Lue keskustelun säännöt.
Kuka puolustaisi äitiä?
10.11.2026 |
Leena Sorvalin kirja. Lukekaahan te jotka käytte terapiassa puhumassa tiskivuoroista ja saamattomista farkuista.
Kommentit (1347)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisena kai yleensä aika paljon rupeaa ymmärtämään elämää ja sen vivahteita. Silloin myös ymmärtää vanhempiaan paremmin, heidän mahdollisuutensa, ymmärtää inhimilluset virheet jne
( en tarkoita rikollisia tms)
Omien lasten myötä viimeistään ymmärtää miten väärin tuli kohdelluksi.
Tämä. Kun miettii tekisikö lapselleen samaa mitä oma vanhempi teki itselle. Ja tekee edelleen. Se että mikään ei ole muuttunut on se isoin ongelma minulle, ei menneisyys. Vanhempi ei ole käynyt terapiassa vaikka häntä on moneen kertaan pyydetty ja olettaa että aikuinen lapsi suostuu sietämään edelleen samaa kohtelua kuin mitä oli lapsena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Ihmisyyteen ja ihmissuhteisiin kuuluu tietenkin se, että väärintekemisiä, mielenpahoittamisia ja satuttamisia käydään läpi niin aikuisina kuin lapsinakin läheisten kanssa ja myös pyydetään tarvittaessa anteeksi. Miten tällaiset perusasiat voi olla näin hukassa kellään?
Lapsuuden tapahtumat ovat siitä poikkeuksellisia, ettei lapsi ole voinut käsitellä ja käydä näitä välttämättä silloin heti läpi, kun ne ovat tapahtuneet, jos aikuinen ei itse näin silloin tehnyt ja muutenkin lapsen kapasiteetti asioiden ymmärtämiseen ja käsittelyyn on tuolloin ollut rajallinen.
Lapsena monet ikävät asiat ja kaltoinkohtelu vaikuttaa myös syvemmin juuri siksi, kun lapsen kehitys on tuolloin vielä kesken. (Aikuisella on välineet ja työkalut kohdata vaikeita asiota jo paljon paremmin, sekä kyky puolustaa itseään.)
Siksi joitakin lapsuuden tapahtumia, traumoja ja näistä seuranneita ongelmia käydään sitten läpi ja käsitellään aikuisina.
Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä vanhemmalla, jonka mielestä vaikkapa lapsuuden kaltoinkohtelu ja isommat ongelmat pitäisi lakaista maton alle ja olettaa, että välit olisi tästä huolimatta vanhempaan lämpimät ja mutkattomat.
Ikä ole muutenkaan mikään tekosyy jättää läheistensä kanssa asiat hoitamatta, vuosikymmenten ajan.
...Monesti on myös kyse siitä, että vanhempi jatkaa samaa satuttavaa käytöstään kuin lapsuudessa, kun ollaan jo molemmat aikuisia.
Lapsen kasvettua aikuiseksi ero on tällaisessa tapauksessa tietenkin siinä, ettei sellaista tarvitse enää sietää, kuten vanhemmastaan riippuvaisena lapsena.
Usein vanhemmalle annettaan aikuisina vielä mahdollisuus (useitakin) muuttaa satuttavaa käytötään kertomalla tai muuten näyttämällä. Jos omien rajojen kertominen ja näyttäminen menee kuuroille korville, niin välit huonontuvat ja etääntyvät ja ne voidaan jopa katkaista.
Ymmärtämättömälle vanhemmalle tämä voi näyttäytyä yhtäkkisenä muutoksena, "eikä ymmärrä mistä on kyse", kun on koko ikänsä käyttäynyt samoin. Satuttavasti. Jossain vaiheessa aikuiseksi kasvettuaan lapsella se raja voi tulla kuitenkin vastaan, vaikka on kyse omasta vanhemmasta.
Normaalisti parkymppisenä tulee se rajanveto ja lakataan vastaamasta puhelimeen ja ottamasta neuvoja vastaan.
Normaalisti? Mitä tarkoitat?
Niin. Kun aikuistutaan, muutetaan omaan asuntoon, opiskelupaikkakunnalle.
Kaikki siis eivät pysty itsenäistymään.
Ja sun mielestä itsenäistyminen on puheluihin vastaamattomuutta neuvojen vastaanottamuutta? Eihän se ole millään tavalla normaalia itsenäistymistä tai aikuisen lapsen ja vanhemman suhde.
Sitten annat äitisi määräillä itseäsi jos et osaa rajoja vetää. Pysyä ikuisena lapsena. Jos on sen tyylinen äiti.
Mitä ihmettä? 🙄 Mikä sun mielestä on normaali itsenäistyminen ja normaali äiti-/isäsuhde? Kuvauksesi kuulostaa kaikelta muulta paitsi normaalilta.
