Lue keskustelun säännöt.
Kuka puolustaisi äitiä?
10.11.2026 |
Leena Sorvalin kirja. Lukekaahan te jotka käytte terapiassa puhumassa tiskivuoroista ja saamattomista farkuista.
Kommentit (1343)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lada-traumatkin. Kohta tulee joku kertomaan miten ei ikinä toivu kun tajusi isänsä olleen työpaikkansa luottamusmies, kuului vasemmistolaiseen ay-liikkeeseen.
Malliesimerkki ohi aiheen puhumisesta tämä luottamusmies tässäkin.
Koitetaan todistella omilla keksityillä esimerkeiilä tätä narratiivia, että olisi kyse "tiskivuoroista ja farkuista" ja vastaavista sivuseikoista.
Ei haluta nähdä ja myöntää, että tavallisesti kyse on paljon isommista ja syvemmistä asiosta, eikä sinne peiliin kertakaikkiaan haluta katsoa sitä omaa todellista osuuttaan ja tekemisiään.
Itse halutaan nimenmoaan etsiä "syyllinen" ja se on tällaisen vanhemman mielestä se aikuinen typerä ja pienistä kiukutteleva lapsi, tietenkin... Tällaisella asenteella ne välit voi todella saada joskus vaikka kokonaankin poikki siihen omaan lapseensa.
Voutilaisen poika kertoi kärsineensä äitinsä kuuluisuudesta.
Pienemmässä mittakaavassa voi paikkakunnalla näkyvä poliittinen toiminta olla myös lapselle kiusallista. Samalla luokalla vaikka joku keskijohdon poika ja luottamusmiehen poika. Paikallislehdessä uutisointia yrityksen tilanteista.
Voi toki olla kaikenlaisia tällaisia asioita, mutta ei nämä tällaiset ole syynä mihinkään välien katkaisuun, vaan on näitä tavallisempia asioita ja ongelmia.
Kyllähän lapsen mieleen jää Lada-vitsitkin jos luokan ilkkujat ottaa sen asiakseen. Miten paljon sitten aikuisena vaivaa ja tekee mieli syyllistää vanhempiaan heistä johtuvasta kiusaamisesta.
Minä en koululaisena tiennyt minkä merkkisiä autoja koulukavereiden perheissä oli. En muista kuulleeni mitään pilkkaamista kenenkään autoista.
Hieno juttu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lada-traumatkin. Kohta tulee joku kertomaan miten ei ikinä toivu kun tajusi isänsä olleen työpaikkansa luottamusmies, kuului vasemmistolaiseen ay-liikkeeseen.
Malliesimerkki ohi aiheen puhumisesta tämä luottamusmies tässäkin.
Koitetaan todistella omilla keksityillä esimerkeiilä tätä narratiivia, että olisi kyse "tiskivuoroista ja farkuista" ja vastaavista sivuseikoista.
Ei haluta nähdä ja myöntää, että tavallisesti kyse on paljon isommista ja syvemmistä asiosta, eikä sinne peiliin kertakaikkiaan haluta katsoa sitä omaa todellista osuuttaan ja tekemisiään.
Itse halutaan nimenmoaan etsiä "syyllinen" ja se on tällaisen vanhemman mielestä se aikuinen typerä ja pienistä kiukutteleva lapsi, tietenkin... Tällaisella asenteella ne välit voi todella saada joskus vaikka kokonaankin poikki siihen omaan lapseensa.
Voutilaisen poika kertoi kärsineensä äitinsä kuuluisuudesta.
Pienemmässä mittakaavassa voi paikkakunnalla näkyvä poliittinen toiminta olla myös lapselle kiusallista. Samalla luokalla vaikka joku keskijohdon poika ja luottamusmiehen poika. Paikallislehdessä uutisointia yrityksen tilanteista.
Voi toki olla kaikenlaisia tällaisia asioita, mutta ei nämä tällaiset ole syynä mihinkään välien katkaisuun, vaan on näitä tavallisempia asioita ja ongelmia.
Kyllähän lapsen mieleen jää Lada-vitsitkin jos luokan ilkkujat ottaa sen asiakseen. Miten paljon sitten aikuisena vaivaa ja tekee mieli syyllistää vanhempiaan heistä johtuvasta kiusaamisesta.
Minä en koululaisena tiennyt minkä merkkisiä autoja koulukavereiden perheissä oli. En muista kuulleeni mitään pilkkaamista kenenkään autoista.
Minä muistan. Lada-vitsit, käytetyistä fillareista, marketin verkkapuvusta. Lapset on julmia lähikouluissa. Missä tiedetää toisten perheet.
Eilen vai tänään täällä oletettavasti aikuinen pilkkasi Ladalla ajavia venäjää opiskelleelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Riippuuhan se nyt siitä, millaista tämä "töppäily" on ollut, tai onko äiti itsekin ollut siitä jo aiemmin vaikka pahoillaan.
Jos äiti on lämmin ja rakastava, niin paljonhan sitä varmasti antaa pyytämättäkin kyllä anteeksi, kaikenlaista normaalia ihmisten epätäydellisyyttä.
Tosin tuollainen lämmin empaattinen vanhempi varmasti myös kuuntelisi, jos aikuinen lapsensa haluasi jostain lapsuuden ikävyydestä puhuakin. Ja asia todennäköisesti sitten selvitettäsiin ja päästäisiin siitä näin eteenpäin.
Ja näistä tapauksista ei tässä ketjussa puhuta.
Niin, se että lähtökohtausesti ei ole halukas ja valmis (vanhempana) kuuntelemaan, mitä aikuisella lapsella on sydämellään, ei ole mielestäni ihan normaalia, tai näin ei ole ainakaan asian laita hyvissä ihmissuhteissa.
Ja varsinkin jos olisi halu ja pyrkimys parantaa suhdetta, niin tottakai siihen kuuluu myös halu kuunnella ja keskustella toisen kanssa.
Miksi joku aikuinen haluaa vasta sitten keskustella kun omatkin lapsensa ovat jo omillaan? Onko siinä jo alkavaa vanhuutta mukana? Joku vanhenemismasennus, mt-oireilu ?
Varmaan siksi, että silloin omalla vanhemmalla ei ole kovin montaa ikävuotta jäljellä. Aikaa ei ole loputtomiin.
Minulla mieleen tuli isot trau-mat siinä vaiheessa, kun esikoinen oli muuttamassa omilleen. Ne oli lymyilleet jossain mielen sopukoissa siihen asti. Olisivat saaneet pysyäkin siellä, en olisi halunnut niitä esiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Rajattomat äidit pyrkivät jatkamaan muiden rajojen rikkomista koko elämänsä. Kyse ei ole mistään lapsuuteen rajoittuneesta tavasta.
Aikuinen ei yleensä anna sen jatkua.
Ainakin mun lapset asettivat rajat pois muutettuaan. Kuopus joka asui pisimpään kotona kun armeija sattui pahaan väliin opiskelujen suhteen jo kotona asuessaan.
Joskus käy niin, että jos lapsuudessa on rikottu rajoja huomattavan paljon ja koko ajan, niin lapsi ei ole koskaan oppinut sitä tervettä omien rajojen pitämistä. (esim. sen narsistisen vanhemman kanssa voi käydä näin.) Tätä sitten aikuisiällä saatetaan opetella pitkään ja monen kantapään kautta. Joskus koko loppuikä.
Että on se lapsuus aika tärkeää aikaa kaikenlaiselle kehitykselle ja tärkeiden perusasioiden oppimiselle.
Kyllä. Sitä se on ollut myös äidille.
Mitä tarkoitat? Tietenkin äitys on merkittävää aikaa äidillekin, jossa kohtaa ja oppii ehkä paljonkin uutta.
Lapselle oma lapsuusaika se on kuitenkin kaiken kehityksen ja elämän perusta. Jolle pohjalle sitten myöhemminkin rakentaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lada-traumatkin. Kohta tulee joku kertomaan miten ei ikinä toivu kun tajusi isänsä olleen työpaikkansa luottamusmies, kuului vasemmistolaiseen ay-liikkeeseen.
