Miksi niin monet erityislapsen perheet eroavat?
Onko ja miksi, jos on, erityisesti miehille on niin kova paikka lapsen erityisen hoiton ja kasvatuksen tarpeen hyväksymisessä?
Saavatko perheet tarpeeksi tukea ja millaista " turhien" erojen välttämiseksi?
Kommentit (24)
ja umpiväsyneenä ja hermorauniona tulee lyötyä sitä mikä on lähinnä, eli miestä. lisäksi monet vammaisten lasten äidit helposti käpertyvät alkuvuosina huolensekaiseski mytyksi vammaisen lapsen ympärille( itsekin siihen syyllistynyt ) eikä siihen jää enää tilaa millekkään muulle. Iso ongelma on myös se , ettei luoteta hoitajiin, joita on oikeastikin vaikeampi saada vaikeahoitoselle lapselle, mutta ongelma on myös siinä että on itse vaikea luottaa lasta kenellekkään kun pelkää taantumista tai kohtauksia jne.( itse tähänkin syyllinen..)
Ja kai Se on niin että ääriolosuhteet raapivat esiin joka ikisen inhottavankin piirteen puolisosta, ja sitä ei moni kestä. toisen tapa käsitellä / hyväksyä vaikeita asioita saattaa paljastaa tyrmääviä puolia ihmisestä jonka luuli tuntevansa. Toisaalta jos näistä vesistä selviää yhdessä, niin ollaan todella vahvoilla. Ehkä kyse on vaan siitä, että mikä tahansa iso kriisi joko erottaa tai hitsaa vielä tiukemmin yhteen. Toivomme jälkimmäistä *kok kop
Venäjällä suurin osa e-lapsista menee edelleen laitokseen juuri miehen " kunnian menettämisen" takia( valtava prosentti, jotain 80-90% ), lapsi on ikään kuin miehen miehisyyden kuva ja jos se on " viallinen" niin mies on jotenkin " viallinen" . Ehkä tällaiset vanhat jutut vaikuttaa vielä täälläkin osittain, mutta luulen että enemmän kyse on siitä , että mies putoaa jossain vaiheessa pois paljolti naisten hallitseman terapia/hoito/neuvola/kasvatus kuvion rattaista ja äiti jää yksin vaeltamaan sairaan vauvan kanssa pitkin sairaalan käytäviä miehen ollessa töissä&maksamassa lainoja&pitämässä kotia pystyssä&hoitamassa terveitä lapsia jne. Vaikeita juttuja .
helposti käy, eli että vastuu lapsen käytännön asioista jää äidin vastuulle. Meillä on kaksi erityislasta ja kyllä minä tunsin välillä katkeruutta siitä, että paperi sota oli aina minun kontollani. Se oli minä joka kuljetin lapset tutkimuksiin ja terapioihin, istuin tunteja eri odotushuoneissa, soittelin virastoihin, täyttelin kaavakkeet ja istuin hoitoneuvotteluissa. Ei niin, ettei mieheni olisi halunnut osallistua, se ei vain ollut oikein mahdollista hänen työpaikan suhtaumisen takia (poissa-oloista seuraa se, että olet ekana listalla kun väkeä vahennetään). Minä tein osa-päivä työtä jotta ehdin hoitaa lasten asiat.
Kyllä minä sanoisin niin, että ne vuodet ovat aiheuttaneet hallaa meidän pari suhteelle. Mieheni tuntee ainaista syyllisyyttä ja vaikka minä kuinka ymmärrän tilanteen se ei tunnu reilulta. Emme ole olleet missään vaiheessa eroamassa, mutta ei suhde varsinaisesti ole aina kukoistanutkaan.
Kaksi vanhempaa lasta ovat joutuneet kasvamamaan turhan nopeasti aikuisiksi eikä minulla riittänyt oikein paukkuja heidän murros-iän tukemiseen, onneksi kumpikin näyttää pärjäävän hyvin, mutta varmasti hekin tuntevat jonkin asteista katkeruutta siitä että ovat jääneet aina ns. kakkosiksi.
Monista asioista ollaan selvitty perheenä, mutta kyllä arpia on tullut jokaiselle, elämä vammaisten lasten kanssa haaste kaikille...
Kuin teillä muillakin tässä ketjussa. Oikeastaan vaikeinta on ollut se ettei lasta voinut jättää kenellekkään hoitoon. Ei siksi että etten olisi luottanut siihen että poika psyy hengissä vaan siksi että joka ikinen kerta kun poika jätetiin hoitoon takapakkia tuli kehityksessä.
Jossain vaiheessa vain väsyy tekemään " turhaa työtä" eli aloittamaan asioitten opettamisen alusta. Lapsi vain ei kertakaikkiaan tottunut ei edes hyvllä ja sitekeällä yrityksellä jäämään hoitoon.
Oikeastaan päiväkodin aloittaminen joka sekin oli vaikeaa helpotti sikäli että edes silloin poika oli jonkun muun hoidossa. Jos ajattelee että elämä on yhtä kriisiä ja " krapulaa" onko se sitten mikään ihme että parisuhteelle ei vain ole tilaa.
Toinen mikä tuli tässäkin ketjussa esille oli tuo että asiat jäävät helposti sen vanhemman hoidettavaksi jolle jää päävastuu lapsen hoitamisesta. Näin meilläkin on käynyt. Minä olen ainoa ihminen joka tuntee koko pojan historian alusta alkaen. Toisaalta siinä on myö hyvät puolensa.
Itse koin vaikeaksi myös sen että " ulkopuolisilla" on paljon hyviä nevoja jotka eivät käytännön tasolla toimi. Eli ajatelaan että kaikkia ideoita voi kokeilla. Voihan niitä mutta kuka setvii sitten sen krapulan mikä näistä kokeiluista seuraa? Eivät nämä ulkopuoliset ainakaan...
Se on niin mielettömän hyvä sanoa kun jokainen eritysilapsi on yksilö ja sen kanssa on vain yritetttävä luvia tavalla tai toisella.
Varmasti meidän parisuhteelle ja koko perheelle on ollut känteen tekevä sopeutumisvalmenuksessa käyminen. Kun kaikki ovat kokeneet samoja asioita ja tulee se oika ymmärrys asioihin niin tulee se ahaa elämys - meidän perheelämä on tälläistä siksi että meillä on tälläinen erityislapsi. Eli jotkut asiat eivät ole jonkun syy vaan enemminkin serausta tästä oireyhtymästä.
Kun meidän pojalla ADHD AS ja autistiset piirteet olivat pahimmillaan (dg. F83, dydfasia) niin piti aika tarkaan miettiä mitä oman jaksamisen rajoissa jaksaa tehdä. Ja mitä " kannataa" tehdä ettei oma jaksaminen kaadu lapsen " karpulaan" .
Eritysilapsi heijastele koko perheen elämään ei vain aikuisten.
ja terapeutti esitti sellaisen näkökohdan, että kun arki erityislapsen kanssa on niin raskasta ja vanhemmat haluaisi jotain muutosta tilanteeseen. koska lapsesta ei voi luopua, eikä häntä voi parantaa, niin moni eroaa, luopuu miehestä. hakee siis muutosta vallitsevaan tilanteeseen.
Tunnustan tuon itsekin, tosin ei olla eroamassa, mutta välillä kun kaikki kaatutt päälle, niin tuntuu siltä että ihan sama mikä muuttuu kunhan tilanne vaan jotenkin muuttuisi. ja toisaalta ajteelee, että jos eroaisi niin lapset olisi väillä kokonaan isällä ja saisin vapita viikonloppuja.