Lue keskustelun säännöt.
Kuka puolustaisi äitiä?
10.11.2026 |
Leena Sorvalin kirja. Lukekaahan te jotka käytte terapiassa puhumassa tiskivuoroista ja saamattomista farkuista.
Kommentit (1340)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Riippuuhan se nyt siitä, millaista tämä "töppäily" on ollut, tai onko äiti itsekin ollut siitä jo aiemmin vaikka pahoillaan.
Jos äiti on lämmin ja rakastava, niin paljonhan sitä varmasti antaa pyytämättäkin kyllä anteeksi, kaikenlaista normaalia ihmisten epätäydellisyyttä.
Tosin tuollainen lämmin empaattinen vanhempi varmasti myös kuuntelisi, jos aikuinen lapsensa haluasi jostain lapsuuden ikävyydestä puhuakin. Ja asia todennäköisesti sitten selvitettäsiin ja päästäisiin siitä näin eteenpäin.
Ja näistä tapauksista ei tässä ketjussa puhuta.
Niin, se että lähtökohtausesti ei ole halukas ja valmis (vanhempana) kuuntelemaan, mitä aikuisella lapsella on sydämellään, ei ole mielestäni ihan normaalia, tai näin ei ole ainakaan asian laita hyvissä ihmissuhteissa.
Ja varsinkin jos olisi halu ja pyrkimys parantaa suhdetta, niin tottakai siihen kuuluu myös halu kuunnella ja keskustella toisen kanssa.
Miksi joku aikuinen haluaa vasta sitten keskustella kun omatkin lapsensa ovat jo omillaan? Onko siinä jo alkavaa vanhuutta mukana? Joku vanhenemismasennus, mt-oireilu ?
Ai miksi joku haluaa keskustella isommista vaikeammista asiota (joita toinen on tehnyt ko. henkilölle)? No varmaan siksi kun ne vaivaavat.
Mistä muuten keksit virheelisesti tuon ajankohdan, jolloin omatkin lapset ovat jo omillaan? Ja missä iässä sinusta sitten menee se raja, jolloin ei pitäsi ottaa enää mitää vaikeampia asioita puheeksi?
Sulla on näköjään kova tarve leimata ja aletaa tällaista asioiden puheeksi ottajaa.
Kerronko millaiselle ihmiselle juuri tällainen mt-ongelmien piikkiin normaalien asioiden laittaminen ja mt-ongelmaiseksi / sairaaksi tms. toisten leimaaminen perusteetta muutenkin, on erityisen tyypillistä toimintaa?
Tätini alkoi 50+ riidellä jokaisen kanssa. Välit sisaruksiin poikki, isäänsä joka ei antanut jotain riihtä hänelle ( olisi mökiksi purkanut), riitaantui työpaikalla ja jäi työttömäksi. Muutaman vuiden sisällä paljastu varhainen alzheimer. Lapsia ei onneksi ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Rajattomat äidit pyrkivät jatkamaan muiden rajojen rikkomista koko elämänsä. Kyse ei ole mistään lapsuuteen rajoittuneesta tavasta.
Aikuinen ei yleensä anna sen jatkua.
Ainakin mun lapset asettivat rajat pois muutettuaan. Kuopus joka asui pisimpään kotona kun armeija sattui pahaan väliin opiskelujen suhteen jo kotona asuessaan.
Joskus käy niin, että jos lapsuudessa on rikottu rajoja huomattavan paljon ja koko ajan, niin lapsi ei ole koskaan oppinut sitä tervettä omien rajojen pitämistä. (esim. sen narsistisen vanhemman kanssa voi käydä näin.) Tätä sitten aikuisiällä saatetaan opetella pitkään ja monen kantapään kautta. Joskus koko loppuikä.
Että on se lapsuus aika tärkeää aikaa kaikenlaiselle kehitykselle ja tärkeiden perusasioiden oppimiselle.
Kyllä. Sitä se on ollut myös äidille.
Mitä tarkoitat? Tietenkin äitys on merkittävää aikaa äidillekin, jossa kohtaa ja oppii ehkä paljonkin uutta.
Lapselle oma lapsuusaika se on kuitenkin kaiken kehityksen ja elämän perusta. Jolle pohjalle sitten myöhemminkin rakentaa.
Äitikin on ollut lapsi ja jäänyt vaille lapsuudessa.
Se ei oikeuta pitämään lastaan terapeuttinaan ja likasankonaan.
Ei sitä oikeutta ollut hänenkään äidillään ja silti niin kävi.
Sehän on oma valinta jatkaako samaa omien lasten kanssa vai ei. Minä en jatkanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Rajattomat äidit pyrkivät jatkamaan muiden rajojen rikkomista koko elämänsä. Kyse ei ole mistään lapsuuteen rajoittuneesta tavasta.
Aikuinen ei yleensä anna sen jatkua.
Ainakin mun lapset asettivat rajat pois muutettuaan. Kuopus joka asui pisimpään kotona kun armeija sattui pahaan väliin opiskelujen suhteen jo kotona asuessaan.
Joskus käy niin, että jos lapsuudessa on rikottu rajoja huomattavan paljon ja koko ajan, niin lapsi ei ole koskaan oppinut sitä tervettä omien rajojen pitämistä. (esim. sen narsistisen vanhemman kanssa voi käydä näin.) Tätä sitten aikuisiällä saatetaan opetella pitkään ja monen kantapään kautta. Joskus koko loppuikä.
Että on se lapsuus aika tärkeää aikaa kaikenlaiselle kehitykselle ja tärkeiden perusasioiden oppimiselle.
Kyllä. Sitä se on ollut myös äidille.
Mitä tarkoitat? Tietenkin äitys on merkittävää aikaa äidillekin, jossa kohtaa ja oppii ehkä paljonkin uutta.
Lapselle oma lapsuusaika se on kuitenkin kaiken kehityksen ja elämän perusta. Jolle pohjalle sitten myöhemminkin rakentaa.
Äitikin on ollut lapsi ja jäänyt vaille lapsuudessa.
Se ei oikeuta pitämään lastaan terapeuttinaan ja likasankonaan.