Täällähän on juuri kirjoitettu narsistisesta äidistä joka on ollut osa kirjoittajan avioliittoa. Sekö on mielestäsi normaalia ja aikuista ollut antaa sen jatkua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Ihmisyyteen ja ihmissuhteisiin kuuluu tietenkin se, että väärintekemisiä, mielenpahoittamisia ja satuttamisia käydään läpi niin aikuisina kuin lapsinakin läheisten kanssa ja myös pyydetään tarvittaessa anteeksi. Miten tällaiset perusasiat voi olla näin hukassa kellään?
Lapsuuden tapahtumat ovat siitä poikkeuksellisia, ettei lapsi ole voinut käsitellä ja käydä näitä välttämättä silloin heti läpi, kun ne ovat tapahtuneet, jos aikuinen ei itse näin silloin tehnyt ja muutenkin lapsen kapasiteetti asioiden ymmärtämiseen ja käsittelyyn on tuolloin ollut rajallinen.
Lapsena monet ikävät asiat ja kaltoinkohtelu vaikuttaa myös syvemmin juuri siksi, kun lapsen kehitys on tuolloin vielä kesken. (Aikuisella on välineet ja työkalut kohdata vaikeita asiota jo paljon paremmin, sekä kyky puolustaa itseään.)
Siksi joitakin lapsuuden tapahtumia, traumoja ja näistä seuranneita ongelmia käydään sitten läpi ja käsitellään aikuisina.
Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä vanhemmalla, jonka mielestä vaikkapa lapsuuden kaltoinkohtelu ja isommat ongelmat pitäisi lakaista maton alle ja olettaa, että välit olisi tästä huolimatta vanhempaan lämpimät ja mutkattomat.
Ikä ole muutenkaan mikään tekosyy jättää läheistensä kanssa asiat hoitamatta, vuosikymmenten ajan.
...Monesti on myös kyse siitä, että vanhempi jatkaa samaa satuttavaa käytöstään kuin lapsuudessa, kun ollaan jo molemmat aikuisia.
Lapsen kasvettua aikuiseksi ero on tällaisessa tapauksessa tietenkin siinä, ettei sellaista tarvitse enää sietää, kuten vanhemmastaan riippuvaisena lapsena.
Usein vanhemmalle annettaan aikuisina vielä mahdollisuus (useitakin) muuttaa satuttavaa käytötään kertomalla tai muuten näyttämällä. Jos omien rajojen kertominen ja näyttäminen menee kuuroille korville, niin välit huonontuvat ja etääntyvät ja ne voidaan jopa katkaista.
Ymmärtämättömälle vanhemmalle tämä voi näyttäytyä yhtäkkisenä muutoksena, "eikä ymmärrä mistä on kyse", kun on koko ikänsä käyttäynyt samoin. Satuttavasti. Jossain vaiheessa aikuiseksi kasvettuaan lapsella se raja voi tulla kuitenkin vastaan, vaikka on kyse omasta vanhemmasta.
Normaalisti parkymppisenä tulee se rajanveto ja lakataan vastaamasta puhelimeen ja ottamasta neuvoja vastaan.
Normaalisti? Mitä tarkoitat?
Niin. Kun aikuistutaan, muutetaan omaan asuntoon, opiskelupaikkakunnalle.
Kaikki siis eivät pysty itsenäistymään.
Ja sun mielestä itsenäistyminen on puheluihin vastaamattomuutta neuvojen vastaanottamuutta? Eihän se ole millään tavalla normaalia itsenäistymistä tai aikuisen lapsen ja vanhemman suhde.
Se voi joskus olla välttämätön vaihe. Ei sitten tarvitse liki kuuskymppisenä valittaa että äiti sählännyt koko ikäni asioissani .
Eli sun ajatus on, että ne välit laitetaan poikki varulta parikymppisenä ettei sitten käy niin, että ymmärtää asiaan ”liian myöhään”? Ja se on normaalia? Eiköhän se ole niin, että se äiti ei tunge sitä nokkaansa sinne minne se ei kuulu, ei narsistisesti riko rajoja jne. Silloin ei tarvitse 20, 30, 40 tai 50-60-vuotiaana tyttären laittaa välejä poikki.
Ei vaan niin kun itsenäistyminen on tapahtunut luodaan yhteys aikuisina. Nuo nuoruuden puhelinestot ovat ohimeneviä. Mutta joskus tarpeellisia ettei viiskymppisenä rarvitse valittaa asioissani sähläävästä äidistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Ihmisyyteen ja ihmissuhteisiin kuuluu tietenkin se, että väärintekemisiä, mielenpahoittamisia ja satuttamisia käydään läpi niin aikuisina kuin lapsinakin läheisten kanssa ja myös pyydetään tarvittaessa anteeksi. Miten tällaiset perusasiat voi olla näin hukassa kellään?
