Saija Tuupanen, 44, avautuu kipeästä aiheesta – Suuri haave ei ehkä koskaan toteudu 🤱

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahin vauvakuume itsellä oli siinä 14-17v. Sitten se vaan loppui eikä tullut koskaan takaisin.

Kyllä luonto tietää.

Tää. Nainen on nussittavimmillaan 14-17v ja sen jälkeen kuuluu hoitamaan lapsia.

Ja siinä 28-vuotiaana isoemänä on jo luontaisen elinikänsä päässä, kuten pojatkin.

No ei ole, kautta aikojen eletty ainakin kuuskymppisiksi vetreinä. Mutta toki sairaudet ja väkivalta niittäneet väkeä jo aiemmin, joten keskimäärin elinikä ollut alhainen. Mutta jos yksilö välttynyt väkivallalta ja sairauksilta, niin voinut elää pitkään.

Tietenkin osa elää pidempään ja osa lyhyempään ja keskiarvona 30v ennen lääketiedettä.

Niin, mutta ei ne kolmekymppiset ole vanhuksia olleet. Ja keskiarvoa laskenut lapsikuolleisuus, ei terveenä aikuisuuteen eläneistä kovin moni kuollut kolmekymppisinä.

Kukaan mistään vanhuksista olekaan puhunut, vaan luontaisesta eliniästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänellähän on ollut miehiä vaikka kuinka. Ja on terve ja rikas. Hänellä ollut hyvä elämä. Turhaa valittaa.

Sitä lapsihaavetta olisi kannattanut ajatella jo niihin aikoihin kun heilasteli sen tangokollegansa kanssa eli suomeksi sanottuna unohtaa koko se juttu ja alkaa sen sijaan katsella miestä perheenperustamismielellä.

Eli valita joko ura tai lapset. Miksi? Aika moni kykenee yhdistämään molemmat eli tekemään hienon uran ja saamaan silti lapsen. Missään ei ole sanottu, että perhehaaveensa olisi edes toteutunut, vaikka olisi heittänyt uransa yli laidan.

Työelämän ja perhe-elämän yhdistäminen - en ihmettele, että syntyvyysluvut ovat huonoja.

Työelämässä odotetaan, että lapsen saaminen ei saisi näkyä mitenkään. Pikkulapsiarkea elävän vanhemman pitäisi olla yhtä pirteä, tehokas ja aktiivinen kuin ennen lapsen/lapsien saamista.

Kuvitellaan, että riemusta kiljuen otetaan ylimääräisiä töitä (joista ei saa ylimääräistä palkkaa). Ihmetellään, jos pienen lapsen vanhempi ei ole ihan 100 % terässä, vaan huonot yöunet ja arjen kiire väsyttää. Ihmetellään, miksi ei voi jäädä yliajalle venyviin palavereihin, kun on pakko hakea lapsi päiväkodista. Ala ei ole mikään kylmä bisnesala tai aivokirurgin hommaa, vaan ns. pehmeämpi naisvaltainen ala, jossa jopa työskennellään lasten kanssa. Esimies ehdottaa lisäkoulutuksia, työmatkoja ja muita, vaikka olen sanonut, että ottaisin nyt pari vuotta rauhallisemmin lapsen ollessa tosi pieni. Esimiehen on vaikea ymmärtää tätä, vaikka hänellä itsellään on yläkouluikäiset lapset (ilmeisesti aika kultaa muistot siitä, millaista pikkulapsiarki on). Miehen työpaikalla puolestaan ihmetellään, miksi mieskin on ollut hoitovapaalla ja hoitaa omaa lastaan, kun "eikös se ole naisten hommaa".

Lapsen sairastuessa toisen vanhemman on pakko lähteä hakemaan lasta päiväkodista. Ei se vanhemmastakaan kivaa ole, että lapsi sairastaa ja siihen päälle työnantaja voivottelee, että onko ihan pakko lähteä hakemaan lasta ja eikö joku muu voisi hakea. Lapsen sairastaessa hoidat etänä osan töistä ja lopulta kaadut itsekin sairasvuoteelle. Työpaikalla ei ymmärretä, että kaikilla ei ole isovanhempia apuna eikä lastenhoitopalvelusta saa hoitajaa sairaalle lapselle (lukee erikseen paikan ehdoissa, että eivät hoida sairaita lapsia). Sairasta lasta on pakko hoitaa itse. Kun perheen sairastelukierre on ohi, palaat työpaikalle jossa esimiestä ja työkavereita ärsyttää, kun olet ollut lapsen takia pois töistä.