Ei sitä oikeutta ollut hänenkään äidillään ja silti niin kävi.
Sehän on oma valinta jatkaako samaa omien lasten kanssa vai ei. Minä en jatkanut.
No nyt kuulostaa ylimieliselt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Riippuuhan se nyt siitä, millaista tämä "töppäily" on ollut, tai onko äiti itsekin ollut siitä jo aiemmin vaikka pahoillaan.
Jos äiti on lämmin ja rakastava, niin paljonhan sitä varmasti antaa pyytämättäkin kyllä anteeksi, kaikenlaista normaalia ihmisten epätäydellisyyttä.
Tosin tuollainen lämmin empaattinen vanhempi varmasti myös kuuntelisi, jos aikuinen lapsensa haluasi jostain lapsuuden ikävyydestä puhuakin. Ja asia todennäköisesti sitten selvitettäsiin ja päästäisiin siitä näin eteenpäin.
Ja näistä tapauksista ei tässä ketjussa puhuta.
Niin, se että lähtökohtausesti ei ole halukas ja valmis (vanhempana) kuuntelemaan, mitä aikuisella lapsella on sydämellään, ei ole mielestäni ihan normaalia, tai näin ei ole ainakaan asian laita hyvissä ihmissuhteissa.
Ja varsinkin jos olisi halu ja pyrkimys parantaa suhdetta, niin tottakai siihen kuuluu myös halu kuunnella ja keskustella toisen kanssa.
Miksi joku aikuinen haluaa vasta sitten keskustella kun omatkin lapsensa ovat jo omillaan? Onko siinä jo alkavaa vanhuutta mukana? Joku vanhenemismasennus, mt-oireilu ?
Varmaan siksi, että silloin omalla vanhemmalla ei ole kovin montaa ikävuotta jäljellä. Aikaa ei ole loputtomiin.
Minulla mieleen tuli isot trau-mat siinä vaiheessa, kun esikoinen oli muuttamassa omilleen. Ne oli lymyilleet jossain mielen sopukoissa siihen asti. Olisivat saaneet pysyäkin siellä, en olisi halunnut niitä esiin.
Eli et halunnut käsitellä tyhjää kotia omana ongelmanasi, tulevana vanhuutena, erkanemista lapsesta vaan päätit siitä syytellä äitiäsi/vanhempiasi omasta tyhjyydestäsi?
Mitä tyhjää kotia? Eihän minulta muuttanut samaan aikaan puoliso eikä nuorempi lapsi. Esikoisen muutto oli iloinen asia, kun hän pääsi haluamaansa opiskelupaikkaan. Kun olin esikoisen ikäinen, oma elämä oli silkkaa helvettiä. Muistan vieläkin sen lamaannuttavan pelon, jossa vatsa kuristui pieneksi palloksi, kun pelkäsin niin paljon vanhempiani, etenkin äitiäni. Noista ajoista olisin halunnut äidiltäni kysyä.
Tyhjäksi kodiksi sanotaan kun lapset lähtevät. Se voi olla etenkin äidille vaikea paikka, jos suhde puolisoonkaan ei läheinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Rajattomat äidit pyrkivät jatkamaan muiden rajojen rikkomista koko elämänsä. Kyse ei ole mistään lapsuuteen rajoittuneesta tavasta.
Aikuinen ei yleensä anna sen jatkua.
Ainakin mun lapset asettivat rajat pois muutettuaan. Kuopus joka asui pisimpään kotona kun armeija sattui pahaan väliin opiskelujen suhteen jo kotona asuessaan.
Joskus käy niin, että jos lapsuudessa on rikottu rajoja huomattavan paljon ja koko ajan, niin lapsi ei ole koskaan oppinut sitä tervettä omien rajojen pitämistä. (esim. sen narsistisen vanhemman kanssa voi käydä näin.) Tätä sitten aikuisiällä saatetaan opetella pitkään ja monen kantapään kautta. Joskus koko loppuikä.
Että on se lapsuus aika tärkeää aikaa kaikenlaiselle kehitykselle ja tärkeiden perusasioiden oppimiselle.
Kyllä. Sitä se on ollut myös äidille.
Mitä tarkoitat? Tietenkin äitys on merkittävää aikaa äidillekin, jossa kohtaa ja oppii ehkä paljonkin uutta.
Lapselle oma lapsuusaika se on kuitenkin kaiken kehityksen ja elämän perusta. Jolle pohjalle sitten myöhemminkin rakentaa.
Äitikin on ollut lapsi ja jäänyt vaille lapsuudessa.
Sen onkin yksi oikein hyvä syy nostaa esiin ja käsitellä ne lapsuuden asiat, ettei siirrä itse samoja ongelmia seuraavalle sukupolvelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se ois kiva kun elämä olisi herttaisen tyttökirjan kiiltokuvaelämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Vähän tuntuu ailtä, että jotkut ovat jääneet jumiin siihen lapseen, joka oli. Eivät kykene käsittelemään traumojaan, vaan tarve vaan syyttää. Sillä syyttelyllä ei silti pääse eteenpäin.
Se on erittäin tärkeä osa sen trauman käsittelyä, että sen käsittelee sen toisen osapuolen/trauman aiveuttaneen tai sitä ylläpitävän kanssa. Siksi meillä on jälkipuinnit, päihderiippuvaisten interventiot jne. Ei kovin paljon ole tietoa traumoista, jos kuvittelee että sen kanssa nyt vaan eletään eikä sitä tarvitse käsitellä mitenkään muuten kuin korkeintaan terapeuttinsa kanssa. Se syyttäminen on ihan kuule trauman käsittelyn välttämätön osa ja tulee kaikissa kriiseissä ja shokissa ja traumassa ihan sieltä sun kehosta.
No, minun kantani on se, etten olisi sen paremmin päässyt mistään eteenpäin, vaikka olisin vanhalle äidilleni kaiken kaatanut. Siksi kävin terapiassa, jotta käsittelisin omaa pahaaoloni. Ei se olisi muuksi muuttunut, vaikka äitiäni olisin päin naamaa syyttänyt. Olen vastuussa omista tunteista.