Malliesimerkki ohi aiheen puhumisesta tämä luottamusmies tässäkin.
Koitetaan todistella omilla keksityillä esimerkeiilä tätä narratiivia, että olisi kyse "tiskivuoroista ja farkuista" ja vastaavista sivuseikoista.
Ei haluta nähdä ja myöntää, että tavallisesti kyse on paljon isommista ja syvemmistä asiosta, eikä sinne peiliin kertakaikkiaan haluta katsoa sitä omaa todellista osuuttaan ja tekemisiään.
Itse halutaan nimenmoaan etsiä "syyllinen" ja se on tällaisen vanhemman mielestä se aikuinen typerä ja pienistä kiukutteleva lapsi, tietenkin... Tällaisella asenteella ne välit voi todella saada joskus vaikka kokonaankin poikki siihen omaan lapseensa.
Voutilaisen poika kertoi kärsineensä äitinsä kuuluisuudesta.
Pienemmässä mittakaavassa voi paikkakunnalla näkyvä poliittinen toiminta olla myös lapselle kiusallista. Samalla luokalla vaikka joku keskijohdon poika ja luottamusmiehen poika. Paikallislehdessä uutisointia yrityksen tilanteista.
Voi toki olla kaikenlaisia tällaisia asioita, mutta ei nämä tällaiset ole syynä mihinkään välien katkaisuun, vaan on näitä tavallisempia asioita ja ongelmia.
Kyllähän lapsen mieleen jää Lada-vitsitkin jos luokan ilkkujat ottaa sen asiakseen. Miten paljon sitten aikuisena vaivaa ja tekee mieli syyllistää vanhempiaan heistä johtuvasta kiusaamisesta.
Minä en koululaisena tiennyt minkä merkkisiä autoja koulukavereiden perheissä oli. En muista kuulleeni mitään pilkkaamista kenenkään autoista.
Minä muistan. Lada-vitsit, käytetyistä fillareista, marketin verkkapuvusta. Lapset on julmia lähikouluissa. Missä tiedetää toisten perheet.
Eilen vai tänään täällä oletettavasti aikuinen pilkkasi Ladalla ajavia venäjää opiskelleelle.
Lada-vitsit yleensä vai osoitettuna tiettyyn henkilöön?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Riippuuhan se nyt siitä, millaista tämä "töppäily" on ollut, tai onko äiti itsekin ollut siitä jo aiemmin vaikka pahoillaan.
Jos äiti on lämmin ja rakastava, niin paljonhan sitä varmasti antaa pyytämättäkin kyllä anteeksi, kaikenlaista normaalia ihmisten epätäydellisyyttä.
Tosin tuollainen lämmin empaattinen vanhempi varmasti myös kuuntelisi, jos aikuinen lapsensa haluasi jostain lapsuuden ikävyydestä puhuakin. Ja asia todennäköisesti sitten selvitettäsiin ja päästäisiin siitä näin eteenpäin.
Ja näistä tapauksista ei tässä ketjussa puhuta.
Niin, se että lähtökohtausesti ei ole halukas ja valmis (vanhempana) kuuntelemaan, mitä aikuisella lapsella on sydämellään, ei ole mielestäni ihan normaalia, tai näin ei ole ainakaan asian laita hyvissä ihmissuhteissa.
Ja varsinkin jos olisi halu ja pyrkimys parantaa suhdetta, niin tottakai siihen kuuluu myös halu kuunnella ja keskustella toisen kanssa.
Miksi joku aikuinen haluaa vasta sitten keskustella kun omatkin lapsensa ovat jo omillaan? Onko siinä jo alkavaa vanhuutta mukana? Joku vanhenemismasennus, mt-oireilu ?
Varmaan siksi, että silloin omalla vanhemmalla ei ole kovin montaa ikävuotta jäljellä. Aikaa ei ole loputtomiin.
Minulla mieleen tuli isot trau-mat siinä vaiheessa, kun esikoinen oli muuttamassa omilleen. Ne oli lymyilleet jossain mielen sopukoissa siihen asti. Olisivat saaneet pysyäkin siellä, en olisi halunnut niitä esiin.
Eli et halunnut käsitellä tyhjää kotia omana ongelmanasi, tulevana vanhuutena, erkanemista lapsesta vaan päätit siitä syytellä äitiäsi/vanhempiasi omasta tyhjyydestäsi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Vähän tuntuu ailtä, että jotkut ovat jääneet jumiin siihen lapseen, joka oli. Eivät kykene käsittelemään traumojaan, vaan tarve vaan syyttää. Sillä syyttelyllä ei silti pääse eteenpäin.
Se on erittäin tärkeä osa sen trauman käsittelyä, että sen käsittelee sen toisen osapuolen/trauman aiveuttaneen tai sitä ylläpitävän kanssa. Siksi meillä on jälkipuinnit, päihderiippuvaisten interventiot jne. Ei kovin paljon ole tietoa traumoista, jos kuvittelee että sen kanssa nyt vaan eletään eikä sitä tarvitse käsitellä mitenkään muuten kuin korkeintaan terapeuttinsa kanssa. Se syyttäminen on ihan kuule trauman käsittelyn välttämätön osa ja tulee kaikissa kriiseissä ja shokissa ja traumassa ihan sieltä sun kehosta.
No, minun kantani on se, etten olisi sen paremmin päässyt mistään eteenpäin, vaikka olisin vanhalle äidilleni kaiken kaatanut. Siksi kävin terapiassa, jotta käsittelisin omaa pahaaoloni. Ei se olisi muuksi muuttunut, vaikka äitiäni olisin päin naamaa syyttänyt. Olen vastuussa omista tunteista.
Viisautta
Eri mutta viisautta silloin jos on esim se narsisti kyseessä. Narsistin kanssa on 100% turha yrittää puhua mistään lapsuudessa tapahtuneesta. Mutta jos on edes jollain lailla itsereflektiokykyinen vanhempi, kyllä välien selvittäminen voi parantaa suhdetta.
Narsistilta ei voi odottaa itsereflektiota niin, mutta se ei tarkoita sitä etteikö hänelle kannattaisi omia tunteitaan ja kokemuksiaan ”kaataa”, jos se itseä helpottaa. Mikään ei narsistin päässä liikahda, mutta sun päässä hyvinkin mahdollisesti.
Minun äitini on uhrityyppinen narsisti eikä siitä seuraa mitään omaa mieltä parantavaa jos hänelle yrittäisin puhua yhtään mistään. Ensimmäisen puolen minuutin aikana hänestä on jo tullut uhri ja koko yritys on suistunut raiteiltaan. Sen sijaan olisin kiitollinen jos oma lapseni haluaisi joskus aikuisena puhua tekemistäni virheistä tai kalvamaan jääneistä asioista ja voisin pyytää anteeksi. Minulla on hyvät välit lapseni mutta en ole täydellinen vanhempi minäkään ja tuntuu vaikealta ottaa puheeksi tiettyjä asioita kun en ole varma miten lapseni on ne kokenut.
Tuollaisen kanssahan ei keskustella vaan tuutataan asia ja poistutaan. Tuollaisen kanssa pitää tilanne järjestää niin ettei hän pääse sättimään sinua ja puolustamaan itseään. Mielellään kolmas osapuoli rajaa.
Juuri näin joudun hänen kanssaan toimimaan. Vastaan jos hän kysyy jotain, niin ystävällisesti kuin pystyn. Puhun hänelle vain jos on pakko ja lähden tilanteesta heti kun pystyn. En reagoi jatkuviin riitasyötteihin mitä hän heittää. Jos paikalla on kolmansia osapuolia hän käyttäytyy kuin täyspäinen ihminen ja normaali keskustelu on mahdollista.
Eli tietäisit kyllä miten sen välien katkaisuun liittyvän sanomisesikin tekisit.
Öö tämä liittyy varmaankin keskusteluun jonkun muun kanssa. En pysty tällä hetkellä katkaisemaan välejä mutta jos sen voisin tehdä, niin varmaankin hivuttaisin kontaktin mahdollisimman vähään ilman mitään selityksiä. Toki sinänsä uhrinarsistiin välien katkaisu on helppoa. Sanot vain jonkun totuuden lapsuudesta eikä hänestä kuulu puoleen vuoteen.
