Saija Tuupanen, 44, avautuu kipeästä aiheesta – Suuri haave ei ehkä koskaan toteudu 🤱

Vierailija kirjoitti:

Saija on kyllä muuten todella upea nainen, mutta suhde Hedbergiin romahdutti parisuhdemarkkina-arvon nollaan.

Aattele, Heeppäri on höylänny sitä. Miten se on voinu? Vanhanaikainen nainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiittämätöntä. 

Sekö että haaveet eivät toteudu?

Kukaan ei saa kaikkea ja hänellä on aika moni haave toteutunut. Ainakin voisi olettaa tangokruunun olleen haave, samoin laulajan uran ja ilmeisen vauraan elämäntyylinkin. Miehiäkin on ollut useampia eli parisuhdehaavekin on toteutunut useampaan kertaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahin vauvakuume itsellä oli siinä 14-17v. Sitten se vaan loppui eikä tullut koskaan takaisin.

Kyllä luonto tietää.

Joo tuossa iässä lasta joutuu ihan vahtimaan ja rajoittamaan ettei vaan lisääntyisi, ja sitten myöhemmin siihen ihan patistamaan.

Ymmärrettävää, kun ihmisapinan luontainen elinikä on 30v.

Nyt onkin puhe ihmisestä, jonka elinikä on keksimäärin 80 v. Ei apinoista.

Puhe lainaamassasi viestissä oli ihmisapinoista, joihin ihminenkin kuuluu ja nimenomaan luontaisesta eliniästä, ei lääketieteellä jatketusta.

Ihminen elää luontaisesti noin 78-vuotiaaksi kylläkin.

On jo tuhansia vuosia elänyt.

Jos luontainen elinikä olis noin 30 vuotta, niin suurin osahan kuolisi luonnollisesti vanhuuteen siinä noin kolmekymppisenä ja nythän niin ei tapahdu. Ihmiset porskuttavat kauemmin kuin kolmekymppisiksi ihan ilman mitään apuja.

Ei kannata tähän maailmaan enää synnyttää lapsia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syntymä on kuolemantuomio :(

Kaikki maallinen elämä loppuu joskus, näin sen kuuluukin olla. Niin kuin Gandalf sanoo Sormusten Herrassa: voimme päättää vain siitä, mitä teemme sillä ajalla joka meille on annettu.

Jos täytyy ammentaa fiktiivisestä elokuvasta elämänlausetta niin olis ees kunnollisesta elokuvasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syntymä on kuolemantuomio :(

Leikkinukella leikkimisestä pitäisi tehdä sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Sen ei tarvitse kärsiä eikä kuolla, mutta emä pääsee silti tuuppaamaan vankkureita ja terhakkaasti huoltamaan.

Kyse ei ole sosiaalisesta hyväksymisestä, vaan siitä ettei nukke ole elävä, eikä siis pysty oikeasti korvaamaan lasta.

Tämä. Useammin tytöt korvaavat hoivatarvettaan riistämällä jonkun toisen elukan poikasen hoivattavakseen kuin hoivaamalla nukkea.

Niitä kutsutaan lemmikeiksi, eikä se ole riistämistä tai lapsen korvaamista.

Mietippä uudestaan. Se lemmikki ei voi valita omistajaansa joka käytännössä orjuuttaa tämän. Pakottaa tottelemaan itseään ja jos eläin ei siihen suostu, niin se annetaan pois tai jos se alkaa väkivaltaiseksi, niin eläin lopetetaan. Jos sen eläimen tilalla olisi toinen ihminen jota kohdeltaisi samoin, niin sellaista pidettäisi todella psykopaattisena käytöksenä.

Olisi tehnyt aikanaan, en ymmärrä tällaisia haastatteluja. Ei kukaan lapseton mieslaulajakaan tilitä  tuollaisia asioitaan.  Typerä muija. Jos on ollut epäonnea esim.keinohedelmöityksessä, ei sitäkään tarvitse julistaa koko kansalle tai muita syitä miksi ei ole lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänellähän on ollut miehiä vaikka kuinka. Ja on terve ja rikas. Hänellä ollut hyvä elämä. Turhaa valittaa.

Sitä lapsihaavetta olisi kannattanut ajatella jo niihin aikoihin kun heilasteli sen tangokollegansa kanssa eli suomeksi sanottuna unohtaa koko se juttu ja alkaa sen sijaan katsella miestä perheenperustamismielellä.

Eli valita joko ura tai lapset. Miksi? Aika moni kykenee yhdistämään molemmat eli tekemään hienon uran ja saamaan silti lapsen. Missään ei ole sanottu, että perhehaaveensa olisi edes toteutunut, vaikka olisi heittänyt uransa yli laidan.