Viisautta
Eri mutta viisautta silloin jos on esim se narsisti kyseessä. Narsistin kanssa on 100% turha yrittää puhua mistään lapsuudessa tapahtuneesta. Mutta jos on edes jollain lailla itsereflektiokykyinen vanhempi, kyllä välien selvittäminen voi parantaa suhdetta.
Narsistilta ei voi odottaa itsereflektiota niin, mutta se ei tarkoita sitä etteikö hänelle kannattaisi omia tunteitaan ja kokemuksiaan ”kaataa”, jos se itseä helpottaa. Mikään ei narsistin päässä liikahda, mutta sun päässä hyvinkin mahdollisesti.
Minun äitini on uhrityyppinen narsisti eikä siitä seuraa mitään omaa mieltä parantavaa jos hänelle yrittäisin puhua yhtään mistään. Ensimmäisen puolen minuutin aikana hänestä on jo tullut uhri ja koko yritys on suistunut raiteiltaan. Sen sijaan olisin kiitollinen jos oma lapseni haluaisi joskus aikuisena puhua tekemistäni virheistä tai kalvamaan jääneistä asioista ja voisin pyytää anteeksi. Minulla on hyvät välit lapseni mutta en ole täydellinen vanhempi minäkään ja tuntuu vaikealta ottaa puheeksi tiettyjä asioita kun en ole varma miten lapseni on ne kokenut.
Tuollaisen kanssahan ei keskustella vaan tuutataan asia ja poistutaan. Tuollaisen kanssa pitää tilanne järjestää niin ettei hän pääse sättimään sinua ja puolustamaan itseään. Mielellään kolmas osapuoli rajaa.
Juuri näin joudun hänen kanssaan toimimaan. Vastaan jos hän kysyy jotain, niin ystävällisesti kuin pystyn. Puhun hänelle vain jos on pakko ja lähden tilanteesta heti kun pystyn. En reagoi jatkuviin riitasyötteihin mitä hän heittää. Jos paikalla on kolmansia osapuolia hän käyttäytyy kuin täyspäinen ihminen ja normaali keskustelu on mahdollista.
Eli tietäisit kyllä miten sen välien katkaisuun liittyvän sanomisesikin tekisit.
Öö tämä liittyy varmaankin keskusteluun jonkun muun kanssa. En pysty tällä hetkellä katkaisemaan välejä mutta jos sen voisin tehdä, niin varmaankin hivuttaisin kontaktin mahdollisimman vähään ilman mitään selityksiä. Toki sinänsä uhrinarsistiin välien katkaisu on helppoa. Sanot vain jonkun totuuden lapsuudesta eikä hänestä kuulu puoleen vuoteen.
Huoh. Sulle jo sanottiin, että sulla noin. Nyt puhuttiin siitä, että ei voi sanoa että ”narsistin kohdalla on turha sanoa mitään”, kun se on totta vain yksilötasolla, ei yleistettävissä. Eli, joillakin se vaatii sen keskustelun, toisilla vain oman ajatuksen kippaamisen ja se miten se tehdään, on yksilöllistä. Tietenkään se ei ole pakollista ollenkaan, hyvän tähen sentään.
-eriOhis mutta ei minulle ole sanottu että minulla noin, selvästi minua luullaan joksikin toiseksi koko ajan. Ja tekisi mieli väittää että jokainen joka on ollut tekemisissä pesunkestävän narsistin kanssa tietää omasta kokemuksesta miten rikkovaa narsistin haastaminen on kaikissa tilanteissa. Toki on paljon ihmisiä joilla on "vain" narsistisia piirteitä ja heidän kanssaan voi olla eri juttu.
Vien vielä pitemmälle, tekisi mieleni väittää, että helppo narsismitesti on siinä haluatko avautua äidillesi lapsuudestasi vai et. Jos vastaus on kyllä haluan, äidillä saattaa olla piirteitä mutta hän ei ole pesunkestävä narsisti. Pesunkestävän narsistin kanssa tekemisissä olevat ihmiset, mukaanlukien itseni, ovat hätää kärsimässä ja ensisijainen tavoite on olla tekemisissä mahdollisimman vähän.
Ja siksi ne välit tarvittaessa kokonaan katkaistaan! Ja tässä yhteydessä usein se saavi kaadetaan sen narsistin päähän ihan oman eteenpäinmenon vuoksi. Sun ei tarvii, mutta tuollaista että ”narsistille ei voi purkaa ajatuksiaan” yleistystä ei ole olemassakaan. Ihan kuule pesunkestäville narsisteille tehdään asiat selviksi tai kerrotaan se paska hyvin usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Riippuuhan se nyt siitä, millaista tämä "töppäily" on ollut, tai onko äiti itsekin ollut siitä jo aiemmin vaikka pahoillaan.
Jos äiti on lämmin ja rakastava, niin paljonhan sitä varmasti antaa pyytämättäkin kyllä anteeksi, kaikenlaista normaalia ihmisten epätäydellisyyttä.
Tosin tuollainen lämmin empaattinen vanhempi varmasti myös kuuntelisi, jos aikuinen lapsensa haluasi jostain lapsuuden ikävyydestä puhuakin. Ja asia todennäköisesti sitten selvitettäsiin ja päästäisiin siitä näin eteenpäin.
Ja näistä tapauksista ei tässä ketjussa puhuta.
Niin, se että lähtökohtausesti ei ole halukas ja valmis (vanhempana) kuuntelemaan, mitä aikuisella lapsella on sydämellään, ei ole mielestäni ihan normaalia, tai näin ei ole ainakaan asian laita hyvissä ihmissuhteissa.
Ja varsinkin jos olisi halu ja pyrkimys parantaa suhdetta, niin tottakai siihen kuuluu myös halu kuunnella ja keskustella toisen kanssa.
Miksi joku aikuinen haluaa vasta sitten keskustella kun omatkin lapsensa ovat jo omillaan? Onko siinä jo alkavaa vanhuutta mukana? Joku vanhenemismasennus, mt-oireilu ?
