Lue keskustelun säännöt.
Miten hyväksyä se, että ei ole kaunis tai nätti enää?
14.06.2022 |
Olen aiemmin ollut omasta mielestäni kivan näköinen ja saanut paljon huomioita niiltä miehiltä, joista olen itsekin ollut kiinnostunut. Nyt yli kolmekymppisenä kasvot ovat muuttuneet nopeasti erilaiseksi ja uusi lääkitys on myös vaikuttanut aika paljon kasvoihin, en enää näytä kovin hyvältä enkä varsinkaan nuorelta. Oon ollut tästä todella surullinen, mutta toisaalta en jaksaisi enää harmitella asiaa, johon en voi juuri vaikuttaa enkä myöskään haluaisi enää olla yhtä ulkonäkökeskeinen kuin nuorena. Tuntuu, että nätti ulkonäkö myös viehätti tietyn tyyppisiä miehiä, joihin ei kuitenkaan voinut pidemmän päälle luottaa ja suhteesta huolimatta minulla oli yksinäinen olo.
Olen siis alkanut miettimään asiaa niin, että ehkä en menetä kovin paljoa siinä, etten enää ole hyvännäköinen. Vaikka aina välillä itseinho nousee pintaan ja ärsyttää, kuinka paljon helpompaa jotkut asiat ennen oli ihan vain sen takia, että näytti kivalta. En tiedä vielä, mihin näissä ajatuksissani päädyn, toivottavasti vähemmän pinnallisempaan suuntaan kuin aiemmin.
Olisi mielenkiintoista tietää, mitä ulkonäkö teille on elämän aikana merkinnyt, kuinka tärkeää se on nykyään ja kuinka hyväksyä se, että keho muuttuu iän myötä? Kaikki hyvät vinkit ottaisin mielellään vastaan, jotta sitten kun on taas huono päivä, pääsisin vähän nopeammin yli itseinhosta.
Kommentit (92)
Menes nyt peräkammarinpoika peilin eteen ja ota itsestäsi kuva niin voudaan arvostella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä. Nyt nelikymppisenä rupsahtanut. Harmi, ettei osannut silloin nuorempana arvostaa ulkonäköäni, mutta näin jälkikäteen katsottuna valokuvista olen ollut ihan hyvännäköinen.
Mitkät asiat oli ennen helpompia? Munansaantiko ja kynnys tulla häirityksi?
Pöh, kaikkien ulkonäössä on jotain hyvää, keskittyy niihin piirteisiin mistä tykkää.
M35
Ennen oli helpompaa vuorovaikutus ihmisten kanssa, tuntui että mua usein lähestyttiin ja tultiin juttelemaan, ja kun ihmiset keskusteli mun kanssa, ne vaikutti kiinnostuneelta siitä mitä mulla oli sanottavana. Oli itsevarmempi olo, kun ihmiset katsoivat hyväksyvämmin ja kiinnostuneemmin. Nykyään oon paljon varautuneempi ja varmaan aina oon ollut vähän ujo, mutta sillon aikoinaan se ei niin haitannut, kun ihmiset silti hakeutui mun seuraan. Eli siis lyhyesti ystävien ja poikaystävien hankkiminen oli helpompaa.
Nyt olen sinkku, kun edellinen pidempi parisuhde päättyi. Suhteessa mies oli kontrolloiva ja mustasukkainen, mutta myös sellainen joka itse usein katseli ja kommentoi ääneen muita naisia. Usein kommentoi myös musta että silloin aikanaan olit niin kuuma ja puhuu, kuinka miehiä vaan luonnostaan viehättää tyyliin parikymppiset naiset. Tämänki takia haluaisin jonkun, jolle ulkonäkö ei olisi se tärkein asia, mutta en tiedä löytääkö tällaisessa seksikkyyttä ja kauneutta ihannoivassa maailmas enää sellaisia miehiä :/
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en ole koskaan ollut erityisen kaunis, löysin mieheni jo 26 vuotiana, en oo enää deittimarkkinoilla nii eipä sen väliä. Luonteeni on kultaa joten sillä suurin merkitys.
Ei huolta, pääasia on, että alakerta toimii ja käytät sitä ahkerasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Nyt nelikymppisenä rupsahtanut. Harmi, ettei osannut silloin nuorempana arvostaa ulkonäköäni, mutta näin jälkikäteen katsottuna valokuvista olen ollut ihan hyvännäköinen.
Miten sitten oot pystynyt hyväksyyn sen? Vai haittaako se sua yhtään? Tekisi mieli sanoa että varmaan näytät edelleenkin hyvältä ja huomaat sen sitten taas jälkeen päin kuvista, mutta onko sillä sitten väliä, vaikka ei näyttäisikään hyvältä? Jos se ei haittaa elämässä mitenkään
Ap
Huonogeeniset rupsahtaa aikaisin ja hiuksista lähtien muovia.
Klassikot kiittää ja jatkaa matkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän se tavallaan harmittaa ja ahdistaakin.
Toisaalta tähän mikään mennessä (37) on saanut oppia, etteivät terveys ja onnellisuus ole mitään itsestäänselvyyksiä. Lähipiirissä on ollut syöpiä itseäni nuoremmilla ihmisillä, eräs joutui pahaan onnettomuuteen jne.
Iän tuomat muutokset ovat pikkujuttu verrattuna vaikka sairauksien tai onnettomuuksien tuomiin muutoksiin, ja terveydestä olen kiitollinen joka päivä.