Ollessani sinkku ja lapseton pyysin itselleni sellaiset työvuorot, jotka olivat pikkulapsiperheelliselle vaikeita. Kollegat olivat tuosta kiitollisia, kun joku toinen otti nuo hoitaakseen. Nyt kun itse kaipaisin joustoa omaan suuntaani parin vuoden ajan, ei sitä tipu. Valitellaan, miten kaikkien nyt vaan pitää ottaa hankalia vuoroja ja "kyllä se Isla-Eevertti 1 v pärjää viikon ilman äitiä, jos nyt vaan lähtisit sinne työmatkalle!"

Meillä lapsiluku jää yhteen tästä syystä. Ei yksinkertaisesti riitä voimat vaativan työelämän ja lapsiarjen pyörittämisen kanssa. Sekään ei onnistu, että tekisi osittaista työaikaa. Työnantaja ei anna lupaa ja palkkataso jäisi sen verran matalaksi, että arjessa olisi tosi tiukkaa.

Olen aika samassa tilanteessa. Yritin ratkaista tilannetta anomalla osa-aikaista työaikaa, mutta sitä ei tietenkään myönnetty. Eli sekään ei työnantajalle kelvannut ratkaisuksi. Otin loparit.

Minun esimies sote-alalla veti ihan kilarit, kun puolisoni siirtyi toiselle paikkakunnalle töihin.

Mieheni työpaikka muutti toiselle paikkakunnalle, eikä hän saanut oman alan uutta työtä, niin jouduttiin tekemään ratkaisu, että hän muuttaa arkipäiviksi sinne toiselle paikkakunnalle työn perässä ja on viikonloput sitten aina meillä kotona minun ja lapsen kanssa.

Tämän vuoksi päiväkotiin hakemiset ja viemiset ja sairauspäivät jäi minun hoidettavaksi. Mies vastaavasti tekee viikonloppuisin kotona paljon, eli meidän perheen näkökulmasta tämä oli ihan ok systeemi, huonoista vaihtoehdoista paras. Mutta mitä teki pomo? Hän valehtelematta huusi minulle, että ei ole hänen ongelma, että isä ei osallistu arkisin, mutta minulle ei aiota antaa mitään joustoja siksi. Että minä en esimerkiksi saa olla paljon pois töistä lapsen takia. En tiennyt mitä sanoa kun huusi noin, sanoin vain että ei minulla ole ketään joka olisi lapsen kanssa kun en voi yksinkään viisivuotiasta kotiin jättää ja kävelin pois, hän jäi huutamaan että ei ole hänen ongelma. Ymmärrän joo, että ei tilanne hänen syytä ollut, mutta ei minunkaan, eikä miehenikään, se vain oli vaikea tilanne, johon olisin toivonut joustoja. Minäkin päätin irtisanoutua, osasyynä tuo huutaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänellähän on ollut miehiä vaikka kuinka. Ja on terve ja rikas. Hänellä ollut hyvä elämä. Turhaa valittaa.

Sitä lapsihaavetta olisi kannattanut ajatella jo niihin aikoihin kun heilasteli sen tangokollegansa kanssa eli suomeksi sanottuna unohtaa koko se juttu ja alkaa sen sijaan katsella miestä perheenperustamismielellä.

Eli valita joko ura tai lapset. Miksi? Aika moni kykenee yhdistämään molemmat eli tekemään hienon uran ja saamaan silti lapsen. Missään ei ole sanottu, että perhehaaveensa olisi edes toteutunut, vaikka olisi heittänyt uransa yli laidan.

Työelämän ja perhe-elämän yhdistäminen - en ihmettele, että syntyvyysluvut ovat huonoja.