Ai miksi joku haluaa keskustella isommista vaikeammista asiota (joita toinen on tehnyt ko. henkilölle)? No varmaan siksi kun ne vaivaavat.
Mistä muuten keksit virheelisesti tuon ajankohdan, jolloin omatkin lapset ovat jo omillaan? Ja missä iässä sinusta sitten menee se raja, jolloin ei pitäsi ottaa enää mitää vaikeampia asioita puheeksi?
Sulla on näköjään kova tarve leimata ja aletaa tällaista asioiden puheeksi ottajaa.
Kerronko millaiselle ihmiselle juuri tällainen mt-ongelmien piikkiin normaalien asioiden laittaminen ja mt-ongelmaiseksi / sairaaksi tms. toisten leimaaminen perusteetta muutenkin, on erityisen tyypillistä toimintaa?
Tätini alkoi 50+ riidellä jokaisen kanssa. Välit sisaruksiin poikki, isäänsä joka ei antanut jotain riihtä hänelle ( olisi mökiksi purkanut), riitaantui työpaikalla ja jäi työttömäksi. Muutaman vuiden sisällä paljastu varhainen alzheimer. Lapsia ei onneksi ollut.
Liittyy asiaan miten?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lada-traumatkin. Kohta tulee joku kertomaan miten ei ikinä toivu kun tajusi isänsä olleen työpaikkansa luottamusmies, kuului vasemmistolaiseen ay-liikkeeseen.
Malliesimerkki ohi aiheen puhumisesta tämä luottamusmies tässäkin.
Koitetaan todistella omilla keksityillä esimerkeiilä tätä narratiivia, että olisi kyse "tiskivuoroista ja farkuista" ja vastaavista sivuseikoista.
Ei haluta nähdä ja myöntää, että tavallisesti kyse on paljon isommista ja syvemmistä asiosta, eikä sinne peiliin kertakaikkiaan haluta katsoa sitä omaa todellista osuuttaan ja tekemisiään.
Itse halutaan nimenmoaan etsiä "syyllinen" ja se on tällaisen vanhemman mielestä se aikuinen typerä ja pienistä kiukutteleva lapsi, tietenkin... Tällaisella asenteella ne välit voi todella saada joskus vaikka kokonaankin poikki siihen omaan lapseensa.
Voutilaisen poika kertoi kärsineensä äitinsä kuuluisuudesta.
Pienemmässä mittakaavassa voi paikkakunnalla näkyvä poliittinen toiminta olla myös lapselle kiusallista. Samalla luokalla vaikka joku keskijohdon poika ja luottamusmiehen poika. Paikallislehdessä uutisointia yrityksen tilanteista.
Voi toki olla kaikenlaisia tällaisia asioita, mutta ei nämä tällaiset ole syynä mihinkään välien katkaisuun, vaan on näitä tavallisempia asioita ja ongelmia.
Kyllähän lapsen mieleen jää Lada-vitsitkin jos luokan ilkkujat ottaa sen asiakseen. Miten paljon sitten aikuisena vaivaa ja tekee mieli syyllistää vanhempiaan heistä johtuvasta kiusaamisesta.
Onko tämä nyt todella oma kokemuksesi lapsena ja syysi välien katkasuun vanhempiisi tai johonkin jatkuvaan vanhemman syyttelyyn? (Eipä taida olla.)
Vai koitatko jatkuvasti keksiä joitain omaan ajatusmaailmaasi väkisin sopivia tuulesta temmattuja esimerkkejä "tiskivuoroista ja farkuista"?
Täälläkin muistaakseni tuotu esiin yhtenä syynä välirikkoon etteivät vanhempani puuttuneet koulukiusaamiseen vaikka yritin puhua. Eivät välittäneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Riippuuhan se nyt siitä, millaista tämä "töppäily" on ollut, tai onko äiti itsekin ollut siitä jo aiemmin vaikka pahoillaan.
Jos äiti on lämmin ja rakastava, niin paljonhan sitä varmasti antaa pyytämättäkin kyllä anteeksi, kaikenlaista normaalia ihmisten epätäydellisyyttä.
Tosin tuollainen lämmin empaattinen vanhempi varmasti myös kuuntelisi, jos aikuinen lapsensa haluasi jostain lapsuuden ikävyydestä puhuakin. Ja asia todennäköisesti sitten selvitettäsiin ja päästäisiin siitä näin eteenpäin.
Ja näistä tapauksista ei tässä ketjussa puhuta.
Niin, se että lähtökohtausesti ei ole halukas ja valmis (vanhempana) kuuntelemaan, mitä aikuisella lapsella on sydämellään, ei ole mielestäni ihan normaalia, tai näin ei ole ainakaan asian laita hyvissä ihmissuhteissa.
Ja varsinkin jos olisi halu ja pyrkimys parantaa suhdetta, niin tottakai siihen kuuluu myös halu kuunnella ja keskustella toisen kanssa.
Miksi joku aikuinen haluaa vasta sitten keskustella kun omatkin lapsensa ovat jo omillaan? Onko siinä jo alkavaa vanhuutta mukana? Joku vanhenemismasennus, mt-oireilu ?
Ai miksi joku haluaa keskustella isommista vaikeammista asiota (joita toinen on tehnyt ko. henkilölle)? No varmaan siksi kun ne vaivaavat.
Mistä muuten keksit virheelisesti tuon ajankohdan, jolloin omatkin lapset ovat jo omillaan? Ja missä iässä sinusta sitten menee se raja, jolloin ei pitäsi ottaa enää mitää vaikeampia asioita puheeksi?
Sulla on näköjään kova tarve leimata ja aletaa tällaista asioiden puheeksi ottajaa.
Kerronko millaiselle ihmiselle juuri tällainen mt-ongelmien piikkiin normaalien asioiden laittaminen ja mt-ongelmaiseksi / sairaaksi tms. toisten leimaaminen perusteetta muutenkin, on erityisen tyypillistä toimintaa?