Huoh. Sulle jo sanottiin, että sulla noin. Nyt puhuttiin siitä, että ei voi sanoa että ”narsistin kohdalla on turha sanoa mitään”, kun se on totta vain yksilötasolla, ei yleistettävissä. Eli, joillakin se vaatii sen keskustelun, toisilla vain oman ajatuksen kippaamisen ja se miten se tehdään, on yksilöllistä. Tietenkään se ei ole pakollista ollenkaan, hyvän tähen sentään.
-eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lada-traumatkin. Kohta tulee joku kertomaan miten ei ikinä toivu kun tajusi isänsä olleen työpaikkansa luottamusmies, kuului vasemmistolaiseen ay-liikkeeseen.
Malliesimerkki ohi aiheen puhumisesta tämä luottamusmies tässäkin.
Koitetaan todistella omilla keksityillä esimerkeiilä tätä narratiivia, että olisi kyse "tiskivuoroista ja farkuista" ja vastaavista sivuseikoista.
Ei haluta nähdä ja myöntää, että tavallisesti kyse on paljon isommista ja syvemmistä asiosta, eikä sinne peiliin kertakaikkiaan haluta katsoa sitä omaa todellista osuuttaan ja tekemisiään.
Itse halutaan nimenmoaan etsiä "syyllinen" ja se on tällaisen vanhemman mielestä se aikuinen typerä ja pienistä kiukutteleva lapsi, tietenkin... Tällaisella asenteella ne välit voi todella saada joskus vaikka kokonaankin poikki siihen omaan lapseensa.
Voutilaisen poika kertoi kärsineensä äitinsä kuuluisuudesta.
Pienemmässä mittakaavassa voi paikkakunnalla näkyvä poliittinen toiminta olla myös lapselle kiusallista. Samalla luokalla vaikka joku keskijohdon poika ja luottamusmiehen poika. Paikallislehdessä uutisointia yrityksen tilanteista.
Voi toki olla kaikenlaisia tällaisia asioita, mutta ei nämä tällaiset ole syynä mihinkään välien katkaisuun, vaan on näitä tavallisempia asioita ja ongelmia.
Kyllähän lapsen mieleen jää Lada-vitsitkin jos luokan ilkkujat ottaa sen asiakseen. Miten paljon sitten aikuisena vaivaa ja tekee mieli syyllistää vanhempiaan heistä johtuvasta kiusaamisesta.
Minä en koululaisena tiennyt minkä merkkisiä autoja koulukavereiden perheissä oli. En muista kuulleeni mitään pilkkaamista kenenkään autoista.
Minä muistan. Lada-vitsit, käytetyistä fillareista, marketin verkkapuvusta. Lapset on julmia lähikouluissa. Missä tiedetää toisten perheet.
Eilen vai tänään täällä oletettavasti aikuinen pilkkasi Ladalla ajavia venäjää opiskelleelle.
Lada-vitsit yleensä vai osoitettuna tiettyyn henkilöön?
Perheeseen jossa Lada. Lapseen kohdistuneena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lada-traumatkin. Kohta tulee joku kertomaan miten ei ikinä toivu kun tajusi isänsä olleen työpaikkansa luottamusmies, kuului vasemmistolaiseen ay-liikkeeseen.
Malliesimerkki ohi aiheen puhumisesta tämä luottamusmies tässäkin.
Koitetaan todistella omilla keksityillä esimerkeiilä tätä narratiivia, että olisi kyse "tiskivuoroista ja farkuista" ja vastaavista sivuseikoista.
Ei haluta nähdä ja myöntää, että tavallisesti kyse on paljon isommista ja syvemmistä asiosta, eikä sinne peiliin kertakaikkiaan haluta katsoa sitä omaa todellista osuuttaan ja tekemisiään.
Itse halutaan nimenmoaan etsiä "syyllinen" ja se on tällaisen vanhemman mielestä se aikuinen typerä ja pienistä kiukutteleva lapsi, tietenkin... Tällaisella asenteella ne välit voi todella saada joskus vaikka kokonaankin poikki siihen omaan lapseensa.
Voutilaisen poika kertoi kärsineensä äitinsä kuuluisuudesta.
Pienemmässä mittakaavassa voi paikkakunnalla näkyvä poliittinen toiminta olla myös lapselle kiusallista. Samalla luokalla vaikka joku keskijohdon poika ja luottamusmiehen poika. Paikallislehdessä uutisointia yrityksen tilanteista.
Voi toki olla kaikenlaisia tällaisia asioita, mutta ei nämä tällaiset ole syynä mihinkään välien katkaisuun, vaan on näitä tavallisempia asioita ja ongelmia.
Kyllähän lapsen mieleen jää Lada-vitsitkin jos luokan ilkkujat ottaa sen asiakseen. Miten paljon sitten aikuisena vaivaa ja tekee mieli syyllistää vanhempiaan heistä johtuvasta kiusaamisesta.
Onko tämä nyt todella oma kokemuksesi lapsena ja syysi välien katkasuun vanhempiisi tai johonkin jatkuvaan vanhemman syyttelyyn? (Eipä taida olla.)
Vai koitatko jatkuvasti keksiä joitain omaan ajatusmaailmaasi väkisin sopivia tuulesta temmattuja esimerkkejä "tiskivuoroista ja farkuista"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Ihmisyyteen ja ihmissuhteisiin kuuluu tietenkin se, että väärintekemisiä, mielenpahoittamisia ja satuttamisia käydään läpi niin aikuisina kuin lapsinakin läheisten kanssa ja myös pyydetään tarvittaessa anteeksi. Miten tällaiset perusasiat voi olla näin hukassa kellään?
Lapsuuden tapahtumat ovat siitä poikkeuksellisia, ettei lapsi ole voinut käsitellä ja käydä näitä välttämättä silloin heti läpi, kun ne ovat tapahtuneet, jos aikuinen ei itse näin silloin tehnyt ja muutenkin lapsen kapasiteetti asioiden ymmärtämiseen ja käsittelyyn on tuolloin ollut rajallinen.
Lapsena monet ikävät asiat ja kaltoinkohtelu vaikuttaa myös syvemmin juuri siksi, kun lapsen kehitys on tuolloin vielä kesken. (Aikuisella on välineet ja työkalut kohdata vaikeita asiota jo paljon paremmin, sekä kyky puolustaa itseään.)
Siksi joitakin lapsuuden tapahtumia, traumoja ja näistä seuranneita ongelmia käydään sitten läpi ja käsitellään aikuisina.
Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä vanhemmalla, jonka mielestä vaikkapa lapsuuden kaltoinkohtelu ja isommat ongelmat pitäisi lakaista maton alle ja olettaa, että välit olisi tästä huolimatta vanhempaan lämpimät ja mutkattomat.
Ikä ole muutenkaan mikään tekosyy jättää läheistensä kanssa asiat hoitamatta, vuosikymmenten ajan.
...Monesti on myös kyse siitä, että vanhempi jatkaa samaa satuttavaa käytöstään kuin lapsuudessa, kun ollaan jo molemmat aikuisia.
Lapsen kasvettua aikuiseksi ero on tällaisessa tapauksessa tietenkin siinä, ettei sellaista tarvitse enää sietää, kuten vanhemmastaan riippuvaisena lapsena.
Usein vanhemmalle annettaan aikuisina vielä mahdollisuus (useitakin) muuttaa satuttavaa käytötään kertomalla tai muuten näyttämällä. Jos omien rajojen kertominen ja näyttäminen menee kuuroille korville, niin välit huonontuvat ja etääntyvät ja ne voidaan jopa katkaista.
Ymmärtämättömälle vanhemmalle tämä voi näyttäytyä yhtäkkisenä muutoksena, "eikä ymmärrä mistä on kyse", kun on koko ikänsä käyttäynyt samoin. Satuttavasti. Jossain vaiheessa aikuiseksi kasvettuaan lapsella se raja voi tulla kuitenkin vastaan, vaikka on kyse omasta vanhemmasta.