Työelämän ja perhe-elämän yhdistäminen - en ihmettele, että syntyvyysluvut ovat huonoja.

Työelämässä odotetaan, että lapsen saaminen ei saisi näkyä mitenkään. Pikkulapsiarkea elävän vanhemman pitäisi olla yhtä pirteä, tehokas ja aktiivinen kuin ennen lapsen/lapsien saamista.

Kuvitellaan, että riemusta kiljuen otetaan ylimääräisiä töitä (joista ei saa ylimääräistä palkkaa). Ihmetellään, jos pienen lapsen vanhempi ei ole ihan 100 % terässä, vaan huonot yöunet ja arjen kiire väsyttää. Ihmetellään, miksi ei voi jäädä yliajalle venyviin palavereihin, kun on pakko hakea lapsi päiväkodista. Ala ei ole mikään kylmä bisnesala tai aivokirurgin hommaa, vaan ns. pehmeämpi naisvaltainen ala, jossa jopa työskennellään lasten kanssa. Esimies ehdottaa lisäkoulutuksia, työmatkoja ja muita, vaikka olen sanonut, että ottaisin nyt pari vuotta rauhallisemmin lapsen ollessa tosi pieni. Esimiehen on vaikea ymmärtää tätä, vaikka hänellä itsellään on yläkouluikäiset lapset (ilmeisesti aika kultaa muistot siitä, millaista pikkulapsiarki on). Miehen työpaikalla puolestaan ihmetellään, miksi mieskin on ollut hoitovapaalla ja hoitaa omaa lastaan, kun "eikös se ole naisten hommaa".

Lapsen sairastuessa toisen vanhemman on pakko lähteä hakemaan lasta päiväkodista. Ei se vanhemmastakaan kivaa ole, että lapsi sairastaa ja siihen päälle työnantaja voivottelee, että onko ihan pakko lähteä hakemaan lasta ja eikö joku muu voisi hakea. Lapsen sairastaessa hoidat etänä osan töistä ja lopulta kaadut itsekin sairasvuoteelle. Työpaikalla ei ymmärretä, että kaikilla ei ole isovanhempia apuna eikä lastenhoitopalvelusta saa hoitajaa sairaalle lapselle (lukee erikseen paikan ehdoissa, että eivät hoida sairaita lapsia). Sairasta lasta on pakko hoitaa itse. Kun perheen sairastelukierre on ohi, palaat työpaikalle jossa esimiestä ja työkavereita ärsyttää, kun olet ollut lapsen takia pois töistä.

Ollessani sinkku ja lapseton pyysin itselleni sellaiset työvuorot, jotka olivat pikkulapsiperheelliselle vaikeita. Kollegat olivat tuosta kiitollisia, kun joku toinen otti nuo hoitaakseen. Nyt kun itse kaipaisin joustoa omaan suuntaani parin vuoden ajan, ei sitä tipu. Valitellaan, miten kaikkien nyt vaan pitää ottaa hankalia vuoroja ja "kyllä se Isla-Eevertti 1 v pärjää viikon ilman äitiä, jos nyt vaan lähtisit sinne työmatkalle!"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänellähän on ollut miehiä vaikka kuinka. Ja on terve ja rikas. Hänellä ollut hyvä elämä. Turhaa valittaa.

Sitä lapsihaavetta olisi kannattanut ajatella jo niihin aikoihin kun heilasteli sen tangokollegansa kanssa eli suomeksi sanottuna unohtaa koko se juttu ja alkaa sen sijaan katsella miestä perheenperustamismielellä.

Eli valita joko ura tai lapset. Miksi? Aika moni kykenee yhdistämään molemmat eli tekemään hienon uran ja saamaan silti lapsen. Missään ei ole sanottu, että perhehaaveensa olisi edes toteutunut, vaikka olisi heittänyt uransa yli laidan.

Työelämän ja perhe-elämän yhdistäminen - en ihmettele, että syntyvyysluvut ovat huonoja.

Työelämässä odotetaan, että lapsen saaminen ei saisi näkyä mitenkään. Pikkulapsiarkea elävän vanhemman pitäisi olla yhtä pirteä, tehokas ja aktiivinen kuin ennen lapsen/lapsien saamista.