Tätini alkoi 50+ riidellä jokaisen kanssa. Välit sisaruksiin poikki, isäänsä joka ei antanut jotain riihtä hänelle ( olisi mökiksi purkanut), riitaantui työpaikalla ja jäi työttömäksi. Muutaman vuiden sisällä paljastu varhainen alzheimer. Lapsia ei onneksi ollut.
Yhdellä tädilläsi puhkesi varhanen alzheimer ja alkoi riitaisaksi kaikkien kanssa, on tietenkin yhtäläisyysmerkki ja korrelaatio siihen, että niillä kaikilla, jotka haluavat selvittää ja käsitellä vanhempiensa kanssa joitan lapsuuden vaikeita asioita, syy tähän johtuu sairaudesta, mt-ongelmasta tai vastaavasta, tottakai :D
Nyt on kyllä...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Riippuuhan se nyt siitä, millaista tämä "töppäily" on ollut, tai onko äiti itsekin ollut siitä jo aiemmin vaikka pahoillaan.
Jos äiti on lämmin ja rakastava, niin paljonhan sitä varmasti antaa pyytämättäkin kyllä anteeksi, kaikenlaista normaalia ihmisten epätäydellisyyttä.
Tosin tuollainen lämmin empaattinen vanhempi varmasti myös kuuntelisi, jos aikuinen lapsensa haluasi jostain lapsuuden ikävyydestä puhuakin. Ja asia todennäköisesti sitten selvitettäsiin ja päästäisiin siitä näin eteenpäin.
Ja näistä tapauksista ei tässä ketjussa puhuta.
Niin, se että lähtökohtausesti ei ole halukas ja valmis (vanhempana) kuuntelemaan, mitä aikuisella lapsella on sydämellään, ei ole mielestäni ihan normaalia, tai näin ei ole ainakaan asian laita hyvissä ihmissuhteissa.
Ja varsinkin jos olisi halu ja pyrkimys parantaa suhdetta, niin tottakai siihen kuuluu myös halu kuunnella ja keskustella toisen kanssa.
Miksi joku aikuinen haluaa vasta sitten keskustella kun omatkin lapsensa ovat jo omillaan? Onko siinä jo alkavaa vanhuutta mukana? Joku vanhenemismasennus, mt-oireilu ?
Ai miksi joku haluaa keskustella isommista vaikeammista asiota (joita toinen on tehnyt ko. henkilölle)? No varmaan siksi kun ne vaivaavat.
Mistä muuten keksit virheelisesti tuon ajankohdan, jolloin omatkin lapset ovat jo omillaan? Ja missä iässä sinusta sitten menee se raja, jolloin ei pitäsi ottaa enää mitää vaikeampia asioita puheeksi?
Sulla on näköjään kova tarve leimata ja aletaa tällaista asioiden puheeksi ottajaa.
Kerronko millaiselle ihmiselle juuri tällainen mt-ongelmien piikkiin normaalien asioiden laittaminen ja mt-ongelmaiseksi / sairaaksi tms. toisten leimaaminen perusteetta muutenkin, on erityisen tyypillistä toimintaa?
Tätini alkoi 50+ riidellä jokaisen kanssa. Välit sisaruksiin poikki, isäänsä joka ei antanut jotain riihtä hänelle ( olisi mökiksi purkanut), riitaantui työpaikalla ja jäi työttömäksi. Muutaman vuiden sisällä paljastu varhainen alzheimer. Lapsia ei onneksi ollut.
Yhdellä tädilläsi puhkesi varhanen alzheimer ja alkoi riitaisaksi kaikkien kanssa, on tietenkin yhtäläisyysmerkki ja korrelaatio siihen, että niillä kaikilla, jotka haluavat selvittää ja käsitellä vanhempiensa kanssa joitan lapsuuden vaikeita asioita, syy tähän johtuu sairaudesta, mt-ongelmasta tai vastaavasta, tottakai :D
Nyt on kyllä...
Voi olla aika lähelle jos kaks mummuu rupee riitelemään, vaikka 58 ja 79.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Riippuuhan se nyt siitä, millaista tämä "töppäily" on ollut, tai onko äiti itsekin ollut siitä jo aiemmin vaikka pahoillaan.
Jos äiti on lämmin ja rakastava, niin paljonhan sitä varmasti antaa pyytämättäkin kyllä anteeksi, kaikenlaista normaalia ihmisten epätäydellisyyttä.
Tosin tuollainen lämmin empaattinen vanhempi varmasti myös kuuntelisi, jos aikuinen lapsensa haluasi jostain lapsuuden ikävyydestä puhuakin. Ja asia todennäköisesti sitten selvitettäsiin ja päästäisiin siitä näin eteenpäin.
Ja näistä tapauksista ei tässä ketjussa puhuta.
Niin, se että lähtökohtausesti ei ole halukas ja valmis (vanhempana) kuuntelemaan, mitä aikuisella lapsella on sydämellään, ei ole mielestäni ihan normaalia, tai näin ei ole ainakaan asian laita hyvissä ihmissuhteissa.
Ja varsinkin jos olisi halu ja pyrkimys parantaa suhdetta, niin tottakai siihen kuuluu myös halu kuunnella ja keskustella toisen kanssa.
Miksi joku aikuinen haluaa vasta sitten keskustella kun omatkin lapsensa ovat jo omillaan? Onko siinä jo alkavaa vanhuutta mukana? Joku vanhenemismasennus, mt-oireilu ?
Varmaan siksi, että silloin omalla vanhemmalla ei ole kovin montaa ikävuotta jäljellä. Aikaa ei ole loputtomiin.
Minulla mieleen tuli isot trau-mat siinä vaiheessa, kun esikoinen oli muuttamassa omilleen. Ne oli lymyilleet jossain mielen sopukoissa siihen asti. Olisivat saaneet pysyäkin siellä, en olisi halunnut niitä esiin.
Eli et halunnut käsitellä tyhjää kotia omana ongelmanasi, tulevana vanhuutena, erkanemista lapsesta vaan päätit siitä syytellä äitiäsi/vanhempiasi omasta tyhjyydestäsi?