Normaalisti parkymppisenä tulee se rajanveto ja lakataan vastaamasta puhelimeen ja ottamasta neuvoja vastaan.
Normaalisti? Mitä tarkoitat?
Niin. Kun aikuistutaan, muutetaan omaan asuntoon, opiskelupaikkakunnalle.
Kaikki siis eivät pysty itsenäistymään.
Ja sun mielestä itsenäistyminen on puheluihin vastaamattomuutta neuvojen vastaanottamuutta? Eihän se ole millään tavalla normaalia itsenäistymistä tai aikuisen lapsen ja vanhemman suhde.
Sitten annat äitisi määräillä itseäsi jos et osaa rajoja vetää. Pysyä ikuisena lapsena. Jos on sen tyylinen äiti.
Eikö ole mahdollista vain ilman draamaa kertoa ne rajansa ja sitten vain pitää niistä kiinni?
Tiedän kyllä, että aidosti rajattoman tai narsistisen ihmisen kohdalla tuosta seuraa jonkinlainen kosto tai sen yritys. Narsistin lapsi voi myös olla aidosti jumissa siinä asetelmassa, johon hänet on lapsena laitettu: itsetunto olematon ja käytös sen mukaista. Mikä taas siirtyy omille lapsille. Mutta aidolle narsistille on täysin turha lähteä keventämään tunnekuormaansa.
Ja tottakai se on tiedossa että turhaa se sen suhteen kannalta on. Mutta usein se on välttämätön sen oman elämän ja tervehtymisen kannalta. Ja tuo, että se on aina draamaa ja räyhäämistä, on täällä keksitty puolustuspuheenvuoro. Se on sen narsistin defenssi.
Vaikuttaa sille, että et ihka oikeaa narsistia ole tavannutkaan. Kostoisku voi olla vaikka sinun oman lapsesi välien rikkominen sinuun itseesi, seteleitä heilutellen. Tai mitä tahansa, mitä sokerikuorrutettu kakkakimpale ikinä keksiikin. Tämä on syy, miksi meillä käydään joka kolmas sunnuntai kuuntelemassa itsensä ylistys ja muiden ihmisten hienovarainen mollaus. Viedään kukkasia tai pullaa. Ei anneta sen mennä tunteisiin, vaan vedetään autopilotilla.
No se on teidän valintanne se. Toisen pitää ne välit katkaista ja osan siinä yhteydessä purjaa vihansa. Narsismi on kuule liiankin tuttua minulle ja siksi ei tulisi mieleenikään sanoa edes ananyymisti avlla, että parempi on jäädä siihen narsistin vaikutusvaltaan pelätessään kostoa kuin käsitellä asia sillä tasolla kuin se itselle on tarpeen ja katkaista vääristynyt valtasuhde.
Siinä vaikutusvallassahan sinä olet, jos sulla on lapsia, jotka mummin tuntee. Et voi lapsillesi mennä kertomaan, että kuulkaas, tuo nainen joka halaa, sanoo kulta-ihana-rakas ja tarjoaa setelinippua on narsisti. Joskus he sen ehkä itse tajuavat, mahdollisesti eivät. Heitä on pyritty suojelemaan
Et sä lapsiasi sillä suojele, että sä viet heidät sen narsistin vaikutuspiiriin ja toteat, että koe itse. Sä suojelet sitä lasta sillä, että sä kerrot minkälainen ihminen hän on sua kohtaan ollut ja jos haluat silti nähdä tätä ihmistä, et alistu vaan näytät lapsillesi miten hänen kanssaan ollaan ja miten häneen suhtaudutaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Ihmisyyteen ja ihmissuhteisiin kuuluu tietenkin se, että väärintekemisiä, mielenpahoittamisia ja satuttamisia käydään läpi niin aikuisina kuin lapsinakin läheisten kanssa ja myös pyydetään tarvittaessa anteeksi. Miten tällaiset perusasiat voi olla näin hukassa kellään?
Lapsuuden tapahtumat ovat siitä poikkeuksellisia, ettei lapsi ole voinut käsitellä ja käydä näitä välttämättä silloin heti läpi, kun ne ovat tapahtuneet, jos aikuinen ei itse näin silloin tehnyt ja muutenkin lapsen kapasiteetti asioiden ymmärtämiseen ja käsittelyyn on tuolloin ollut rajallinen.
Lapsena monet ikävät asiat ja kaltoinkohtelu vaikuttaa myös syvemmin juuri siksi, kun lapsen kehitys on tuolloin vielä kesken. (Aikuisella on välineet ja työkalut kohdata vaikeita asiota jo paljon paremmin, sekä kyky puolustaa itseään.)
Siksi joitakin lapsuuden tapahtumia, traumoja ja näistä seuranneita ongelmia käydään sitten läpi ja käsitellään aikuisina.
Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä vanhemmalla, jonka mielestä vaikkapa lapsuuden kaltoinkohtelu ja isommat ongelmat pitäisi lakaista maton alle ja olettaa, että välit olisi tästä huolimatta vanhempaan lämpimät ja mutkattomat.
Ikä ole muutenkaan mikään tekosyy jättää läheistensä kanssa asiat hoitamatta, vuosikymmenten ajan.
...Monesti on myös kyse siitä, että vanhempi jatkaa samaa satuttavaa käytöstään kuin lapsuudessa, kun ollaan jo molemmat aikuisia.
Lapsen kasvettua aikuiseksi ero on tällaisessa tapauksessa tietenkin siinä, ettei sellaista tarvitse enää sietää, kuten vanhemmastaan riippuvaisena lapsena.
Usein vanhemmalle annettaan aikuisina vielä mahdollisuus (useitakin) muuttaa satuttavaa käytötään kertomalla tai muuten näyttämällä. Jos omien rajojen kertominen ja näyttäminen menee kuuroille korville, niin välit huonontuvat ja etääntyvät ja ne voidaan jopa katkaista.
Ymmärtämättömälle vanhemmalle tämä voi näyttäytyä yhtäkkisenä muutoksena, "eikä ymmärrä mistä on kyse", kun on koko ikänsä käyttäynyt samoin. Satuttavasti. Jossain vaiheessa aikuiseksi kasvettuaan lapsella se raja voi tulla kuitenkin vastaan, vaikka on kyse omasta vanhemmasta.
Normaalisti parkymppisenä tulee se rajanveto ja lakataan vastaamasta puhelimeen ja ottamasta neuvoja vastaan.
Normaalisti? Mitä tarkoitat?
Niin. Kun aikuistutaan, muutetaan omaan asuntoon, opiskelupaikkakunnalle.
Kaikki siis eivät pysty itsenäistymään.
Ja sun mielestä itsenäistyminen on puheluihin vastaamattomuutta neuvojen vastaanottamuutta? Eihän se ole millään tavalla normaalia itsenäistymistä tai aikuisen lapsen ja vanhemman suhde.
Sitten annat äitisi määräillä itseäsi jos et osaa rajoja vetää. Pysyä ikuisena lapsena. Jos on sen tyylinen äiti.
Eikö ole mahdollista vain ilman draamaa kertoa ne rajansa ja sitten vain pitää niistä kiinni?
Tiedän kyllä, että aidosti rajattoman tai narsistisen ihmisen kohdalla tuosta seuraa jonkinlainen kosto tai sen yritys. Narsistin lapsi voi myös olla aidosti jumissa siinä asetelmassa, johon hänet on lapsena laitettu: itsetunto olematon ja käytös sen mukaista. Mikä taas siirtyy omille lapsille. Mutta aidolle narsistille on täysin turha lähteä keventämään tunnekuormaansa.
Ja tottakai se on tiedossa että turhaa se sen suhteen kannalta on. Mutta usein se on välttämätön sen oman elämän ja tervehtymisen kannalta. Ja tuo, että se on aina draamaa ja räyhäämistä, on täällä keksitty puolustuspuheenvuoro. Se on sen narsistin defenssi.