Kuvitellaan, että riemusta kiljuen otetaan ylimääräisiä töitä (joista ei saa ylimääräistä palkkaa). Ihmetellään, jos pienen lapsen vanhempi ei ole ihan 100 % terässä, vaan huonot yöunet ja arjen kiire väsyttää. Ihmetellään, miksi ei voi jäädä yliajalle venyviin palavereihin, kun on pakko hakea lapsi päiväkodista. Ala ei ole mikään kylmä bisnesala tai aivokirurgin hommaa, vaan ns. pehmeämpi naisvaltainen ala, jossa jopa työskennellään lasten kanssa. Esimies ehdottaa lisäkoulutuksia, työmatkoja ja muita, vaikka olen sanonut, että ottaisin nyt pari vuotta rauhallisemmin lapsen ollessa tosi pieni. Esimiehen on vaikea ymmärtää tätä, vaikka hänellä itsellään on yläkouluikäiset lapset (ilmeisesti aika kultaa muistot siitä, millaista pikkulapsiarki on). Miehen työpaikalla puolestaan ihmetellään, miksi mieskin on ollut hoitovapaalla ja hoitaa omaa lastaan, kun "eikös se ole naisten hommaa".

Lapsen sairastuessa toisen vanhemman on pakko lähteä hakemaan lasta päiväkodista. Ei se vanhemmastakaan kivaa ole, että lapsi sairastaa ja siihen päälle työnantaja voivottelee, että onko ihan pakko lähteä hakemaan lasta ja eikö joku muu voisi hakea. Lapsen sairastaessa hoidat etänä osan töistä ja lopulta kaadut itsekin sairasvuoteelle. Työpaikalla ei ymmärretä, että kaikilla ei ole isovanhempia apuna eikä lastenhoitopalvelusta saa hoitajaa sairaalle lapselle (lukee erikseen paikan ehdoissa, että eivät hoida sairaita lapsia). Sairasta lasta on pakko hoitaa itse. Kun perheen sairastelukierre on ohi, palaat työpaikalle jossa esimiestä ja työkavereita ärsyttää, kun olet ollut lapsen takia pois töistä.

Ollessani sinkku ja lapseton pyysin itselleni sellaiset työvuorot, jotka olivat pikkulapsiperheelliselle vaikeita. Kollegat olivat tuosta kiitollisia, kun joku toinen otti nuo hoitaakseen. Nyt kun itse kaipaisin joustoa omaan suuntaani parin vuoden ajan, ei sitä tipu. Valitellaan, miten kaikkien nyt vaan pitää ottaa hankalia vuoroja ja "kyllä se Isla-Eevertti 1 v pärjää viikon ilman äitiä, jos nyt vaan lähtisit sinne työmatkalle!"

Meillä lapsiluku jää yhteen tästä syystä. Ei yksinkertaisesti riitä voimat vaativan työelämän ja lapsiarjen pyörittämisen kanssa. Sekään ei onnistu, että tekisi osittaista työaikaa. Työnantaja ei anna lupaa ja palkkataso jäisi sen verran matalaksi, että arjessa olisi tosi tiukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänellähän on ollut miehiä vaikka kuinka. Ja on terve ja rikas. Hänellä ollut hyvä elämä. Turhaa valittaa.

Sitä lapsihaavetta olisi kannattanut ajatella jo niihin aikoihin kun heilasteli sen tangokollegansa kanssa eli suomeksi sanottuna unohtaa koko se juttu ja alkaa sen sijaan katsella miestä perheenperustamismielellä.

Eli valita joko ura tai lapset. Miksi? Aika moni kykenee yhdistämään molemmat eli tekemään hienon uran ja saamaan silti lapsen. Missään ei ole sanottu, että perhehaaveensa olisi edes toteutunut, vaikka olisi heittänyt uransa yli laidan.

Työelämän ja perhe-elämän yhdistäminen - en ihmettele, että syntyvyysluvut ovat huonoja.

Työelämässä odotetaan, että lapsen saaminen ei saisi näkyä mitenkään. Pikkulapsiarkea elävän vanhemman pitäisi olla yhtä pirteä, tehokas ja aktiivinen kuin ennen lapsen/lapsien saamista.

Kuvitellaan, että riemusta kiljuen otetaan ylimääräisiä töitä (joista ei saa ylimääräistä palkkaa). Ihmetellään, jos pienen lapsen vanhempi ei ole ihan 100 % terässä, vaan huonot yöunet ja arjen kiire väsyttää. Ihmetellään, miksi ei voi jäädä yliajalle venyviin palavereihin, kun on pakko hakea lapsi päiväkodista. Ala ei ole mikään kylmä bisnesala tai aivokirurgin hommaa, vaan ns. pehmeämpi naisvaltainen ala, jossa jopa työskennellään lasten kanssa. Esimies ehdottaa lisäkoulutuksia, työmatkoja ja muita, vaikka olen sanonut, että ottaisin nyt pari vuotta rauhallisemmin lapsen ollessa tosi pieni. Esimiehen on vaikea ymmärtää tätä, vaikka hänellä itsellään on yläkouluikäiset lapset (ilmeisesti aika kultaa muistot siitä, millaista pikkulapsiarki on). Miehen työpaikalla puolestaan ihmetellään, miksi mieskin on ollut hoitovapaalla ja hoitaa omaa lastaan, kun "eikös se ole naisten hommaa".