Mitä tyhjää kotia? Eihän minulta muuttanut samaan aikaan puoliso eikä nuorempi lapsi. Esikoisen muutto oli iloinen asia, kun hän pääsi haluamaansa opiskelupaikkaan. Kun olin esikoisen ikäinen, oma elämä oli silkkaa helvettiä. Muistan vieläkin sen lamaannuttavan pelon, jossa vatsa kuristui pieneksi palloksi, kun pelkäsin niin paljon vanhempiani, etenkin äitiäni. Noista ajoista olisin halunnut äidiltäni kysyä.
Tyhjäksi kodiksi sanotaan kun lapset lähtevät. Se voi olla etenkin äidille vaikea paikka, jos suhde puolisoonkaan ei läheinen.
Tarkoitat ilmeisesti omaa elämääsi, koska tuo ei liity minun elämään millään tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lada-traumatkin. Kohta tulee joku kertomaan miten ei ikinä toivu kun tajusi isänsä olleen työpaikkansa luottamusmies, kuului vasemmistolaiseen ay-liikkeeseen.
Malliesimerkki ohi aiheen puhumisesta tämä luottamusmies tässäkin.
Koitetaan todistella omilla keksityillä esimerkeiilä tätä narratiivia, että olisi kyse "tiskivuoroista ja farkuista" ja vastaavista sivuseikoista.
Ei haluta nähdä ja myöntää, että tavallisesti kyse on paljon isommista ja syvemmistä asiosta, eikä sinne peiliin kertakaikkiaan haluta katsoa sitä omaa todellista osuuttaan ja tekemisiään.
Itse halutaan nimenmoaan etsiä "syyllinen" ja se on tällaisen vanhemman mielestä se aikuinen typerä ja pienistä kiukutteleva lapsi, tietenkin... Tällaisella asenteella ne välit voi todella saada joskus vaikka kokonaankin poikki siihen omaan lapseensa.
Voutilaisen poika kertoi kärsineensä äitinsä kuuluisuudesta.
Pienemmässä mittakaavassa voi paikkakunnalla näkyvä poliittinen toiminta olla myös lapselle kiusallista. Samalla luokalla vaikka joku keskijohdon poika ja luottamusmiehen poika. Paikallislehdessä uutisointia yrityksen tilanteista.
Voi toki olla kaikenlaisia tällaisia asioita, mutta ei nämä tällaiset ole syynä mihinkään välien katkaisuun, vaan on näitä tavallisempia asioita ja ongelmia.
Kyllähän lapsen mieleen jää Lada-vitsitkin jos luokan ilkkujat ottaa sen asiakseen. Miten paljon sitten aikuisena vaivaa ja tekee mieli syyllistää vanhempiaan heistä johtuvasta kiusaamisesta.
Kuin narsistisen äitini suusta. Otetaan joku täysin irrelevantti asia ja ajatellaan sen olevan syynä, miksi joku käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Jäädään jankkaamaan tätä keksimäänsä päätöntä tarinaa. Kaasuvalotusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lada-traumatkin. Kohta tulee joku kertomaan miten ei ikinä toivu kun tajusi isänsä olleen työpaikkansa luottamusmies, kuului vasemmistolaiseen ay-liikkeeseen.
Malliesimerkki ohi aiheen puhumisesta tämä luottamusmies tässäkin.
Koitetaan todistella omilla keksityillä esimerkeiilä tätä narratiivia, että olisi kyse "tiskivuoroista ja farkuista" ja vastaavista sivuseikoista.
Ei haluta nähdä ja myöntää, että tavallisesti kyse on paljon isommista ja syvemmistä asiosta, eikä sinne peiliin kertakaikkiaan haluta katsoa sitä omaa todellista osuuttaan ja tekemisiään.
Itse halutaan nimenmoaan etsiä "syyllinen" ja se on tällaisen vanhemman mielestä se aikuinen typerä ja pienistä kiukutteleva lapsi, tietenkin... Tällaisella asenteella ne välit voi todella saada joskus vaikka kokonaankin poikki siihen omaan lapseensa.
Voutilaisen poika kertoi kärsineensä äitinsä kuuluisuudesta.
Pienemmässä mittakaavassa voi paikkakunnalla näkyvä poliittinen toiminta olla myös lapselle kiusallista. Samalla luokalla vaikka joku keskijohdon poika ja luottamusmiehen poika. Paikallislehdessä uutisointia yrityksen tilanteista.
Voi toki olla kaikenlaisia tällaisia asioita, mutta ei nämä tällaiset ole syynä mihinkään välien katkaisuun, vaan on näitä tavallisempia asioita ja ongelmia.
Kyllähän lapsen mieleen jää Lada-vitsitkin jos luokan ilkkujat ottaa sen asiakseen. Miten paljon sitten aikuisena vaivaa ja tekee mieli syyllistää vanhempiaan heistä johtuvasta kiusaamisesta.
Onko tämä nyt todella oma kokemuksesi lapsena ja syysi välien katkasuun vanhempiisi tai johonkin jatkuvaan vanhemman syyttelyyn? (Eipä taida olla.)
Vai koitatko jatkuvasti keksiä joitain omaan ajatusmaailmaasi väkisin sopivia tuulesta temmattuja esimerkkejä "tiskivuoroista ja farkuista"?
Täälläkin muistaakseni tuotu esiin yhtenä syynä välirikkoon etteivät vanhempani puuttuneet koulukiusaamiseen vaikka yritin puhua. Eivät välittäneet.
Koulukiusaaminen on tuossa asia erikseen ja sitten se on oma asiansa, jos vanhempaa ei kiinnosta asia, ei välitä siitä, ei halua, eikä koita puuttua ja auttaa. Vaikka lapsi kertoo asiasta.
Väittäisin, että tuonkaltainen välittämisen puute ja kylmyys näkyy kyllä helposti laajemminkin lapsen kotona ja elämässä ja muussakin vanhemman toiminnassa. Eli onkin sitten iso asia. Emotionaalista kaltoinkohtelua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lada-traumatkin. Kohta tulee joku kertomaan miten ei ikinä toivu kun tajusi isänsä olleen työpaikkansa luottamusmies, kuului vasemmistolaiseen ay-liikkeeseen.