Vaikuttaa sille, että et ihka oikeaa narsistia ole tavannutkaan. Kostoisku voi olla vaikka sinun oman lapsesi välien rikkominen sinuun itseesi, seteleitä heilutellen. Tai mitä tahansa, mitä sokerikuorrutettu kakkakimpale ikinä keksiikin. Tämä on syy, miksi meillä käydään joka kolmas sunnuntai kuuntelemassa itsensä ylistys ja muiden ihmisten hienovarainen mollaus. Viedään kukkasia tai pullaa. Ei anneta sen mennä tunteisiin, vaan vedetään autopilotilla.
No se on teidän valintanne se. Toisen pitää ne välit katkaista ja osan siinä yhteydessä purjaa vihansa. Narsismi on kuule liiankin tuttua minulle ja siksi ei tulisi mieleenikään sanoa edes ananyymisti avlla, että parempi on jäädä siihen narsistin vaikutusvaltaan pelätessään kostoa kuin käsitellä asia sillä tasolla kuin se itselle on tarpeen ja katkaista vääristynyt valtasuhde.
Siinä vaikutusvallassahan sinä olet, jos sulla on lapsia, jotka mummin tuntee. Et voi lapsillesi mennä kertomaan, että kuulkaas, tuo nainen joka halaa, sanoo kulta-ihana-rakas ja tarjoaa setelinippua on narsisti. Joskus he sen ehkä itse tajuavat, mahdollisesti eivät. Heitä on pyritty suojelemaan
Et sä lapsiasi sillä suojele, että sä viet heidät sen narsistin vaikutuspiiriin ja toteat, että koe itse. Sä suojelet sitä lasta sillä, että sä kerrot minkälainen ihminen hän on sua kohtaan ollut ja jos haluat silti nähdä tätä ihmistä, et alistu vaan näytät lapsillesi miten hänen kanssaan ollaan ja miten häneen suhtaudutaan.
Nimenomaan! Ei tulisi mieleenkään altistaa omiakin lapsia narsistin tempuille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Vähän tuntuu ailtä, että jotkut ovat jääneet jumiin siihen lapseen, joka oli. Eivät kykene käsittelemään traumojaan, vaan tarve vaan syyttää. Sillä syyttelyllä ei silti pääse eteenpäin.
Se on erittäin tärkeä osa sen trauman käsittelyä, että sen käsittelee sen toisen osapuolen/trauman aiveuttaneen tai sitä ylläpitävän kanssa. Siksi meillä on jälkipuinnit, päihderiippuvaisten interventiot jne. Ei kovin paljon ole tietoa traumoista, jos kuvittelee että sen kanssa nyt vaan eletään eikä sitä tarvitse käsitellä mitenkään muuten kuin korkeintaan terapeuttinsa kanssa. Se syyttäminen on ihan kuule trauman käsittelyn välttämätön osa ja tulee kaikissa kriiseissä ja shokissa ja traumassa ihan sieltä sun kehosta.
No, minun kantani on se, etten olisi sen paremmin päässyt mistään eteenpäin, vaikka olisin vanhalle äidilleni kaiken kaatanut. Siksi kävin terapiassa, jotta käsittelisin omaa pahaaoloni. Ei se olisi muuksi muuttunut, vaikka äitiäni olisin päin naamaa syyttänyt. Olen vastuussa omista tunteista.
Viisautta
Eri mutta viisautta silloin jos on esim se narsisti kyseessä. Narsistin kanssa on 100% turha yrittää puhua mistään lapsuudessa tapahtuneesta. Mutta jos on edes jollain lailla itsereflektiokykyinen vanhempi, kyllä välien selvittäminen voi parantaa suhdetta.
Narsistilta ei voi odottaa itsereflektiota niin, mutta se ei tarkoita sitä etteikö hänelle kannattaisi omia tunteitaan ja kokemuksiaan ”kaataa”, jos se itseä helpottaa. Mikään ei narsistin päässä liikahda, mutta sun päässä hyvinkin mahdollisesti.
Minun äitini on uhrityyppinen narsisti eikä siitä seuraa mitään omaa mieltä parantavaa jos hänelle yrittäisin puhua yhtään mistään. Ensimmäisen puolen minuutin aikana hänestä on jo tullut uhri ja koko yritys on suistunut raiteiltaan. Sen sijaan olisin kiitollinen jos oma lapseni haluaisi joskus aikuisena puhua tekemistäni virheistä tai kalvamaan jääneistä asioista ja voisin pyytää anteeksi. Minulla on hyvät välit lapseni mutta en ole täydellinen vanhempi minäkään ja tuntuu vaikealta ottaa puheeksi tiettyjä asioita kun en ole varma miten lapseni on ne kokenut.
Tuollaisen kanssahan ei keskustella vaan tuutataan asia ja poistutaan. Tuollaisen kanssa pitää tilanne järjestää niin ettei hän pääse sättimään sinua ja puolustamaan itseään. Mielellään kolmas osapuoli rajaa.
Juuri näin joudun hänen kanssaan toimimaan. Vastaan jos hän kysyy jotain, niin ystävällisesti kuin pystyn. Puhun hänelle vain jos on pakko ja lähden tilanteesta heti kun pystyn. En reagoi jatkuviin riitasyötteihin mitä hän heittää. Jos paikalla on kolmansia osapuolia hän käyttäytyy kuin täyspäinen ihminen ja normaali keskustelu on mahdollista.
Eli tietäisit kyllä miten sen välien katkaisuun liittyvän sanomisesikin tekisit.
Öö tämä liittyy varmaankin keskusteluun jonkun muun kanssa. En pysty tällä hetkellä katkaisemaan välejä mutta jos sen voisin tehdä, niin varmaankin hivuttaisin kontaktin mahdollisimman vähään ilman mitään selityksiä. Toki sinänsä uhrinarsistiin välien katkaisu on helppoa. Sanot vain jonkun totuuden lapsuudesta eikä hänestä kuulu puoleen vuoteen.
Huoh. Sulle jo sanottiin, että sulla noin. Nyt puhuttiin siitä, että ei voi sanoa että ”narsistin kohdalla on turha sanoa mitään”, kun se on totta vain yksilötasolla, ei yleistettävissä. Eli, joillakin se vaatii sen keskustelun, toisilla vain oman ajatuksen kippaamisen ja se miten se tehdään, on yksilöllistä. Tietenkään se ei ole pakollista ollenkaan, hyvän tähen sentään.
-eri
Ohis mutta ei minulle ole sanottu että minulla noin, selvästi minua luullaan joksikin toiseksi koko ajan. Ja tekisi mieli väittää että jokainen joka on ollut tekemisissä pesunkestävän narsistin kanssa tietää omasta kokemuksesta miten rikkovaa narsistin haastaminen on kaikissa tilanteissa. Toki on paljon ihmisiä joilla on "vain" narsistisia piirteitä ja heidän kanssaan voi olla eri juttu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Rajattomat äidit pyrkivät jatkamaan muiden rajojen rikkomista koko elämänsä. Kyse ei ole mistään lapsuuteen rajoittuneesta tavasta.
Aikuinen ei yleensä anna sen jatkua.
Ainakin mun lapset asettivat rajat pois muutettuaan. Kuopus joka asui pisimpään kotona kun armeija sattui pahaan väliin opiskelujen suhteen jo kotona asuessaan.
Joskus käy niin, että jos lapsuudessa on rikottu rajoja huomattavan paljon ja koko ajan, niin lapsi ei ole koskaan oppinut sitä tervettä omien rajojen pitämistä. (esim. sen narsistisen vanhemman kanssa voi käydä näin.) Tätä sitten aikuisiällä saatetaan opetella pitkään ja monen kantapään kautta. Joskus koko loppuikä.
Että on se lapsuus aika tärkeää aikaa kaikenlaiselle kehitykselle ja tärkeiden perusasioiden oppimiselle.
Kyllä. Sitä se on ollut myös äidille.
Mitä tarkoitat? Tietenkin äitys on merkittävää aikaa äidillekin, jossa kohtaa ja oppii ehkä paljonkin uutta.
Lapselle oma lapsuusaika se on kuitenkin kaiken kehityksen ja elämän perusta. Jolle pohjalle sitten myöhemminkin rakentaa.