Työelämässä odotetaan, että lapsen saaminen ei saisi näkyä mitenkään. Pikkulapsiarkea elävän vanhemman pitäisi olla yhtä pirteä, tehokas ja aktiivinen kuin ennen lapsen/lapsien saamista.

Kuvitellaan, että riemusta kiljuen otetaan ylimääräisiä töitä (joista ei saa ylimääräistä palkkaa). Ihmetellään, jos pienen lapsen vanhempi ei ole ihan 100 % terässä, vaan huonot yöunet ja arjen kiire väsyttää. Ihmetellään, miksi ei voi jäädä yliajalle venyviin palavereihin, kun on pakko hakea lapsi päiväkodista. Ala ei ole mikään kylmä bisnesala tai aivokirurgin hommaa, vaan ns. pehmeämpi naisvaltainen ala, jossa jopa työskennellään lasten kanssa. Esimies ehdottaa lisäkoulutuksia, työmatkoja ja muita, vaikka olen sanonut, että ottaisin nyt pari vuotta rauhallisemmin lapsen ollessa tosi pieni. Esimiehen on vaikea ymmärtää tätä, vaikka hänellä itsellään on yläkouluikäiset lapset (ilmeisesti aika kultaa muistot siitä, millaista pikkulapsiarki on). Miehen työpaikalla puolestaan ihmetellään, miksi mieskin on ollut hoitovapaalla ja hoitaa omaa lastaan, kun "eikös se ole naisten hommaa".

Lapsen sairastuessa toisen vanhemman on pakko lähteä hakemaan lasta päiväkodista. Ei se vanhemmastakaan kivaa ole, että lapsi sairastaa ja siihen päälle työnantaja voivottelee, että onko ihan pakko lähteä hakemaan lasta ja eikö joku muu voisi hakea. Lapsen sairastaessa hoidat etänä osan töistä ja lopulta kaadut itsekin sairasvuoteelle. Työpaikalla ei ymmärretä, että kaikilla ei ole isovanhempia apuna eikä lastenhoitopalvelusta saa hoitajaa sairaalle lapselle (lukee erikseen paikan ehdoissa, että eivät hoida sairaita lapsia). Sairasta lasta on pakko hoitaa itse. Kun perheen sairastelukierre on ohi, palaat työpaikalle jossa esimiestä ja työkavereita ärsyttää, kun olet ollut lapsen takia pois töistä.

Ollessani sinkku ja lapseton pyysin itselleni sellaiset työvuorot, jotka olivat pikkulapsiperheelliselle vaikeita. Kollegat olivat tuosta kiitollisia, kun joku toinen otti nuo hoitaakseen. Nyt kun itse kaipaisin joustoa omaan suuntaani parin vuoden ajan, ei sitä tipu. Valitellaan, miten kaikkien nyt vaan pitää ottaa hankalia vuoroja ja "kyllä se Isla-Eevertti 1 v pärjää viikon ilman äitiä, jos nyt vaan lähtisit sinne työmatkalle!"

Meillä lapsiluku jää yhteen tästä syystä. Ei yksinkertaisesti riitä voimat vaativan työelämän ja lapsiarjen pyörittämisen kanssa. Sekään ei onnistu, että tekisi osittaista työaikaa. Työnantaja ei anna lupaa ja palkkataso jäisi sen verran matalaksi, että arjessa olisi tosi tiukkaa.

Hyvää loppuelämää miettimään, että pomo päätti lapsiluvun. Sekin yksi kun sattuu kuolemaan nuorena, niin kurpalla on pitkä ja yksinäinen loppuelämä edessä.

Lapseni eivät ole varmaan kuolleet, mutten tiedä missä ovat.

-eri

Onneksi aikuisena saa vihdoin itse päättää seuransa.

Et saa. Sinut on tarpeeseen hankittu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänellähän on ollut miehiä vaikka kuinka. Ja on terve ja rikas. Hänellä ollut hyvä elämä. Turhaa valittaa.

Sitä lapsihaavetta olisi kannattanut ajatella jo niihin aikoihin kun heilasteli sen tangokollegansa kanssa eli suomeksi sanottuna unohtaa koko se juttu ja alkaa sen sijaan katsella miestä perheenperustamismielellä.