Lapsen sairastuessa toisen vanhemman on pakko lähteä hakemaan lasta päiväkodista. Ei se vanhemmastakaan kivaa ole, että lapsi sairastaa ja siihen päälle työnantaja voivottelee, että onko ihan pakko lähteä hakemaan lasta ja eikö joku muu voisi hakea. Lapsen sairastaessa hoidat etänä osan töistä ja lopulta kaadut itsekin sairasvuoteelle. Työpaikalla ei ymmärretä, että kaikilla ei ole isovanhempia apuna eikä lastenhoitopalvelusta saa hoitajaa sairaalle lapselle (lukee erikseen paikan ehdoissa, että eivät hoida sairaita lapsia). Sairasta lasta on pakko hoitaa itse. Kun perheen sairastelukierre on ohi, palaat työpaikalle jossa esimiestä ja työkavereita ärsyttää, kun olet ollut lapsen takia pois töistä.

Ollessani sinkku ja lapseton pyysin itselleni sellaiset työvuorot, jotka olivat pikkulapsiperheelliselle vaikeita. Kollegat olivat tuosta kiitollisia, kun joku toinen otti nuo hoitaakseen. Nyt kun itse kaipaisin joustoa omaan suuntaani parin vuoden ajan, ei sitä tipu. Valitellaan, miten kaikkien nyt vaan pitää ottaa hankalia vuoroja ja "kyllä se Isla-Eevertti 1 v pärjää viikon ilman äitiä, jos nyt vaan lähtisit sinne työmatkalle!"

Meillä lapsiluku jää yhteen tästä syystä. Ei yksinkertaisesti riitä voimat vaativan työelämän ja lapsiarjen pyörittämisen kanssa. Sekään ei onnistu, että tekisi osittaista työaikaa. Työnantaja ei anna lupaa ja palkkataso jäisi sen verran matalaksi, että arjessa olisi tosi tiukkaa.

Olen aika samassa tilanteessa. Yritin ratkaista tilannetta anomalla osa-aikaista työaikaa, mutta sitä ei tietenkään myönnetty. Eli sekään ei työnantajalle kelvannut ratkaisuksi. Otin loparit.

Vierailija kirjoitti:

Pahin vauvakuume itsellä oli siinä 14-17v. Sitten se vaan loppui eikä tullut koskaan takaisin.

Kyllä luonto tietää.

Tää. Nainen on nussittavimmillaan 14-17v ja sen jälkeen kuuluu hoitamaan lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahin vauvakuume itsellä oli siinä 14-17v. Sitten se vaan loppui eikä tullut koskaan takaisin.

Kyllä luonto tietää.

Tää. Nainen on nussittavimmillaan 14-17v ja sen jälkeen kuuluu hoitamaan lapsia.

Ja siinä 28-vuotiaana isoemänä on jo luontaisen elinikänsä päässä, kuten pojatkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahin vauvakuume itsellä oli siinä 14-17v. Sitten se vaan loppui eikä tullut koskaan takaisin.

Kyllä luonto tietää.

Tää. Nainen on nussittavimmillaan 14-17v ja sen jälkeen kuuluu hoitamaan lapsia.

Ja siinä 28-vuotiaana isoemänä on jo luontaisen elinikänsä päässä, kuten pojatkin.

No ei ole, kautta aikojen eletty ainakin kuuskymppisiksi vetreinä. Mutta toki sairaudet ja väkivalta niittäneet väkeä jo aiemmin, joten keskimäärin elinikä ollut alhainen. Mutta jos yksilö välttynyt väkivallalta ja sairauksilta, niin voinut elää pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänellähän on ollut miehiä vaikka kuinka. Ja on terve ja rikas. Hänellä ollut hyvä elämä. Turhaa valittaa.

Sitä lapsihaavetta olisi kannattanut ajatella jo niihin aikoihin kun heilasteli sen tangokollegansa kanssa eli suomeksi sanottuna unohtaa koko se juttu ja alkaa sen sijaan katsella miestä perheenperustamismielellä.

Eli valita joko ura tai lapset. Miksi? Aika moni kykenee yhdistämään molemmat eli tekemään hienon uran ja saamaan silti lapsen. Missään ei ole sanottu, että perhehaaveensa olisi edes toteutunut, vaikka olisi heittänyt uransa yli laidan.

Työelämän ja perhe-elämän yhdistäminen - en ihmettele, että syntyvyysluvut ovat huonoja.

Työelämässä odotetaan, että lapsen saaminen ei saisi näkyä mitenkään. Pikkulapsiarkea elävän vanhemman pitäisi olla yhtä pirteä, tehokas ja aktiivinen kuin ennen lapsen/lapsien saamista.