Äitikin on ollut lapsi ja jäänyt vaille lapsuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Rajattomat äidit pyrkivät jatkamaan muiden rajojen rikkomista koko elämänsä. Kyse ei ole mistään lapsuuteen rajoittuneesta tavasta.
Aikuinen ei yleensä anna sen jatkua.
Ainakin mun lapset asettivat rajat pois muutettuaan. Kuopus joka asui pisimpään kotona kun armeija sattui pahaan väliin opiskelujen suhteen jo kotona asuessaan.
Joskus käy niin, että jos lapsuudessa on rikottu rajoja huomattavan paljon ja koko ajan, niin lapsi ei ole koskaan oppinut sitä tervettä omien rajojen pitämistä. (esim. sen narsistisen vanhemman kanssa voi käydä näin.) Tätä sitten aikuisiällä saatetaan opetella pitkään ja monen kantapään kautta. Joskus koko loppuikä.
Että on se lapsuus aika tärkeää aikaa kaikenlaiselle kehitykselle ja tärkeiden perusasioiden oppimiselle.
Kyllä. Sitä se on ollut myös äidille.
Mitä tarkoitat? Tietenkin äitys on merkittävää aikaa äidillekin, jossa kohtaa ja oppii ehkä paljonkin uutta.
Lapselle oma lapsuusaika se on kuitenkin kaiken kehityksen ja elämän perusta. Jolle pohjalle sitten myöhemminkin rakentaa.
Äitikin on ollut lapsi ja jäänyt vaille lapsuudessa.
Se ei oikeuta pitämään lastaan terapeuttinaan ja likasankonaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Vähän tuntuu ailtä, että jotkut ovat jääneet jumiin siihen lapseen, joka oli. Eivät kykene käsittelemään traumojaan, vaan tarve vaan syyttää. Sillä syyttelyllä ei silti pääse eteenpäin.
Se on erittäin tärkeä osa sen trauman käsittelyä, että sen käsittelee sen toisen osapuolen/trauman aiveuttaneen tai sitä ylläpitävän kanssa. Siksi meillä on jälkipuinnit, päihderiippuvaisten interventiot jne. Ei kovin paljon ole tietoa traumoista, jos kuvittelee että sen kanssa nyt vaan eletään eikä sitä tarvitse käsitellä mitenkään muuten kuin korkeintaan terapeuttinsa kanssa. Se syyttäminen on ihan kuule trauman käsittelyn välttämätön osa ja tulee kaikissa kriiseissä ja shokissa ja traumassa ihan sieltä sun kehosta.
No, minun kantani on se, etten olisi sen paremmin päässyt mistään eteenpäin, vaikka olisin vanhalle äidilleni kaiken kaatanut. Siksi kävin terapiassa, jotta käsittelisin omaa pahaaoloni. Ei se olisi muuksi muuttunut, vaikka äitiäni olisin päin naamaa syyttänyt. Olen vastuussa omista tunteista.
Viisautta
Eri mutta viisautta silloin jos on esim se narsisti kyseessä. Narsistin kanssa on 100% turha yrittää puhua mistään lapsuudessa tapahtuneesta. Mutta jos on edes jollain lailla itsereflektiokykyinen vanhempi, kyllä välien selvittäminen voi parantaa suhdetta.
Narsistilta ei voi odottaa itsereflektiota niin, mutta se ei tarkoita sitä etteikö hänelle kannattaisi omia tunteitaan ja kokemuksiaan ”kaataa”, jos se itseä helpottaa. Mikään ei narsistin päässä liikahda, mutta sun päässä hyvinkin mahdollisesti.
Minun äitini on uhrityyppinen narsisti eikä siitä seuraa mitään omaa mieltä parantavaa jos hänelle yrittäisin puhua yhtään mistään. Ensimmäisen puolen minuutin aikana hänestä on jo tullut uhri ja koko yritys on suistunut raiteiltaan. Sen sijaan olisin kiitollinen jos oma lapseni haluaisi joskus aikuisena puhua tekemistäni virheistä tai kalvamaan jääneistä asioista ja voisin pyytää anteeksi. Minulla on hyvät välit lapseni mutta en ole täydellinen vanhempi minäkään ja tuntuu vaikealta ottaa puheeksi tiettyjä asioita kun en ole varma miten lapseni on ne kokenut.
Tuollaisen kanssahan ei keskustella vaan tuutataan asia ja poistutaan. Tuollaisen kanssa pitää tilanne järjestää niin ettei hän pääse sättimään sinua ja puolustamaan itseään. Mielellään kolmas osapuoli rajaa.
Juuri näin joudun hänen kanssaan toimimaan. Vastaan jos hän kysyy jotain, niin ystävällisesti kuin pystyn. Puhun hänelle vain jos on pakko ja lähden tilanteesta heti kun pystyn. En reagoi jatkuviin riitasyötteihin mitä hän heittää. Jos paikalla on kolmansia osapuolia hän käyttäytyy kuin täyspäinen ihminen ja normaali keskustelu on mahdollista.
Eli tietäisit kyllä miten sen välien katkaisuun liittyvän sanomisesikin tekisit.
Öö tämä liittyy varmaankin keskusteluun jonkun muun kanssa. En pysty tällä hetkellä katkaisemaan välejä mutta jos sen voisin tehdä, niin varmaankin hivuttaisin kontaktin mahdollisimman vähään ilman mitään selityksiä. Toki sinänsä uhrinarsistiin välien katkaisu on helppoa. Sanot vain jonkun totuuden lapsuudesta eikä hänestä kuulu puoleen vuoteen.
Huoh. Sulle jo sanottiin, että sulla noin. Nyt puhuttiin siitä, että ei voi sanoa että ”narsistin kohdalla on turha sanoa mitään”, kun se on totta vain yksilötasolla, ei yleistettävissä. Eli, joillakin se vaatii sen keskustelun, toisilla vain oman ajatuksen kippaamisen ja se miten se tehdään, on yksilöllistä. Tietenkään se ei ole pakollista ollenkaan, hyvän tähen sentään.
-eriOhis mutta ei minulle ole sanottu että minulla noin, selvästi minua luullaan joksikin toiseksi koko ajan. Ja tekisi mieli väittää että jokainen joka on ollut tekemisissä pesunkestävän narsistin kanssa tietää omasta kokemuksesta miten rikkovaa narsistin haastaminen on kaikissa tilanteissa. Toki on paljon ihmisiä joilla on "vain" narsistisia piirteitä ja heidän kanssaan voi olla eri juttu.
Ei se ole haastamista tossa tilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Ihmisyyteen ja ihmissuhteisiin kuuluu tietenkin se, että väärintekemisiä, mielenpahoittamisia ja satuttamisia käydään läpi niin aikuisina kuin lapsinakin läheisten kanssa ja myös pyydetään tarvittaessa anteeksi. Miten tällaiset perusasiat voi olla näin hukassa kellään?
Lapsuuden tapahtumat ovat siitä poikkeuksellisia, ettei lapsi ole voinut käsitellä ja käydä näitä välttämättä silloin heti läpi, kun ne ovat tapahtuneet, jos aikuinen ei itse näin silloin tehnyt ja muutenkin lapsen kapasiteetti asioiden ymmärtämiseen ja käsittelyyn on tuolloin ollut rajallinen.
Lapsena monet ikävät asiat ja kaltoinkohtelu vaikuttaa myös syvemmin juuri siksi, kun lapsen kehitys on tuolloin vielä kesken. (Aikuisella on välineet ja työkalut kohdata vaikeita asiota jo paljon paremmin, sekä kyky puolustaa itseään.)
Siksi joitakin lapsuuden tapahtumia, traumoja ja näistä seuranneita ongelmia käydään sitten läpi ja käsitellään aikuisina.
Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä vanhemmalla, jonka mielestä vaikkapa lapsuuden kaltoinkohtelu ja isommat ongelmat pitäisi lakaista maton alle ja olettaa, että välit olisi tästä huolimatta vanhempaan lämpimät ja mutkattomat.