Eli valita joko ura tai lapset. Miksi? Aika moni kykenee yhdistämään molemmat eli tekemään hienon uran ja saamaan silti lapsen. Missään ei ole sanottu, että perhehaaveensa olisi edes toteutunut, vaikka olisi heittänyt uransa yli laidan.

Työelämän ja perhe-elämän yhdistäminen - en ihmettele, että syntyvyysluvut ovat huonoja.

Työelämässä odotetaan, että lapsen saaminen ei saisi näkyä mitenkään. Pikkulapsiarkea elävän vanhemman pitäisi olla yhtä pirteä, tehokas ja aktiivinen kuin ennen lapsen/lapsien saamista.

Kuvitellaan, että riemusta kiljuen otetaan ylimääräisiä töitä (joista ei saa ylimääräistä palkkaa). Ihmetellään, jos pienen lapsen vanhempi ei ole ihan 100 % terässä, vaan huonot yöunet ja arjen kiire väsyttää. Ihmetellään, miksi ei voi jäädä yliajalle venyviin palavereihin, kun on pakko hakea lapsi päiväkodista. Ala ei ole mikään kylmä bisnesala tai aivokirurgin hommaa, vaan ns. pehmeämpi naisvaltainen ala, jossa jopa työskennellään lasten kanssa. Esimies ehdottaa lisäkoulutuksia, työmatkoja ja muita, vaikka olen sanonut, että ottaisin nyt pari vuotta rauhallisemmin lapsen ollessa tosi pieni. Esimiehen on vaikea ymmärtää tätä, vaikka hänellä itsellään on yläkouluikäiset lapset (ilmeisesti aika kultaa muistot siitä, millaista pikkulapsiarki on). Miehen työpaikalla puolestaan ihmetellään, miksi mieskin on ollut hoitovapaalla ja hoitaa omaa lastaan, kun "eikös se ole naisten hommaa".

Lapsen sairastuessa toisen vanhemman on pakko lähteä hakemaan lasta päiväkodista. Ei se vanhemmastakaan kivaa ole, että lapsi sairastaa ja siihen päälle työnantaja voivottelee, että onko ihan pakko lähteä hakemaan lasta ja eikö joku muu voisi hakea. Lapsen sairastaessa hoidat etänä osan töistä ja lopulta kaadut itsekin sairasvuoteelle. Työpaikalla ei ymmärretä, että kaikilla ei ole isovanhempia apuna eikä lastenhoitopalvelusta saa hoitajaa sairaalle lapselle (lukee erikseen paikan ehdoissa, että eivät hoida sairaita lapsia). Sairasta lasta on pakko hoitaa itse. Kun perheen sairastelukierre on ohi, palaat työpaikalle jossa esimiestä ja työkavereita ärsyttää, kun olet ollut lapsen takia pois töistä.

Ollessani sinkku ja lapseton pyysin itselleni sellaiset työvuorot, jotka olivat pikkulapsiperheelliselle vaikeita. Kollegat olivat tuosta kiitollisia, kun joku toinen otti nuo hoitaakseen. Nyt kun itse kaipaisin joustoa omaan suuntaani parin vuoden ajan, ei sitä tipu. Valitellaan, miten kaikkien nyt vaan pitää ottaa hankalia vuoroja ja "kyllä se Isla-Eevertti 1 v pärjää viikon ilman äitiä, jos nyt vaan lähtisit sinne työmatkalle!"

Meillä lapsiluku jää yhteen tästä syystä. Ei yksinkertaisesti riitä voimat vaativan työelämän ja lapsiarjen pyörittämisen kanssa. Sekään ei onnistu, että tekisi osittaista työaikaa. Työnantaja ei anna lupaa ja palkkataso jäisi sen verran matalaksi, että arjessa olisi tosi tiukkaa.

Olen aika samassa tilanteessa. Yritin ratkaista tilannetta anomalla osa-aikaista työaikaa, mutta sitä ei tietenkään myönnetty. Eli sekään ei työnantajalle kelvannut ratkaisuksi. Otin loparit.