Malliesimerkki ohi aiheen puhumisesta tämä luottamusmies tässäkin.
Koitetaan todistella omilla keksityillä esimerkeiilä tätä narratiivia, että olisi kyse "tiskivuoroista ja farkuista" ja vastaavista sivuseikoista.
Ei haluta nähdä ja myöntää, että tavallisesti kyse on paljon isommista ja syvemmistä asiosta, eikä sinne peiliin kertakaikkiaan haluta katsoa sitä omaa todellista osuuttaan ja tekemisiään.
Itse halutaan nimenmoaan etsiä "syyllinen" ja se on tällaisen vanhemman mielestä se aikuinen typerä ja pienistä kiukutteleva lapsi, tietenkin... Tällaisella asenteella ne välit voi todella saada joskus vaikka kokonaankin poikki siihen omaan lapseensa.
Voutilaisen poika kertoi kärsineensä äitinsä kuuluisuudesta.
Pienemmässä mittakaavassa voi paikkakunnalla näkyvä poliittinen toiminta olla myös lapselle kiusallista. Samalla luokalla vaikka joku keskijohdon poika ja luottamusmiehen poika. Paikallislehdessä uutisointia yrityksen tilanteista.
Voi toki olla kaikenlaisia tällaisia asioita, mutta ei nämä tällaiset ole syynä mihinkään välien katkaisuun, vaan on näitä tavallisempia asioita ja ongelmia.
Kyllähän lapsen mieleen jää Lada-vitsitkin jos luokan ilkkujat ottaa sen asiakseen. Miten paljon sitten aikuisena vaivaa ja tekee mieli syyllistää vanhempiaan heistä johtuvasta kiusaamisesta.
Kuin narsistisen äitini suusta. Otetaan joku täysin irrelevantti asia ja ajatellaan sen olevan syynä, miksi joku käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Jäädään jankkaamaan tätä keksimäänsä päätöntä tarinaa. Kaasuvalotusta.
Sun lapsiasi saa koulukiusata? Sulla on tärkeempää funtsia omaa äitiäsi?
Eikö juuri narsisti vaadi toisilta mieleistään käytöstä, esim tytär äidiltään ja hallitsee äitiään jankkaamalla 40 vuotta vanhoista asioista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Riippuuhan se nyt siitä, millaista tämä "töppäily" on ollut, tai onko äiti itsekin ollut siitä jo aiemmin vaikka pahoillaan.
Jos äiti on lämmin ja rakastava, niin paljonhan sitä varmasti antaa pyytämättäkin kyllä anteeksi, kaikenlaista normaalia ihmisten epätäydellisyyttä.
Tosin tuollainen lämmin empaattinen vanhempi varmasti myös kuuntelisi, jos aikuinen lapsensa haluasi jostain lapsuuden ikävyydestä puhuakin. Ja asia todennäköisesti sitten selvitettäsiin ja päästäisiin siitä näin eteenpäin.
Ja näistä tapauksista ei tässä ketjussa puhuta.
Niin, se että lähtökohtausesti ei ole halukas ja valmis (vanhempana) kuuntelemaan, mitä aikuisella lapsella on sydämellään, ei ole mielestäni ihan normaalia, tai näin ei ole ainakaan asian laita hyvissä ihmissuhteissa.
Ja varsinkin jos olisi halu ja pyrkimys parantaa suhdetta, niin tottakai siihen kuuluu myös halu kuunnella ja keskustella toisen kanssa.
Miksi joku aikuinen haluaa vasta sitten keskustella kun omatkin lapsensa ovat jo omillaan? Onko siinä jo alkavaa vanhuutta mukana? Joku vanhenemismasennus, mt-oireilu ?
Eri mutta moni joutuu olemaan vanhempiensa kanssa enemmän tekemisissä kun vanhemmat alkavat vanhuuttaan kaipaamaan apua. Siinä todella nousee paljon vanhaa kuonaa pintaan kun vanhempi jatkaa saumattomasti henkistä väkivaltaa siitä mihin teininä jäätiin.
Tämä. Kun äidillä ja lapsella oli omat aikuisen elämänsä menot ja kiireet, eikä niin ehditty edes olla toistensa kanssa tekemisissä, oli helpompaa. Ei tarvinnut sietää huonoa käytöstä kuin toisinaan. Sietokynnys ei niinkään ylittynyt.
Toista se on nyt, kun äiti tarvitsee apua vähintään viikottain ja muistisairaana soittelee päivittäin jopa useita kertoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Rajattomat äidit pyrkivät jatkamaan muiden rajojen rikkomista koko elämänsä. Kyse ei ole mistään lapsuuteen rajoittuneesta tavasta.
Aikuinen ei yleensä anna sen jatkua.
Ainakin mun lapset asettivat rajat pois muutettuaan. Kuopus joka asui pisimpään kotona kun armeija sattui pahaan väliin opiskelujen suhteen jo kotona asuessaan.
Joskus käy niin, että jos lapsuudessa on rikottu rajoja huomattavan paljon ja koko ajan, niin lapsi ei ole koskaan oppinut sitä tervettä omien rajojen pitämistä. (esim. sen narsistisen vanhemman kanssa voi käydä näin.) Tätä sitten aikuisiällä saatetaan opetella pitkään ja monen kantapään kautta. Joskus koko loppuikä.
Että on se lapsuus aika tärkeää aikaa kaikenlaiselle kehitykselle ja tärkeiden perusasioiden oppimiselle.
Kyllä. Sitä se on ollut myös äidille.
Mitä tarkoitat? Tietenkin äitys on merkittävää aikaa äidillekin, jossa kohtaa ja oppii ehkä paljonkin uutta.
Lapselle oma lapsuusaika se on kuitenkin kaiken kehityksen ja elämän perusta. Jolle pohjalle sitten myöhemminkin rakentaa.
Äitikin on ollut lapsi ja jäänyt vaille lapsuudessa.
Se ei oikeuta pitämään lastaan terapeuttinaan ja likasankonaan.