Ikä ole muutenkaan mikään tekosyy jättää läheistensä kanssa asiat hoitamatta, vuosikymmenten ajan.
...Monesti on myös kyse siitä, että vanhempi jatkaa samaa satuttavaa käytöstään kuin lapsuudessa, kun ollaan jo molemmat aikuisia.
Lapsen kasvettua aikuiseksi ero on tällaisessa tapauksessa tietenkin siinä, ettei sellaista tarvitse enää sietää, kuten vanhemmastaan riippuvaisena lapsena.
Usein vanhemmalle annettaan aikuisina vielä mahdollisuus (useitakin) muuttaa satuttavaa käytötään kertomalla tai muuten näyttämällä. Jos omien rajojen kertominen ja näyttäminen menee kuuroille korville, niin välit huonontuvat ja etääntyvät ja ne voidaan jopa katkaista.
Ymmärtämättömälle vanhemmalle tämä voi näyttäytyä yhtäkkisenä muutoksena, "eikä ymmärrä mistä on kyse", kun on koko ikänsä käyttäynyt samoin. Satuttavasti. Jossain vaiheessa aikuiseksi kasvettuaan lapsella se raja voi tulla kuitenkin vastaan, vaikka on kyse omasta vanhemmasta.
Normaalisti parkymppisenä tulee se rajanveto ja lakataan vastaamasta puhelimeen ja ottamasta neuvoja vastaan.
Normaalisti? Mitä tarkoitat?
Niin. Kun aikuistutaan, muutetaan omaan asuntoon, opiskelupaikkakunnalle.
Kaikki siis eivät pysty itsenäistymään.
Ja sun mielestä itsenäistyminen on puheluihin vastaamattomuutta neuvojen vastaanottamuutta? Eihän se ole millään tavalla normaalia itsenäistymistä tai aikuisen lapsen ja vanhemman suhde.
Sitten annat äitisi määräillä itseäsi jos et osaa rajoja vetää. Pysyä ikuisena lapsena. Jos on sen tyylinen äiti.
Eikö ole mahdollista vain ilman draamaa kertoa ne rajansa ja sitten vain pitää niistä kiinni?
Tiedän kyllä, että aidosti rajattoman tai narsistisen ihmisen kohdalla tuosta seuraa jonkinlainen kosto tai sen yritys. Narsistin lapsi voi myös olla aidosti jumissa siinä asetelmassa, johon hänet on lapsena laitettu: itsetunto olematon ja käytös sen mukaista. Mikä taas siirtyy omille lapsille. Mutta aidolle narsistille on täysin turha lähteä keventämään tunnekuormaansa.
Ja tottakai se on tiedossa että turhaa se sen suhteen kannalta on. Mutta usein se on välttämätön sen oman elämän ja tervehtymisen kannalta. Ja tuo, että se on aina draamaa ja räyhäämistä, on täällä keksitty puolustuspuheenvuoro. Se on sen narsistin defenssi.
Vaikuttaa sille, että et ihka oikeaa narsistia ole tavannutkaan. Kostoisku voi olla vaikka sinun oman lapsesi välien rikkominen sinuun itseesi, seteleitä heilutellen. Tai mitä tahansa, mitä sokerikuorrutettu kakkakimpale ikinä keksiikin. Tämä on syy, miksi meillä käydään joka kolmas sunnuntai kuuntelemassa itsensä ylistys ja muiden ihmisten hienovarainen mollaus. Viedään kukkasia tai pullaa. Ei anneta sen mennä tunteisiin, vaan vedetään autopilotilla.
No se on teidän valintanne se. Toisen pitää ne välit katkaista ja osan siinä yhteydessä purjaa vihansa. Narsismi on kuule liiankin tuttua minulle ja siksi ei tulisi mieleenikään sanoa edes ananyymisti avlla, että parempi on jäädä siihen narsistin vaikutusvaltaan pelätessään kostoa kuin käsitellä asia sillä tasolla kuin se itselle on tarpeen ja katkaista vääristynyt valtasuhde.
Siinä vaikutusvallassahan sinä olet, jos sulla on lapsia, jotka mummin tuntee. Et voi lapsillesi mennä kertomaan, että kuulkaas, tuo nainen joka halaa, sanoo kulta-ihana-rakas ja tarjoaa setelinippua on narsisti. Joskus he sen ehkä itse tajuavat, mahdollisesti eivät. Heitä on pyritty suojelemaan
Et sä lapsiasi sillä suojele, että sä viet heidät sen narsistin vaikutuspiiriin ja toteat, että koe itse. Sä suojelet sitä lasta sillä, että sä kerrot minkälainen ihminen hän on sua kohtaan ollut ja jos haluat silti nähdä tätä ihmistä, et alistu vaan näytät lapsillesi miten hänen kanssaan ollaan ja miten häneen suhtaudutaan.
Tämä! Tuo on sen narsistin vallan olevan vankila ja hän toistaa sen oppimansa lapsilleenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Vähän tuntuu ailtä, että jotkut ovat jääneet jumiin siihen lapseen, joka oli. Eivät kykene käsittelemään traumojaan, vaan tarve vaan syyttää. Sillä syyttelyllä ei silti pääse eteenpäin.
Se on erittäin tärkeä osa sen trauman käsittelyä, että sen käsittelee sen toisen osapuolen/trauman aiveuttaneen tai sitä ylläpitävän kanssa. Siksi meillä on jälkipuinnit, päihderiippuvaisten interventiot jne. Ei kovin paljon ole tietoa traumoista, jos kuvittelee että sen kanssa nyt vaan eletään eikä sitä tarvitse käsitellä mitenkään muuten kuin korkeintaan terapeuttinsa kanssa. Se syyttäminen on ihan kuule trauman käsittelyn välttämätön osa ja tulee kaikissa kriiseissä ja shokissa ja traumassa ihan sieltä sun kehosta.
No, minun kantani on se, etten olisi sen paremmin päässyt mistään eteenpäin, vaikka olisin vanhalle äidilleni kaiken kaatanut. Siksi kävin terapiassa, jotta käsittelisin omaa pahaaoloni. Ei se olisi muuksi muuttunut, vaikka äitiäni olisin päin naamaa syyttänyt. Olen vastuussa omista tunteista.
Viisautta
Eri mutta viisautta silloin jos on esim se narsisti kyseessä. Narsistin kanssa on 100% turha yrittää puhua mistään lapsuudessa tapahtuneesta. Mutta jos on edes jollain lailla itsereflektiokykyinen vanhempi, kyllä välien selvittäminen voi parantaa suhdetta.
Narsistilta ei voi odottaa itsereflektiota niin, mutta se ei tarkoita sitä etteikö hänelle kannattaisi omia tunteitaan ja kokemuksiaan ”kaataa”, jos se itseä helpottaa. Mikään ei narsistin päässä liikahda, mutta sun päässä hyvinkin mahdollisesti.
Minun äitini on uhrityyppinen narsisti eikä siitä seuraa mitään omaa mieltä parantavaa jos hänelle yrittäisin puhua yhtään mistään. Ensimmäisen puolen minuutin aikana hänestä on jo tullut uhri ja koko yritys on suistunut raiteiltaan. Sen sijaan olisin kiitollinen jos oma lapseni haluaisi joskus aikuisena puhua tekemistäni virheistä tai kalvamaan jääneistä asioista ja voisin pyytää anteeksi. Minulla on hyvät välit lapseni mutta en ole täydellinen vanhempi minäkään ja tuntuu vaikealta ottaa puheeksi tiettyjä asioita kun en ole varma miten lapseni on ne kokenut.
Tuollaisen kanssahan ei keskustella vaan tuutataan asia ja poistutaan. Tuollaisen kanssa pitää tilanne järjestää niin ettei hän pääse sättimään sinua ja puolustamaan itseään. Mielellään kolmas osapuoli rajaa.
Juuri näin joudun hänen kanssaan toimimaan. Vastaan jos hän kysyy jotain, niin ystävällisesti kuin pystyn. Puhun hänelle vain jos on pakko ja lähden tilanteesta heti kun pystyn. En reagoi jatkuviin riitasyötteihin mitä hän heittää. Jos paikalla on kolmansia osapuolia hän käyttäytyy kuin täyspäinen ihminen ja normaali keskustelu on mahdollista.