Kuvitellaan, että riemusta kiljuen otetaan ylimääräisiä töitä (joista ei saa ylimääräistä palkkaa). Ihmetellään, jos pienen lapsen vanhempi ei ole ihan 100 % terässä, vaan huonot yöunet ja arjen kiire väsyttää. Ihmetellään, miksi ei voi jäädä yliajalle venyviin palavereihin, kun on pakko hakea lapsi päiväkodista. Ala ei ole mikään kylmä bisnesala tai aivokirurgin hommaa, vaan ns. pehmeämpi naisvaltainen ala, jossa jopa työskennellään lasten kanssa. Esimies ehdottaa lisäkoulutuksia, työmatkoja ja muita, vaikka olen sanonut, että ottaisin nyt pari vuotta rauhallisemmin lapsen ollessa tosi pieni. Esimiehen on vaikea ymmärtää tätä, vaikka hänellä itsellään on yläkouluikäiset lapset (ilmeisesti aika kultaa muistot siitä, millaista pikkulapsiarki on). Miehen työpaikalla puolestaan ihmetellään, miksi mieskin on ollut hoitovapaalla ja hoitaa omaa lastaan, kun "eikös se ole naisten hommaa".

Lapsen sairastuessa toisen vanhemman on pakko lähteä hakemaan lasta päiväkodista. Ei se vanhemmastakaan kivaa ole, että lapsi sairastaa ja siihen päälle työnantaja voivottelee, että onko ihan pakko lähteä hakemaan lasta ja eikö joku muu voisi hakea. Lapsen sairastaessa hoidat etänä osan töistä ja lopulta kaadut itsekin sairasvuoteelle. Työpaikalla ei ymmärretä, että kaikilla ei ole isovanhempia apuna eikä lastenhoitopalvelusta saa hoitajaa sairaalle lapselle (lukee erikseen paikan ehdoissa, että eivät hoida sairaita lapsia). Sairasta lasta on pakko hoitaa itse. Kun perheen sairastelukierre on ohi, palaat työpaikalle jossa esimiestä ja työkavereita ärsyttää, kun olet ollut lapsen takia pois töistä.

Ollessani sinkku ja lapseton pyysin itselleni sellaiset työvuorot, jotka olivat pikkulapsiperheelliselle vaikeita. Kollegat olivat tuosta kiitollisia, kun joku toinen otti nuo hoitaakseen. Nyt kun itse kaipaisin joustoa omaan suuntaani parin vuoden ajan, ei sitä tipu. Valitellaan, miten kaikkien nyt vaan pitää ottaa hankalia vuoroja ja "kyllä se Isla-Eevertti 1 v pärjää viikon ilman äitiä, jos nyt vaan lähtisit sinne työmatkalle!"

Meillä lapsiluku jää yhteen tästä syystä. Ei yksinkertaisesti riitä voimat vaativan työelämän ja lapsiarjen pyörittämisen kanssa. Sekään ei onnistu, että tekisi osittaista työaikaa. Työnantaja ei anna lupaa ja palkkataso jäisi sen verran matalaksi, että arjessa olisi tosi tiukkaa.

Hyvää loppuelämää miettimään, että pomo päätti lapsiluvun. Sekin yksi kun sattuu kuolemaan nuorena, niin kurpalla on pitkä ja yksinäinen loppuelämä edessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahin vauvakuume itsellä oli siinä 14-17v. Sitten se vaan loppui eikä tullut koskaan takaisin.

Kyllä luonto tietää.

Tää. Nainen on nussittavimmillaan 14-17v ja sen jälkeen kuuluu hoitamaan lapsia.

Ja siinä 28-vuotiaana isoemänä on jo luontaisen elinikänsä päässä, kuten pojatkin.

No ei ole, kautta aikojen eletty ainakin kuuskymppisiksi vetreinä. Mutta toki sairaudet ja väkivalta niittäneet väkeä jo aiemmin, joten keskimäärin elinikä ollut alhainen. Mutta jos yksilö välttynyt väkivallalta ja sairauksilta, niin voinut elää pitkään.

Tietenkin osa elää pidempään ja osa lyhyempään ja keskiarvona 30v ennen lääketiedettä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänellähän on ollut miehiä vaikka kuinka. Ja on terve ja rikas. Hänellä ollut hyvä elämä. Turhaa valittaa.

Sitä lapsihaavetta olisi kannattanut ajatella jo niihin aikoihin kun heilasteli sen tangokollegansa kanssa eli suomeksi sanottuna unohtaa koko se juttu ja alkaa sen sijaan katsella miestä perheenperustamismielellä.

Eli valita joko ura tai lapset. Miksi? Aika moni kykenee yhdistämään molemmat eli tekemään hienon uran ja saamaan silti lapsen. Missään ei ole sanottu, että perhehaaveensa olisi edes toteutunut, vaikka olisi heittänyt uransa yli laidan.