Miten hyväksyä se, että ei ole koskaan ollut kaunis tai nätti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rupsahtaminen on suhteellista. Jospa ap vertaisit itseäsi oikeasti vanhoihin, 80+ naisiin? Ikääntymisen pienet ensimerkit ei ole mimäån maailmanloppu.
Vierailija kirjoitti:
Ennen oli helpompaa vuorovaikutus ihmisten kanssa, tuntui että mua usein lähestyttiin ja tultiin juttelemaan, ja kun ihmiset keskusteli mun kanssa, ne vaikutti kiinnostuneelta siitä mitä mulla oli sanottavana. Oli itsevarmempi olo, kun ihmiset katsoivat hyväksyvämmin ja kiinnostuneemmin. Nykyään oon paljon varautuneempi ja varmaan aina oon ollut vähän ujo, mutta sillon aikoinaan se ei niin haitannut, kun ihmiset silti hakeutui mun seuraan. Eli siis lyhyesti ystävien ja poikaystävien hankkiminen oli helpompaa.
Nyt olen sinkku, kun edellinen pidempi parisuhde päättyi. Suhteessa mies oli kontrolloiva ja mustasukkainen, mutta myös sellainen joka itse usein katseli ja kommentoi ääneen muita naisia. Usein kommentoi myös musta että silloin aikanaan olit niin kuuma ja puhuu, kuinka miehiä vaan luonnostaan viehättää tyyliin parikymppiset naiset. Tämänki takia haluaisin jonkun, jolle ulkonäkö ei olisi se tärkein asia, mutta en tiedä löytääkö tällaisessa seksikkyyttä ja kauneutta ihannoivassa maailmas enää sellaisia miehiä :/
Ap
Kuulostaa siltä, että eksäsi ainakin oli pinnallinen ääliö. Voit ottaa tämän mahdollisuutena löytää oikeasti kiva mies, jos olet tähän mennessä tapaillut sellaisia, joille naisen kauneus on ollut tärkein valintakriteeri. Useinhan missejäkin pettää ne jääkiekkoilijat ja muut niljakkaat ukkelit joille se nätti nainen on enemmän statussymboli kuin ihminen ja elämänkumppani. Jos on aina tapaillut vain sitä miestyyppiä, voi olla vaikea uskoa että muunkinlaisia on.
Koeta miettiä mikä muu kuin ulkonäkö sun persoonassa voisi viehättää ja kiinnostaa muita. Mistä pidät itse itsessäsi? Itseinho vähenee kun alat nähdä itsesi kokonaisvaltaisesti hyvänä tyyppinä ja sympaattisena persoonana jolla on ainutlaatuinen luonne ja henkistä pääomaa. Me ollaan muutakin kuin ulkokuori. Sisäisesti säteilevä, fiksu ja tyytyväinen ihminen on muillekin kivaa seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun vahva veikkaus on se, että olet Ap edelleen todella nätti. Kusipää-ex vain sai sut uskomaan, että ulkonäössäsi on jotain vikaa. Ja siihen päälle kun seuraat vauva-palstan keskusteluja, joissa nuoruuttaa ihannoidaan, niin soppa on valmis.
Minäpä kerron sinulle, että nyt 45-vuotiaana naisena saan miehiltä edelleen huomiota, vaikka olen 20 kiloa painavampi kuin 10 vuotta sitten, naamani on alkanut hakeutua maata kohti ja pepussani on selluliittiä. Meikkaan kohtuullisesti ja käytän nättejä vaatteita. Tuoksun hyvältä ja juhliin laitan hiukseni. Uskon, että luonteeni on sellainen, että mua on helppo lähestyä. En todellakaan ole mikään maailmanluokan kaunotar, mutta ihan riittävästi saan huomiota edelleen.
Mene Ap mielummin vaikka hieman laitettuna ja kesämekossa ystäväsi kanssa terassille viettämään iltaa. Hymyile tuntemattomille ja katso mikä reaktio vastakkaiselta sukupuolelta. Saat todellisemman käsityksen viehättävyydestäsi kuin perustamalla arviosi pinnallisten mulkeromiesten laukomille aivopieruille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Nyt nelikymppisenä rupsahtanut. Harmi, ettei osannut silloin nuorempana arvostaa ulkonäköäni, mutta näin jälkikäteen katsottuna valokuvista olen ollut ihan hyvännäköinen.
Miten sitten oot pystynyt hyväksyyn sen? Vai haittaako se sua yhtään? Tekisi mieli sanoa että varmaan näytät edelleenkin hyvältä ja huomaat sen sitten taas jälkeen päin kuvista, mutta onko sillä sitten väliä, vaikka ei näyttäisikään hyvältä? Jos se ei haittaa elämässä mitenkään
Ap
No ei se varsinaisesti haittaakaan, mutta sitä tajuaa olevansa jo keski-ikäinen. Pientä kriisiä iän takia vaan. Näillä mennään mitä on saanut.
Sulkeutumalla kokonaan pois silmistä ja mielestä.
Helppoa. Kun on aina ollut ruma, niin en tottunut siihen ettei ketään kuitenkaan kiinnosta. Nyt nelikymppisenä oikeesti välillä miettii että onneksi ei ole tippunut mitenkään korkealta, tasan yhtä vähän saa huomiota kuin ennenkin.
Kolmekymppisenä on elämä lipunut jo ohi.
Haukkuvat miehiä ja pääasia näyttää olevan että saa miehiltä huomioo 😅
Ehkä voisit kokeilla sitä kasvojoogaa?