Oudoin asia lapsuudestasi jonka silloin luulit olevan normaalia
Vanhempiesi keksimä sääntö? Outo tapa kodissasi jota oli pakko noudattaa? Tms.
Kommentit (352)
Vierailija kirjoitti:
Maalaiskylällämme 70-luvulla oli kahdessa talossa kehitysvammainen lapsi. Toinen oli syntymässään jäänyt vähälle hapelle ja saanut aivovaurion. Toinen oli mongoloidi-idiootti. Molemmille lapsille olisi ollut hoitopaikka pitäjän kunnalliskodissa, mutta heidät pidettiin kotihoidossa, koska kunta maksoi heistä perheelle senaikaista "kodinhoidontukea" muutaman kymmenen markkaa kuussa. Lasten olot kodeissaan oli aika kauheat.
Asia koettiin kylällä normaalina. Lasuja tai huoli-ilmoituksia ei ollut vielä silloin keksitty
Ehkä kotihoito oli tuolloin parempi ratkaisu. Kunnan ylläpitmiä kunnalliskoteja kutsuttiin tuohon aikaan "houruloiksi", jonne sijoitettiin sekä kehitysvammaiset lapset että dementoituneet vanhukset samaan porukkaan. Virikkeitä oli aika vähän. Korkeintaan seurakunnan kirkkokuoro kävi kerran vuodessa laulamassa virsiä hoidokkien iloksi.
Minulle uskoteltiin että alle 12v ei voi istua auton etupenkillä. Syynä tähän ettei äitini pitänyt takapenkillä istumisesta, joten tällä valheella vältettiin väännöt tässä asiassa.
Kirkkoon piti kuulua, vaikka ei uskonut jumalaan. Se oli vaan niin, että kunnon isänmaallinen suomalainen kuuluu kirkkoon. Muuten oli maanpetturi.
Toinen oli kadehtiminen ja juoruilu. Tästä on itsellä ollut vaikeuksia päästä eroon. Olen hyvin onneton ja vertailen itseäni muihin, pidän itseäni maailman surkeampana luuserina. Pelkään myös koko ajan, mitä muut minusta ajattelee. Se ei lähde pois, vaikka asun nykyään Helsingissä. Työpaikoillakin kun on kiusaamista ym. Paskaa.
Olen ysärin lapsi Pohjanmaalta.
Muistan kuinka äiti pelotteli minua omalla kuolemallaan tai pois lähtemisellä jo ennen kuin olin mennyt kouluun. Hän eli 9-kymppiseksi jatkuvasti huomautellen ikävästi missä tahansa tilanteessa omasta kuolemastaan.
Ei kai tuollainen ole normaalia?
En itse kyllä pelottelisi pieniä mukuloita tuollaisella enkä jatkuvasti sössöttäisi omasta oletetusta kuolemastani. Äiti väitti eräässä vaiheessa kivenkovaan että hänellä on syöpä, lähetteli mulle lehtiartikkeleita syövän uhreista ja kuolemisista. Yhtenä syntymäpäivälahjana sain häneltä kirjan, jossa opetettiin käsittelemään surua jonkun kuoleman yhteydessä. (Olen heittänyt sen pois.)
Muistutti aina omien sukulaistensa kuolinpäivinä että juuri tänä päivämääränä on se ja tuo kuollut sinä ja sinä vuonna. Joo kiitos, kyllä siitä toistelusta jo muutenkin ne päivät muisti, ei olisi tarvinnut ihan joka kerta huomauttaa. Siskon poika sattui syntymään eräänä tuollaisena päivänä ja arvaatte varmaan, mikä äidin juttuja vallitsi, no ei tietenkään pojan syntymäpäivä vaan sen sukulaisen kuolinpäivä. Todella kivaa.
En niin lapsena tajunnut että tuollainen käytös on ihan sairasta, vasta teininä rupesi risomaan oikein kunnolla. En koskaan kuullut kavereiden äitien huomauttelevan tuollaisista.