Eli tietäisit kyllä miten sen välien katkaisuun liittyvän sanomisesikin tekisit.
Öö tämä liittyy varmaankin keskusteluun jonkun muun kanssa. En pysty tällä hetkellä katkaisemaan välejä mutta jos sen voisin tehdä, niin varmaankin hivuttaisin kontaktin mahdollisimman vähään ilman mitään selityksiä. Toki sinänsä uhrinarsistiin välien katkaisu on helppoa. Sanot vain jonkun totuuden lapsuudesta eikä hänestä kuulu puoleen vuoteen.
Huoh. Sulle jo sanottiin, että sulla noin. Nyt puhuttiin siitä, että ei voi sanoa että ”narsistin kohdalla on turha sanoa mitään”, kun se on totta vain yksilötasolla, ei yleistettävissä. Eli, joillakin se vaatii sen keskustelun, toisilla vain oman ajatuksen kippaamisen ja se miten se tehdään, on yksilöllistä. Tietenkään se ei ole pakollista ollenkaan, hyvän tähen sentään.
-eriOhis mutta ei minulle ole sanottu että minulla noin, selvästi minua luullaan joksikin toiseksi koko ajan. Ja tekisi mieli väittää että jokainen joka on ollut tekemisissä pesunkestävän narsistin kanssa tietää omasta kokemuksesta miten rikkovaa narsistin haastaminen on kaikissa tilanteissa. Toki on paljon ihmisiä joilla on "vain" narsistisia piirteitä ja heidän kanssaan voi olla eri juttu.
Vien vielä pitemmälle, tekisi mieleni väittää, että helppo narsismitesti on siinä haluatko avautua äidillesi lapsuudestasi vai et. Jos vastaus on kyllä haluan, äidillä saattaa olla piirteitä mutta hän ei ole pesunkestävä narsisti. Pesunkestävän narsistin kanssa tekemisissä olevat ihmiset, mukaanlukien itseni, ovat hätää kärsimässä ja ensisijainen tavoite on olla tekemisissä mahdollisimman vähän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Riippuuhan se nyt siitä, millaista tämä "töppäily" on ollut, tai onko äiti itsekin ollut siitä jo aiemmin vaikka pahoillaan.
Jos äiti on lämmin ja rakastava, niin paljonhan sitä varmasti antaa pyytämättäkin kyllä anteeksi, kaikenlaista normaalia ihmisten epätäydellisyyttä.
Tosin tuollainen lämmin empaattinen vanhempi varmasti myös kuuntelisi, jos aikuinen lapsensa haluasi jostain lapsuuden ikävyydestä puhuakin. Ja asia todennäköisesti sitten selvitettäsiin ja päästäisiin siitä näin eteenpäin.
Ja näistä tapauksista ei tässä ketjussa puhuta.
Niin, se että lähtökohtausesti ei ole halukas ja valmis (vanhempana) kuuntelemaan, mitä aikuisella lapsella on sydämellään, ei ole mielestäni ihan normaalia, tai näin ei ole ainakaan asian laita hyvissä ihmissuhteissa.
Ja varsinkin jos olisi halu ja pyrkimys parantaa suhdetta, niin tottakai siihen kuuluu myös halu kuunnella ja keskustella toisen kanssa.
Miksi joku aikuinen haluaa vasta sitten keskustella kun omatkin lapsensa ovat jo omillaan? Onko siinä jo alkavaa vanhuutta mukana? Joku vanhenemismasennus, mt-oireilu ?
Ai miksi joku haluaa keskustella isommista vaikeammista asiota (joita toinen on tehnyt ko. henkilölle)? No varmaan siksi kun ne vaivaavat.
Mistä muuten keksit virheelisesti tuon ajankohdan, jolloin omatkin lapset ovat jo omillaan? Ja missä iässä sinusta sitten menee se raja, jolloin ei pitäsi ottaa enää mitää vaikeampia asioita puheeksi?
Sulla on näköjään kova tarve leimata ja aletaa tällaista asioiden puheeksi ottajaa.
Kerronko millaiselle ihmiselle juuri tällainen mt-ongelmien piikkiin normaalien asioiden laittaminen ja mt-ongelmaiseksi / sairaaksi tms. toisten leimaaminen perusteetta muutenkin, on erityisen tyypillistä toimintaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla aikuisilla kun aikuistuvat, on puoliso, lapset, välimatkaa lapsuuskotiin, äiti ja vanhemmat yleensä jäävät toissijaisiksi. Menettää merkityksensä ne lapsuuden tapahtumat jos omassa aikuiselämässä on kaikki hyvin. Nähdään joskus jos nähdään. Ymmärretään vanhuutta jos se sisäinen lapsi ei ole voimakkain persoonallisuus.
Terv keittiöpsykologi
Eli painetaan villaisella vanhan äidin töppäily.
Riippuuhan se nyt siitä, millaista tämä "töppäily" on ollut, tai onko äiti itsekin ollut siitä jo aiemmin vaikka pahoillaan.
Jos äiti on lämmin ja rakastava, niin paljonhan sitä varmasti antaa pyytämättäkin kyllä anteeksi, kaikenlaista normaalia ihmisten epätäydellisyyttä.
Tosin tuollainen lämmin empaattinen vanhempi varmasti myös kuuntelisi, jos aikuinen lapsensa haluasi jostain lapsuuden ikävyydestä puhuakin. Ja asia todennäköisesti sitten selvitettäsiin ja päästäisiin siitä näin eteenpäin.
Ja näistä tapauksista ei tässä ketjussa puhuta.
Niin, se että lähtökohtausesti ei ole halukas ja valmis (vanhempana) kuuntelemaan, mitä aikuisella lapsella on sydämellään, ei ole mielestäni ihan normaalia, tai näin ei ole ainakaan asian laita hyvissä ihmissuhteissa.
Ja varsinkin jos olisi halu ja pyrkimys parantaa suhdetta, niin tottakai siihen kuuluu myös halu kuunnella ja keskustella toisen kanssa.
Miksi joku aikuinen haluaa vasta sitten keskustella kun omatkin lapsensa ovat jo omillaan? Onko siinä jo alkavaa vanhuutta mukana? Joku vanhenemismasennus, mt-oireilu ?
Varmaan siksi, että silloin omalla vanhemmalla ei ole kovin montaa ikävuotta jäljellä. Aikaa ei ole loputtomiin.
Minulla mieleen tuli isot trau-mat siinä vaiheessa, kun esikoinen oli muuttamassa omilleen. Ne oli lymyilleet jossain mielen sopukoissa siihen asti. Olisivat saaneet pysyäkin siellä, en olisi halunnut niitä esiin.
Eli et halunnut käsitellä tyhjää kotia omana ongelmanasi, tulevana vanhuutena, erkanemista lapsesta vaan päätit siitä syytellä äitiäsi/vanhempiasi omasta tyhjyydestäsi?
Mitä tyhjää kotia? Eihän minulta muuttanut samaan aikaan puoliso eikä nuorempi lapsi. Esikoisen muutto oli iloinen asia, kun hän pääsi haluamaansa opiskelupaikkaan. Kun olin esikoisen ikäinen, oma elämä oli silkkaa helvettiä. Muistan vieläkin sen lamaannuttavan pelon, jossa vatsa kuristui pieneksi palloksi, kun pelkäsin niin paljon vanhempiani, etenkin äitiäni. Noista ajoista olisin halunnut äidiltäni kysyä.
Jos on ollut lapsuudessa todellista kaltokohtelua (emotiaonaalista / fyysistä), niin et voi olettaa, että toinen käsittelisi välttämättä asiaa silkkihansikkain ja vain kaunein sanankääntein.
Vähän pienemmissä asioissa ja tuossa aiemmin kuvatun perushyvän vanhemman kanssa tottakai odotetaan peruskäytöstapoja. Vaikka eipä siltä lapseltakaan mitään täydellisyyttä pidä mennä odottamaan.