Minun esimies sote-alalla veti ihan kilarit, kun puolisoni siirtyi toiselle paikkakunnalle töihin.

Mieheni työpaikka muutti toiselle paikkakunnalle, eikä hän saanut oman alan uutta työtä, niin jouduttiin tekemään ratkaisu, että hän muuttaa arkipäiviksi sinne toiselle paikkakunnalle työn perässä ja on viikonloput sitten aina meillä kotona minun ja lapsen kanssa.

Tämän vuoksi päiväkotiin hakemiset ja viemiset ja sairauspäivät jäi minun hoidettavaksi. Mies vastaavasti tekee viikonloppuisin kotona paljon, eli meidän perheen näkökulmasta tämä oli ihan ok systeemi, huonoista vaihtoehdoista paras. Mutta mitä teki pomo? Hän valehtelematta huusi minulle, että ei ole hänen ongelma, että isä ei osallistu arkisin, mutta minulle ei aiota antaa mitään joustoja siksi. Että minä en esimerkiksi saa olla paljon pois töistä lapsen takia. En tiennyt mitä sanoa kun huusi noin, sanoin vain että ei minulla ole ketään joka olisi lapsen kanssa kun en voi yksinkään viisivuotiasta kotiin jättää ja kävelin pois, hän jäi huutamaan että ei ole hänen ongelma. Ymmärrän joo, että ei tilanne hänen syytä ollut, mutta ei minunkaan, eikä miehenikään, se vain oli vaikea tilanne, johon olisin toivonut joustoja. Minäkin päätin irtisanoutua, osasyynä tuo huutaminen.

Työnantajalle ongelmallista on se, että hänelle työntekijän perheenlisäyksestä koituu vain kuluja.

Jos työnantajat saisivat valita, kenelläkään ei olisi lapsia. Ei olisi lapsista johtuvia poissaoloja, sairastelukierteitä jne.

nätti tyttöhän tuo saikku on.

Vierailija kirjoitti:

Minä uskon että minulla vielä toteutuu kun lähden tosiaan Aasiaan

 

M-49v 173/103

Mahaa nylkyttämällä raskaaksi 😂😂😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi hän ei ole hankkinut lapsia edellisten kumppaneiden kanssa? Vai eikö nämä miehet ole sitten halunneet lapsia tai kyenneet saamaan lapsia? Ainakaan Sami Hedbergillä ei ole edes nykypäivänä lapsia.

Eivät halunneet tai kyenneet tai sitten suhde loppui ennen kuin päästiin siihen lastenhankkimisvaiheeseen. Syitä on monia, eikä lapsia pidäkään hankkia kovalla kiireellä kenen tahansa kanssa.

Näinhän se on. Tuntuu, että joka tapauksessa vastaus on aina "mitäs läksit".

Kelpuuta kenet tahansa, joka on valmis tekemään lapsen nopealla aikataululla? "Mitäs teit lapsia tuollaisen miehen kanssa"

Tee lapsia epävarmaan taloustilanteeseen? "Mitäs teit lapsia, joita et pysty elättämään"

Ole varovainen ja odota oikeaa tilannetta ja oikeaa parisuhdetta? "Mitäs vitkuttelit etkä kelpuuttanut ketään"

Varsinkin tällä palstalla on omituinen harhaluulo, että fiksuja ja kunnollisia miehiä on tulossa oikein ovista ja ikkunoista perustamaan perhettä kenen tahansa vähänkin mukiinmenevän naisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Samin ex naiset on aikanaan haastatteluissa sanoneet toivovansa lapsia. Onko se tuhkamuna vai tulivatko järkiinsä viime hetkillä... 

Lihavilla voi olla vaikea lisääntyä 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänellähän on ollut miehiä vaikka kuinka. Ja on terve ja rikas. Hänellä ollut hyvä elämä. Turhaa valittaa.

Sitä lapsihaavetta olisi kannattanut ajatella jo niihin aikoihin kun heilasteli sen tangokollegansa kanssa eli suomeksi sanottuna unohtaa koko se juttu ja alkaa sen sijaan katsella miestä perheenperustamismielellä.