Työelämän ja perhe-elämän yhdistäminen - en ihmettele, että syntyvyysluvut ovat huonoja.

Työelämässä odotetaan, että lapsen saaminen ei saisi näkyä mitenkään. Pikkulapsiarkea elävän vanhemman pitäisi olla yhtä pirteä, tehokas ja aktiivinen kuin ennen lapsen/lapsien saamista.

Kuvitellaan, että riemusta kiljuen otetaan ylimääräisiä töitä (joista ei saa ylimääräistä palkkaa). Ihmetellään, jos pienen lapsen vanhempi ei ole ihan 100 % terässä, vaan huonot yöunet ja arjen kiire väsyttää. Ihmetellään, miksi ei voi jäädä yliajalle venyviin palavereihin, kun on pakko hakea lapsi päiväkodista. Ala ei ole mikään kylmä bisnesala tai aivokirurgin hommaa, vaan ns. pehmeämpi naisvaltainen ala, jossa jopa työskennellään lasten kanssa. Esimies ehdottaa lisäkoulutuksia, työmatkoja ja muita, vaikka olen sanonut, että ottaisin nyt pari vuotta rauhallisemmin lapsen ollessa tosi pieni. Esimiehen on vaikea ymmärtää tätä, vaikka hänellä itsellään on yläkouluikäiset lapset (ilmeisesti aika kultaa muistot siitä, millaista pikkulapsiarki on). Miehen työpaikalla puolestaan ihmetellään, miksi mieskin on ollut hoitovapaalla ja hoitaa omaa lastaan, kun "eikös se ole naisten hommaa".

Lapsen sairastuessa toisen vanhemman on pakko lähteä hakemaan lasta päiväkodista. Ei se vanhemmastakaan kivaa ole, että lapsi sairastaa ja siihen päälle työnantaja voivottelee, että onko ihan pakko lähteä hakemaan lasta ja eikö joku muu voisi hakea. Lapsen sairastaessa hoidat etänä osan töistä ja lopulta kaadut itsekin sairasvuoteelle. Työpaikalla ei ymmärretä, että kaikilla ei ole isovanhempia apuna eikä lastenhoitopalvelusta saa hoitajaa sairaalle lapselle (lukee erikseen paikan ehdoissa, että eivät hoida sairaita lapsia). Sairasta lasta on pakko hoitaa itse. Kun perheen sairastelukierre on ohi, palaat työpaikalle jossa esimiestä ja työkavereita ärsyttää, kun olet ollut lapsen takia pois töistä.

Ollessani sinkku ja lapseton pyysin itselleni sellaiset työvuorot, jotka olivat pikkulapsiperheelliselle vaikeita. Kollegat olivat tuosta kiitollisia, kun joku toinen otti nuo hoitaakseen. Nyt kun itse kaipaisin joustoa omaan suuntaani parin vuoden ajan, ei sitä tipu. Valitellaan, miten kaikkien nyt vaan pitää ottaa hankalia vuoroja ja "kyllä se Isla-Eevertti 1 v pärjää viikon ilman äitiä, jos nyt vaan lähtisit sinne työmatkalle!"

Meillä lapsiluku jää yhteen tästä syystä. Ei yksinkertaisesti riitä voimat vaativan työelämän ja lapsiarjen pyörittämisen kanssa. Sekään ei onnistu, että tekisi osittaista työaikaa. Työnantaja ei anna lupaa ja palkkataso jäisi sen verran matalaksi, että arjessa olisi tosi tiukkaa.

Hyvää loppuelämää miettimään, että pomo päätti lapsiluvun. Sekin yksi kun sattuu kuolemaan nuorena, niin kurpalla on pitkä ja yksinäinen loppuelämä edessä.

Lapseni eivät ole varmaan kuolleet, mutten tiedä missä ovat.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata tähän maailmaan enää synnyttää lapsia

Skitsokommarit kuolee onneksi sukupuuttoon tuon ajattelun ansiosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänellähän on ollut miehiä vaikka kuinka. Ja on terve ja rikas. Hänellä ollut hyvä elämä. Turhaa valittaa.

Sitä lapsihaavetta olisi kannattanut ajatella jo niihin aikoihin kun heilasteli sen tangokollegansa kanssa eli suomeksi sanottuna unohtaa koko se juttu ja alkaa sen sijaan katsella miestä perheenperustamismielellä.

Eli valita joko ura tai lapset. Miksi? Aika moni kykenee yhdistämään molemmat eli tekemään hienon uran ja saamaan silti lapsen. Missään ei ole sanottu, että perhehaaveensa olisi edes toteutunut, vaikka olisi heittänyt uransa yli laidan.