Vierailija kirjoitti:
Meillä.oli alppiaurinkolamppu js naapurin tätikin kävi hintelän lapsen kanssa aurinkoa ottamassa äidin " hoidossa".Jännä tuoksukin siinä lampussa.
Se oli aikana, jolloin auringonvalo oli vielä terveellistä.
Vierailija kirjoitti:
Jatkuvasti kilttinä oleminen ja totteleminen.
Kiltteydestä ja aikuisten tottelemisesta on tullut huonoja asioita, ja se kyllä näkyy mm. koulujen ja tarhojen arjessa.
Se, ettei laitettu mitään oikeaa ruokaa. Söimme esim valmispizzoja, lämmin kuppi + voileipä, uunipuuroa, pussikeittoja, lämpimiä voileipiä sellaisessa pienissä pöytägrillissä tehtyinä. Makkaraa grillattiin myös siinä pöytägrillissä.
Mutta ei ikinä esim makaronilaatikkoa, perunaa ja kastiketta ja mitä näitä nyt on tuikitavallisia kotiruokia.
Vierailija kirjoitti:
Muistan kuinka äiti pelotteli minua omalla kuolemallaan tai pois lähtemisellä jo ennen kuin olin mennyt kouluun. Hän eli 9-kymppiseksi jatkuvasti huomautellen ikävästi missä tahansa tilanteessa omasta kuolemastaan.
Ei kai tuollainen ole normaalia?
En itse kyllä pelottelisi pieniä mukuloita tuollaisella enkä jatkuvasti sössöttäisi omasta oletetusta kuolemastani. Äiti väitti eräässä vaiheessa kivenkovaan että hänellä on syöpä, lähetteli mulle lehtiartikkeleita syövän uhreista ja kuolemisista. Yhtenä syntymäpäivälahjana sain häneltä kirjan, jossa opetettiin käsittelemään surua jonkun kuoleman yhteydessä. (Olen heittänyt sen pois.)
Muistutti aina omien sukulaistensa kuolinpäivinä että juuri tänä päivämääränä on se ja tuo kuollut sinä ja sinä vuonna. Joo kiitos, kyllä siitä toistelusta jo muutenkin ne päivät muisti, ei olisi tarvinnut ihan joka kerta huomauttaa. Siskon poika sattui syntymään eräänä tuollaisena päivänä ja arvaatte varmaan, mikä äidin juttuja vallitsi, no ei tietenkään pojan syntymäpäivä vaan sen sukulaisen kuolinpäivä. Todella kivaa.
En niin lapsena tajunnut että tuollainen käytös on ihan sairasta, vasta teininä rupesi risomaan oikein kunnolla. En koskaan kuullut kavereiden äitien huomauttelevan tuollaisista.
Et ole ainoa.
Isäni alkoi kertoa elävänsä viimeistä kesää ja osti viimeisen autonsa, teki viimeisen ulkomaanmatkansa yms jo 55-vuotiaana. Silloin alkoi kuoleman suunnittelu. Hän elää yhä, 91-V mittarissa.
Vierailija kirjoitti:
Pöydästä ei saanut nousta ennenkuin kaikki oli syöty ja tuli istuttua tuntikausia yksin siellä.
Vessaa ei saanut vetää yöllä, vasta aamulla koska niin herkkäuninen äiti.
Myös se miten normaalia hiilitablettien syöminen oli meidän lapsuudessa, meillä syötiin harva se viikko kun aina joku lapsista söi jotain myrkyllistä. Vasta ensiapukurssilla tapasin ihmisiä jotka ei edes tienneet mitä on hiilitabletit? :’D
Mihin vaivaan niitä hiilitabletteja syötiin? Ei ole kokemusta niistä eli ei meillä ole niitä koskaan ollut lapsuuden kodissa eikä omassanikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pöydästä ei saanut nousta ennenkuin kaikki oli syöty ja tuli istuttua tuntikausia yksin siellä.
Vessaa ei saanut vetää yöllä, vasta aamulla koska niin herkkäuninen äiti.
