =0) Ja sitten kun oli vihdoin kotiinlähdön aika, alettiin minulta mittamaan verenpainetta.. Että kun on korkeat paineet!! no on varmaankin jos on ollut 11 päivää sairaalassa, nukkunut TODELLA huonosti kun ei se pahasti revennyt voinut nostaa lastaan ja sitä piti minunkin sitten hoidella yöllä jne.. Joten.. hmm.. Ja stressannut lapsen duktuksen yms kanssa!!



Tässä syy miksi minä inhoan sairaaloita.. Epävarmuus vain pahenee siellä kun ei ole omassa tutussa ympäristössään!! Eikä kukaan auta tai välitä!!