Työelämän ja perhe-elämän yhdistäminen - en ihmettele, että syntyvyysluvut ovat huonoja.

Työelämässä odotetaan, että lapsen saaminen ei saisi näkyä mitenkään. Pikkulapsiarkea elävän vanhemman pitäisi olla yhtä pirteä, tehokas ja aktiivinen kuin ennen lapsen/lapsien saamista.

Kuvitellaan, että riemusta kiljuen otetaan ylimääräisiä töitä (joista ei saa ylimääräistä palkkaa). Ihmetellään, jos pienen lapsen vanhempi ei ole ihan 100 % terässä, vaan huonot yöunet ja arjen kiire väsyttää. Ihmetellään, miksi ei voi jäädä yliajalle venyviin palavereihin, kun on pakko hakea lapsi päiväkodista. Ala ei ole mikään kylmä bisnesala tai aivokirurgin hommaa, vaan ns. pehmeämpi naisvaltainen ala, jossa jopa työskennellään lasten kanssa. Esimies ehdottaa lisäkoulutuksia, työmatkoja ja muita, vaikka olen sanonut, että ottaisin nyt pari vuotta rauhallisemmin lapsen ollessa tosi pieni. Esimiehen on vaikea ymmärtää tätä, vaikka hänellä itsellään on yläkouluikäiset lapset (ilmeisesti aika kultaa muistot siitä, millaista pikkulapsiarki on). Miehen työpaikalla puolestaan ihmetellään, miksi mieskin on ollut hoitovapaalla ja hoitaa omaa lastaan, kun "eikös se ole naisten hommaa".

Lapsen sairastuessa toisen vanhemman on pakko lähteä hakemaan lasta päiväkodista. Ei se vanhemmastakaan kivaa ole, että lapsi sairastaa ja siihen päälle työnantaja voivottelee, että onko ihan pakko lähteä hakemaan lasta ja eikö joku muu voisi hakea. Lapsen sairastaessa hoidat etänä osan töistä ja lopulta kaadut itsekin sairasvuoteelle. Työpaikalla ei ymmärretä, että kaikilla ei ole isovanhempia apuna eikä lastenhoitopalvelusta saa hoitajaa sairaalle lapselle (lukee erikseen paikan ehdoissa, että eivät hoida sairaita lapsia). Sairasta lasta on pakko hoitaa itse. Kun perheen sairastelukierre on ohi, palaat työpaikalle jossa esimiestä ja työkavereita ärsyttää, kun olet ollut lapsen takia pois töistä.

Ollessani sinkku ja lapseton pyysin itselleni sellaiset työvuorot, jotka olivat pikkulapsiperheelliselle vaikeita. Kollegat olivat tuosta kiitollisia, kun joku toinen otti nuo hoitaakseen. Nyt kun itse kaipaisin joustoa omaan suuntaani parin vuoden ajan, ei sitä tipu. Valitellaan, miten kaikkien nyt vaan pitää ottaa hankalia vuoroja ja "kyllä se Isla-Eevertti 1 v pärjää viikon ilman äitiä, jos nyt vaan lähtisit sinne työmatkalle!"

Meillä lapsiluku jää yhteen tästä syystä. Ei yksinkertaisesti riitä voimat vaativan työelämän ja lapsiarjen pyörittämisen kanssa. Sekään ei onnistu, että tekisi osittaista työaikaa. Työnantaja ei anna lupaa ja palkkataso jäisi sen verran matalaksi, että arjessa olisi tosi tiukkaa.

Hyvää loppuelämää miettimään, että pomo päätti lapsiluvun. Sekin yksi kun sattuu kuolemaan nuorena, niin kurpalla on pitkä ja yksinäinen loppuelämä edessä.

Lapseni eivät ole varmaan kuolleet, mutten tiedä missä ovat.

-eri

Unohditko ne vai mitä tapahtui?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahin vauvakuume itsellä oli siinä 14-17v. Sitten se vaan loppui eikä tullut koskaan takaisin.

Kyllä luonto tietää.

Tää. Nainen on nussittavimmillaan 14-17v ja sen jälkeen kuuluu hoitamaan lapsia.

Ja siinä 28-vuotiaana isoemänä on jo luontaisen elinikänsä päässä, kuten pojatkin.

No ei ole, kautta aikojen eletty ainakin kuuskymppisiksi vetreinä. Mutta toki sairaudet ja väkivalta niittäneet väkeä jo aiemmin, joten keskimäärin elinikä ollut alhainen. Mutta jos yksilö välttynyt väkivallalta ja sairauksilta, niin voinut elää pitkään.

Tietenkin osa elää pidempään ja osa lyhyempään ja keskiarvona 30v ennen lääketiedettä.