Myös se miten normaalia hiilitablettien syöminen oli meidän lapsuudessa, meillä syötiin harva se viikko kun aina joku lapsista söi jotain myrkyllistä. Vasta ensiapukurssilla tapasin ihmisiä jotka ei edes tienneet mitä on hiilitabletit? :’DMihin vaivaan niitä hiilitabletteja syötiin? Ei ole kokemusta niistä eli ei meillä ole niitä koskaan ollut lapsuuden kodissa eikä omassanikaan.
Mm. ripuliin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maalaiskylällämme 70-luvulla oli kahdessa talossa kehitysvammainen lapsi. Toinen oli syntymässään jäänyt vähälle hapelle ja saanut aivovaurion. Toinen oli mongoloidi-idiootti. Molemmille lapsille olisi ollut hoitopaikka pitäjän kunnalliskodissa, mutta heidät pidettiin kotihoidossa, koska kunta maksoi heistä perheelle senaikaista "kodinhoidontukea" muutaman kymmenen markkaa kuussa. Lasten olot kodeissaan oli aika kauheat.
Asia koettiin kylällä normaalina. Lasuja tai huoli-ilmoituksia ei ollut vielä silloin keksitty
Ehkä kotihoito oli tuolloin parempi ratkaisu. Kunnan ylläpitmiä kunnalliskoteja kutsuttiin tuohon aikaan "houruloiksi", jonne sijoitettiin sekä kehitysvammaiset lapset että dementoituneet vanhukset samaan porukkaan. Virikkeitä oli aika vähän. Korkeintaan seurakunnan kirkkokuoro kävi kerran vuodessa laulamassa virsiä hoidokkien iloksi.
Kunnalliskodit hävisivät jo vuosikymmenen alussa.
Vierailija kirjoitti:
Muistan kuinka äiti pelotteli minua omalla kuolemallaan tai pois lähtemisellä jo ennen kuin olin mennyt kouluun. Hän eli 9-kymppiseksi jatkuvasti huomautellen ikävästi missä tahansa tilanteessa omasta kuolemastaan.
Ei kai tuollainen ole normaalia?
En itse kyllä pelottelisi pieniä mukuloita tuollaisella enkä jatkuvasti sössöttäisi omasta oletetusta kuolemastani. Äiti väitti eräässä vaiheessa kivenkovaan että hänellä on syöpä, lähetteli mulle lehtiartikkeleita syövän uhreista ja kuolemisista. Yhtenä syntymäpäivälahjana sain häneltä kirjan, jossa opetettiin käsittelemään surua jonkun kuoleman yhteydessä. (Olen heittänyt sen pois.)
Muistutti aina omien sukulaistensa kuolinpäivinä että juuri tänä päivämääränä on se ja tuo kuollut sinä ja sinä vuonna. Joo kiitos, kyllä siitä toistelusta jo muutenkin ne päivät muisti, ei olisi tarvinnut ihan joka kerta huomauttaa. Siskon poika sattui syntymään eräänä tuollaisena päivänä ja arvaatte varmaan, mikä äidin juttuja vallitsi, no ei tietenkään pojan syntymäpäivä vaan sen sukulaisen kuolinpäivä. Todella kivaa.
En niin lapsena tajunnut että tuollainen käytös on ihan sairasta, vasta teininä rupesi risomaan oikein kunnolla. En koskaan kuullut kavereiden äitien huomauttelevan tuollaisista.
Ahdistunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävimme 60-70-luvulla vanhempien kanssa sukulaisissa maaseudulla. Asuimme kaupungissa ja isä oli valtion virkamies. Kaikki nämä maaseudulla asuvat sukulaiset oliva maanviljelijöitä, joilla oli myös karjaa. Muistan vieläkin navetan hajun, joka oli tarttunut myös serkkujeni vaatteisiin. Luulin aina, että kaikki maalaiset haisee navetalle. Lämmin maito sai sisuskalut kääntymään ympäri. Nyt jotenkin kaipaa sitä maalaisjuttua ja lähtisin mielelläni, jos semmoinen vielä olisi mahdollista.