Eli valita joko ura tai lapset. Miksi? Aika moni kykenee yhdistämään molemmat eli tekemään hienon uran ja saamaan silti lapsen. Missään ei ole sanottu, että perhehaaveensa olisi edes toteutunut, vaikka olisi heittänyt uransa yli laidan.

Työelämän ja perhe-elämän yhdistäminen - en ihmettele, että syntyvyysluvut ovat huonoja.

Työelämässä odotetaan, että lapsen saaminen ei saisi näkyä mitenkään. Pikkulapsiarkea elävän vanhemman pitäisi olla yhtä pirteä, tehokas ja aktiivinen kuin ennen lapsen/lapsien saamista.

Kuvitellaan, että riemusta kiljuen otetaan ylimääräisiä töitä (joista ei saa ylimääräistä palkkaa). Ihmetellään, jos pienen lapsen vanhempi ei ole ihan 100 % terässä, vaan huonot yöunet ja arjen kiire väsyttää. Ihmetellään, miksi ei voi jäädä yliajalle venyviin palavereihin, kun on pakko hakea lapsi päiväkodista. Ala ei ole mikään kylmä bisnesala tai aivokirurgin hommaa, vaan ns. pehmeämpi naisvaltainen ala, jossa jopa työskennellään lasten kanssa. Esimies ehdottaa lisäkoulutuksia, työmatkoja ja muita, vaikka olen sanonut, että ottaisin nyt pari vuotta rauhallisemmin lapsen ollessa tosi pieni. Esimiehen on vaikea ymmärtää tätä, vaikka hänellä itsellään on yläkouluikäiset lapset (ilmeisesti aika kultaa muistot siitä, millaista pikkulapsiarki on). Miehen työpaikalla puolestaan ihmetellään, miksi mieskin on ollut hoitovapaalla ja hoitaa omaa lastaan, kun "eikös se ole naisten hommaa".

Lapsen sairastuessa toisen vanhemman on pakko lähteä hakemaan lasta päiväkodista. Ei se vanhemmastakaan kivaa ole, että lapsi sairastaa ja siihen päälle työnantaja voivottelee, että onko ihan pakko lähteä hakemaan lasta ja eikö joku muu voisi hakea. Lapsen sairastaessa hoidat etänä osan töistä ja lopulta kaadut itsekin sairasvuoteelle. Työpaikalla ei ymmärretä, että kaikilla ei ole isovanhempia apuna eikä lastenhoitopalvelusta saa hoitajaa sairaalle lapselle (lukee erikseen paikan ehdoissa, että eivät hoida sairaita lapsia). Sairasta lasta on pakko hoitaa itse. Kun perheen sairastelukierre on ohi, palaat työpaikalle jossa esimiestä ja työkavereita ärsyttää, kun olet ollut lapsen takia pois töistä.

Ollessani sinkku ja lapseton pyysin itselleni sellaiset työvuorot, jotka olivat pikkulapsiperheelliselle vaikeita. Kollegat olivat tuosta kiitollisia, kun joku toinen otti nuo hoitaakseen. Nyt kun itse kaipaisin joustoa omaan suuntaani parin vuoden ajan, ei sitä tipu. Valitellaan, miten kaikkien nyt vaan pitää ottaa hankalia vuoroja ja "kyllä se Isla-Eevertti 1 v pärjää viikon ilman äitiä, jos nyt vaan lähtisit sinne työmatkalle!"

Meillä lapsiluku jää yhteen tästä syystä. Ei yksinkertaisesti riitä voimat vaativan työelämän ja lapsiarjen pyörittämisen kanssa. Sekään ei onnistu, että tekisi osittaista työaikaa. Työnantaja ei anna lupaa ja palkkataso jäisi sen verran matalaksi, että arjessa olisi tosi tiukkaa.

Hyvää loppuelämää miettimään, että pomo päätti lapsiluvun. Sekin yksi kun sattuu kuolemaan nuorena, niin kurpalla on pitkä ja yksinäinen loppuelämä edessä.

Lapseni eivät ole varmaan kuolleet, mutten tiedä missä ovat.

-eri

Olisko kannattanut narkata vähemmän?