Ei sitä oikeutta ollut hänenkään äidillään ja silti niin kävi.
Sehän on oma valinta jatkaako samaa omien lasten kanssa vai ei. Minä en jatkanut.
No nyt kuulostaa ylimieliselt.
Samaa mieltä, en tiedä onko syyt samat. Narsismi periytyy. Narsismille altistavat luonteenpiirteet periytyvät. Lisäksi narsistin lapsi on kasvatuksensa kautta oppinut narsistisia käyttäytymismalleja, joita ei ehkä edes tiedosta, ennen kuin jokin katastrofi oman käytöksen seurauksista iskee. Koko sotku periytyy jossain määrin myös omille lapsille. Onneksi itseään voi kehittää, jos nöyryyttä ja älyä riittää. Mutta monet eivät taida taipua ymmärtämään koskaan.
Vahinkojen korjaaminen on vaikeampi rasti, koska kaikkea ei voi korjata.
Narsistin lievempi muoto on tavanomainen rajaton k-pää. Harvalla on rohkeutta pohtia, olenko itse rajaton tai narsistinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Riippuuhan se nyt siitä, millaista tämä "töppäily" on ollut, tai onko äiti itsekin ollut siitä jo aiemmin vaikka pahoillaan.
Jos äiti on lämmin ja rakastava, niin paljonhan sitä varmasti antaa pyytämättäkin kyllä anteeksi, kaikenlaista normaalia ihmisten epätäydellisyyttä.
Tosin tuollainen lämmin empaattinen vanhempi varmasti myös kuuntelisi, jos aikuinen lapsensa haluasi jostain lapsuuden ikävyydestä puhuakin. Ja asia todennäköisesti sitten selvitettäsiin ja päästäisiin siitä näin eteenpäin.
Ja näistä tapauksista ei tässä ketjussa puhuta.
Niin, se että lähtökohtausesti ei ole halukas ja valmis (vanhempana) kuuntelemaan, mitä aikuisella lapsella on sydämellään, ei ole mielestäni ihan normaalia, tai näin ei ole ainakaan asian laita hyvissä ihmissuhteissa.
Ja varsinkin jos olisi halu ja pyrkimys parantaa suhdetta, niin tottakai siihen kuuluu myös halu kuunnella ja keskustella toisen kanssa.
Miksi joku aikuinen haluaa vasta sitten keskustella kun omatkin lapsensa ovat jo omillaan? Onko siinä jo alkavaa vanhuutta mukana? Joku vanhenemismasennus, mt-oireilu ?
Eri mutta moni joutuu olemaan vanhempiensa kanssa enemmän tekemisissä kun vanhemmat alkavat vanhuuttaan kaipaamaan apua. Siinä todella nousee paljon vanhaa kuonaa pintaan kun vanhempi jatkaa saumattomasti henkistä väkivaltaa siitä mihin teininä jäätiin.
Tämä. Kun äidillä ja lapsella oli omat aikuisen elämänsä menot ja kiireet, eikä niin ehditty edes olla toistensa kanssa tekemisissä, oli helpompaa. Ei tarvinnut sietää huonoa käytöstä kuin toisinaan. Sietokynnys ei niinkään ylittynyt.
Toista se on nyt, kun äiti tarvitsee apua vähintään viikottain ja muistisairaana soittelee päivittäin jopa useita kertoja.
Juuri aikuista muistisairaan kanssa selvittää 50 -60 vuotta sitten sattuneita asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Riippuuhan se nyt siitä, millaista tämä "töppäily" on ollut, tai onko äiti itsekin ollut siitä jo aiemmin vaikka pahoillaan.
Jos äiti on lämmin ja rakastava, niin paljonhan sitä varmasti antaa pyytämättäkin kyllä anteeksi, kaikenlaista normaalia ihmisten epätäydellisyyttä.
Tosin tuollainen lämmin empaattinen vanhempi varmasti myös kuuntelisi, jos aikuinen lapsensa haluasi jostain lapsuuden ikävyydestä puhuakin. Ja asia todennäköisesti sitten selvitettäsiin ja päästäisiin siitä näin eteenpäin.
Ja näistä tapauksista ei tässä ketjussa puhuta.
Niin, se että lähtökohtausesti ei ole halukas ja valmis (vanhempana) kuuntelemaan, mitä aikuisella lapsella on sydämellään, ei ole mielestäni ihan normaalia, tai näin ei ole ainakaan asian laita hyvissä ihmissuhteissa.
Ja varsinkin jos olisi halu ja pyrkimys parantaa suhdetta, niin tottakai siihen kuuluu myös halu kuunnella ja keskustella toisen kanssa.
Miksi joku aikuinen haluaa vasta sitten keskustella kun omatkin lapsensa ovat jo omillaan? Onko siinä jo alkavaa vanhuutta mukana? Joku vanhenemismasennus, mt-oireilu ?
Eri mutta moni joutuu olemaan vanhempiensa kanssa enemmän tekemisissä kun vanhemmat alkavat vanhuuttaan kaipaamaan apua. Siinä todella nousee paljon vanhaa kuonaa pintaan kun vanhempi jatkaa saumattomasti henkistä väkivaltaa siitä mihin teininä jäätiin.
Tämä. Kun äidillä ja lapsella oli omat aikuisen elämänsä menot ja kiireet, eikä niin ehditty edes olla toistensa kanssa tekemisissä, oli helpompaa. Ei tarvinnut sietää huonoa käytöstä kuin toisinaan. Sietokynnys ei niinkään ylittynyt.
Toista se on nyt, kun äiti tarvitsee apua vähintään viikottain ja muistisairaana soittelee päivittäin jopa useita kertoja.
Juuri aikuista muistisairaan kanssa selvittää 50 -60 vuotta sitten sattuneita asioita.
No ei niitä tietenkään tässä vaiheessa enää selvitetäkään. Eiköhän aikuinen lapsi ole tunteensa jollain tasolla jo käsitellyt, jos pystyy auttamaan äitiään.
Ei sitä oikeutta ollut hänenkään äidillään ja silti niin kävi.