60-80-luvuilla melkein jokaisella maatilalla oli karjaa.
Navetan haju tarttui vaatteisiin ja useinkaan tiloilla ei ollut suihkuja, 2 kertaa viikossa peseydyttiin saunan yhteydessä, vaikka päivittäin töissä hikoiltiin.
Meillä oli n. 50 neliön talo, 2 huonetta eli tupa ja kamari. Tuvan oven pielessä oli kulmakomero, jossa säilytettiin navettavaatteita komeron ovi oli auki, koska komerossa oli ajokoiran koti. Istuin usein navettavaatekomerossa koiran kaverina.
Isä poltti ketjussa Aroma-sätkää.
Tuvassa ei ollut mitään liesituuletinta tai hellan päällä kupua, paistokäryt levisivät tuvan ilmaan.
Kamarissa oli polttoöljyllä toimiva öljykamiina.
Tuoksumaailma takuulla poikkesi nykyisin totutusta.
1981 meille rakennettiin uusi talo ja tuo "mummonmökki"-asuminen jäi historiaan.
Enää ei kotikylälläni ole yhtään karjaa, pitäjässäkin vain kymmenkunta.
T: nimim. Assburger
Tuo oli elävästi kuvailtu ja mulle toi mieleen lapsuuteni vierailut Lapissa isän sukulaisissa.
Kaikilla ei ollut karjaa ja joillakin oli poroja, mutta tuoksumaailma poikkesi meidän kotona vallinneesta kaupunkilaistuneesta maailmasta.
Oikeastaan kaikki oli erilaista. Sedät tosiaan polttivat tymäkkää tupakkaa ja koiria pyöri jaloissa. Liesituulettimia ei ollut ja tätien kokkaukset olivat aika käryisiä. Paistoivat kalaa usein.
Seinällä oli hirven,-ja poronsarvet ja setien aseet roikkuivat niissä.
Me lapset juostiin sisälle ja ulos, serkut esittelivät puukot ja kuinka poltetaan aikuisten sätkän jämät. Oltiin aika pieniä. Illalla kuunneltiin puolinukuksissa aikuisten hurjia juttuja.
Puheissa vilisi sanoja ja ilmauksia joita en ymmärtänyt.
Ketjun alkuperäiseen aiheeseen palatakseni, luulin pitkään ettei muissakaan perheissä puhuta ja puoli sukua on jäänyt tuntemattomaksi.
Muistot Lapista ovat melkolailla varhaislapsuudesta ja sitten yhtäkkiä siellä ei enää käytykään. Asiasta ei puhuttu ja isä muuttui umpimieliseksi, vihaiseksi ja vähitellen etääntyi meistä kaikista. Erottuaan äidistä ei pitänyt yhteyttä oikein lapsiinsakaan. Äiti oli kaupunkilaistyttö etelästä ja kaipa kulttuurierot kasvoivat liian suuriksi.
Ps Kiva lukea Assburgerin kommentti, mielestäni hyvä kirjoittaja ja tuntee monia aihepiirejä.
Loistava kuvaus, sopii minunkin kasvutarinaani. On se tavallaan rikkautta että on kokenut tuon ajan, nykylapset eivät varmaan pysty edes kuvittelemaan millaista on ollut. Nyt on kaikilla omat huoneet eikä lasten anneta kuulla kaikkea. Voi mikä ihana ja lämmin tunne oli maata pirtissä serkkujen ym kanssa ja kuunnella aikuisten tarinoita ja kuvauksia tosi elämästä. Salaisuuksiakin kerrottiin, oi niitä aikoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maalaiskylällämme 70-luvulla oli kahdessa talossa kehitysvammainen lapsi. Toinen oli syntymässään jäänyt vähälle hapelle ja saanut aivovaurion. Toinen oli mongoloidi-idiootti. Molemmille lapsille olisi ollut hoitopaikka pitäjän kunnalliskodissa, mutta heidät pidettiin kotihoidossa, koska kunta maksoi heistä perheelle senaikaista "kodinhoidontukea" muutaman kymmenen markkaa kuussa. Lasten olot kodeissaan oli aika kauheat.