Niin, mutta ei ne kolmekymppiset ole vanhuksia olleet. Ja keskiarvoa laskenut lapsikuolleisuus, ei terveenä aikuisuuteen eläneistä kovin moni kuollut kolmekymppisinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänellähän on ollut miehiä vaikka kuinka. Ja on terve ja rikas. Hänellä ollut hyvä elämä. Turhaa valittaa.

Sitä lapsihaavetta olisi kannattanut ajatella jo niihin aikoihin kun heilasteli sen tangokollegansa kanssa eli suomeksi sanottuna unohtaa koko se juttu ja alkaa sen sijaan katsella miestä perheenperustamismielellä.

Eli valita joko ura tai lapset. Miksi? Aika moni kykenee yhdistämään molemmat eli tekemään hienon uran ja saamaan silti lapsen. Missään ei ole sanottu, että perhehaaveensa olisi edes toteutunut, vaikka olisi heittänyt uransa yli laidan.

Työelämän ja perhe-elämän yhdistäminen - en ihmettele, että syntyvyysluvut ovat huonoja.

Työelämässä odotetaan, että lapsen saaminen ei saisi näkyä mitenkään. Pikkulapsiarkea elävän vanhemman pitäisi olla yhtä pirteä, tehokas ja aktiivinen kuin ennen lapsen/lapsien saamista.

Kuvitellaan, että riemusta kiljuen otetaan ylimääräisiä töitä (joista ei saa ylimääräistä palkkaa). Ihmetellään, jos pienen lapsen vanhempi ei ole ihan 100 % terässä, vaan huonot yöunet ja arjen kiire väsyttää. Ihmetellään, miksi ei voi jäädä yliajalle venyviin palavereihin, kun on pakko hakea lapsi päiväkodista. Ala ei ole mikään kylmä bisnesala tai aivokirurgin hommaa, vaan ns. pehmeämpi naisvaltainen ala, jossa jopa työskennellään lasten kanssa. Esimies ehdottaa lisäkoulutuksia, työmatkoja ja muita, vaikka olen sanonut, että ottaisin nyt pari vuotta rauhallisemmin lapsen ollessa tosi pieni. Esimiehen on vaikea ymmärtää tätä, vaikka hänellä itsellään on yläkouluikäiset lapset (ilmeisesti aika kultaa muistot siitä, millaista pikkulapsiarki on). Miehen työpaikalla puolestaan ihmetellään, miksi mieskin on ollut hoitovapaalla ja hoitaa omaa lastaan, kun "eikös se ole naisten hommaa".

Lapsen sairastuessa toisen vanhemman on pakko lähteä hakemaan lasta päiväkodista. Ei se vanhemmastakaan kivaa ole, että lapsi sairastaa ja siihen päälle työnantaja voivottelee, että onko ihan pakko lähteä hakemaan lasta ja eikö joku muu voisi hakea. Lapsen sairastaessa hoidat etänä osan töistä ja lopulta kaadut itsekin sairasvuoteelle. Työpaikalla ei ymmärretä, että kaikilla ei ole isovanhempia apuna eikä lastenhoitopalvelusta saa hoitajaa sairaalle lapselle (lukee erikseen paikan ehdoissa, että eivät hoida sairaita lapsia). Sairasta lasta on pakko hoitaa itse. Kun perheen sairastelukierre on ohi, palaat työpaikalle jossa esimiestä ja työkavereita ärsyttää, kun olet ollut lapsen takia pois töistä.

Ollessani sinkku ja lapseton pyysin itselleni sellaiset työvuorot, jotka olivat pikkulapsiperheelliselle vaikeita. Kollegat olivat tuosta kiitollisia, kun joku toinen otti nuo hoitaakseen. Nyt kun itse kaipaisin joustoa omaan suuntaani parin vuoden ajan, ei sitä tipu. Valitellaan, miten kaikkien nyt vaan pitää ottaa hankalia vuoroja ja "kyllä se Isla-Eevertti 1 v pärjää viikon ilman äitiä, jos nyt vaan lähtisit sinne työmatkalle!"

Meillä lapsiluku jää yhteen tästä syystä. Ei yksinkertaisesti riitä voimat vaativan työelämän ja lapsiarjen pyörittämisen kanssa. Sekään ei onnistu, että tekisi osittaista työaikaa. Työnantaja ei anna lupaa ja palkkataso jäisi sen verran matalaksi, että arjessa olisi tosi tiukkaa.

Hyvää loppuelämää miettimään, että pomo päätti lapsiluvun. Sekin yksi kun sattuu kuolemaan nuorena, niin kurpalla on pitkä ja yksinäinen loppuelämä edessä.

Lapseni eivät ole varmaan kuolleet, mutten tiedä missä ovat.

-eri

Onneksi aikuisena saa vihdoin itse päättää seuransa.