Asia koettiin kylällä normaalina. Lasuja tai huoli-ilmoituksia ei ollut vielä silloin keksitty
Ehkä kotihoito oli tuolloin parempi ratkaisu. Kunnan ylläpitmiä kunnalliskoteja kutsuttiin tuohon aikaan "houruloiksi", jonne sijoitettiin sekä kehitysvammaiset lapset että dementoituneet vanhukset samaan porukkaan. Virikkeitä oli aika vähän. Korkeintaan seurakunnan kirkkokuoro kävi kerran vuodessa laulamassa virsiä hoidokkien iloksi.
Kunnalliskodit hävisivät jo vuosikymmenen alussa.
Minkä vuosikymmenen?
Vierailija kirjoitti:
Kun kävi vessassa, piti aina pestä kädet vaikkei roiskunut sormille.
Ulkovessa puucee 10-vuotiaaksi.
Kerran viikossa sauna lauantaina.
Uskonnollisuus ja siitä juontuva pelko ja häpeä. Kun kiroilin joskus hiljaa mielessäni, pyysin päässäni anteeksi jumalalta, ettei heittäisi tulikiveä päähäni. Häpeä ihan kaikesta, ihastuksista, seksuaalisuuden heräämisestä, halusta kokea uusia asioita.
Sukulaismiehen ped0filian tajusin olevan väärin, mutta asian lakaiseminen maton alle ”jumala antaa anteeksi”, oli normaalia.
Kunnes aikuistuin ja lähdin siitä ilmapiiristä pois. Nyt jo ikää on useita vuosikymmeniä, mutta silti sitä jumalaa tuputetaan aina, kun lapsuuden maisemiin päädyn. Se, jos mikä pitää minut pois sieltä.
Vierailija kirjoitti:
Muistan kuinka äiti pelotteli minua omalla kuolemallaan tai pois lähtemisellä jo ennen kuin olin mennyt kouluun. Hän eli 9-kymppiseksi jatkuvasti huomautellen ikävästi missä tahansa tilanteessa omasta kuolemastaan.
Ei kai tuollainen ole normaalia?
En itse kyllä pelottelisi pieniä mukuloita tuollaisella enkä jatkuvasti sössöttäisi omasta oletetusta kuolemastani. Äiti väitti eräässä vaiheessa kivenkovaan että hänellä on syöpä, lähetteli mulle lehtiartikkeleita syövän uhreista ja kuolemisista. Yhtenä syntymäpäivälahjana sain häneltä kirjan, jossa opetettiin käsittelemään surua jonkun kuoleman yhteydessä. (Olen heittänyt sen pois.)
Muistutti aina omien sukulaistensa kuolinpäivinä että juuri tänä päivämääränä on se ja tuo kuollut sinä ja sinä vuonna. Joo kiitos, kyllä siitä toistelusta jo muutenkin ne päivät muisti, ei olisi tarvinnut ihan joka kerta huomauttaa. Siskon poika sattui syntymään eräänä tuollaisena päivänä ja arvaatte varmaan, mikä äidin juttuja vallitsi, no ei tietenkään pojan syntymäpäivä vaan sen sukulaisen kuolinpäivä. Todella kivaa.
En niin lapsena tajunnut että tuollainen käytös on ihan sairasta, vasta teininä rupesi risomaan oikein kunnolla. En koskaan kuullut kavereiden äitien huomauttelevan tuollaisista.
No ei oo normaalia, tosi inohttavaa käytöstä. Mun äidillä oli oikeesti kaks kertaa syöpä kun olin lapsi eikä mitään tällaista ollut, todellakaan. Tosi vaikea paikka se oli.
Sun äidillä oli joku ihan hirvee kuolemanpelko itsellään tai jotain. Yritti muka totutella teidät ajatukseen, minkä ikäinen hän oli kun hänen vanhempansa kuolivat?
Kun kävi vessassa, piti aina pestä kädet vaikkei roiskunut sormille.