Lapsuuden tapahtumat ovat siitä poikkeuksellisia, ettei lapsi ole voinut käsitellä ja käydä näitä välttämättä silloin heti läpi, kun ne ovat tapahtuneet, jos aikuinen ei itse näin silloin tehnyt ja muutenkin lapsen kapasiteetti asioiden ymmärtämiseen ja käsittelyyn on tuolloin ollut rajallinen.
Lapsena monet ikävät asiat ja kaltoinkohtelu vaikuttaa myös syvemmin juuri siksi, kun lapsen kehitys on tuolloin vielä kesken. (Aikuisella on välineet ja työkalut kohdata vaikeita asiota jo paljon paremmin, sekä kyky puolustaa itseään.)
Siksi joitakin lapsuuden tapahtumia, traumoja ja näistä seuranneita ongelmia käydään sitten läpi ja käsitellään aikuisina.
Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä vanhemmalla, jonka mielestä vaikkapa lapsuuden kaltoinkohtelu ja isommat ongelmat pitäisi lakaista maton alle ja olettaa, että välit olisi tästä huolimatta vanhempaan lämpimät ja mutkattomat.
Ikä ole muutenkaan mikään tekosyy jättää läheistensä kanssa asiat hoitamatta, vuosikymmenten ajan.
...Monesti on myös kyse siitä, että vanhempi jatkaa samaa satuttavaa käytöstään kuin lapsuudessa, kun ollaan jo molemmat aikuisia.
Lapsen kasvettua aikuiseksi ero on tällaisessa tapauksessa tietenkin siinä, ettei sellaista tarvitse enää sietää, kuten vanhemmastaan riippuvaisena lapsena.
Usein vanhemmalle annettaan aikuisina vielä mahdollisuus (useitakin) muuttaa satuttavaa käytötään kertomalla tai muuten näyttämällä. Jos omien rajojen kertominen ja näyttäminen menee kuuroille korville, niin välit huonontuvat ja etääntyvät ja ne voidaan jopa katkaista.
Ymmärtämättömälle vanhemmalle tämä voi näyttäytyä yhtäkkisenä muutoksena, "eikä ymmärrä mistä on kyse", kun on koko ikänsä käyttäynyt samoin. Satuttavasti. Jossain vaiheessa aikuiseksi kasvettuaan lapsella se raja voi tulla kuitenkin vastaan, vaikka on kyse omasta vanhemmasta.
Normaalisti parkymppisenä tulee se rajanveto ja lakataan vastaamasta puhelimeen ja ottamasta neuvoja vastaan.
Normaalisti? Mitä tarkoitat?
Niin. Kun aikuistutaan, muutetaan omaan asuntoon, opiskelupaikkakunnalle.
Kaikki siis eivät pysty itsenäistymään.
Ja sun mielestä itsenäistyminen on puheluihin vastaamattomuutta neuvojen vastaanottamuutta? Eihän se ole millään tavalla normaalia itsenäistymistä tai aikuisen lapsen ja vanhemman suhde.
Sitten annat äitisi määräillä itseäsi jos et osaa rajoja vetää. Pysyä ikuisena lapsena. Jos on sen tyylinen äiti.
Eikö ole mahdollista vain ilman draamaa kertoa ne rajansa ja sitten vain pitää niistä kiinni?
Tiedän kyllä, että aidosti rajattoman tai narsistisen ihmisen kohdalla tuosta seuraa jonkinlainen kosto tai sen yritys. Narsistin lapsi voi myös olla aidosti jumissa siinä asetelmassa, johon hänet on lapsena laitettu: itsetunto olematon ja käytös sen mukaista. Mikä taas siirtyy omille lapsille. Mutta aidolle narsistille on täysin turha lähteä keventämään tunnekuormaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Ihmisyyteen ja ihmissuhteisiin kuuluu tietenkin se, että väärintekemisiä, mielenpahoittamisia ja satuttamisia käydään läpi niin aikuisina kuin lapsinakin läheisten kanssa ja myös pyydetään tarvittaessa anteeksi. Miten tällaiset perusasiat voi olla näin hukassa kellään?
Lapsuuden tapahtumat ovat siitä poikkeuksellisia, ettei lapsi ole voinut käsitellä ja käydä näitä välttämättä silloin heti läpi, kun ne ovat tapahtuneet, jos aikuinen ei itse näin silloin tehnyt ja muutenkin lapsen kapasiteetti asioiden ymmärtämiseen ja käsittelyyn on tuolloin ollut rajallinen.
Lapsena monet ikävät asiat ja kaltoinkohtelu vaikuttaa myös syvemmin juuri siksi, kun lapsen kehitys on tuolloin vielä kesken. (Aikuisella on välineet ja työkalut kohdata vaikeita asiota jo paljon paremmin, sekä kyky puolustaa itseään.)
Siksi joitakin lapsuuden tapahtumia, traumoja ja näistä seuranneita ongelmia käydään sitten läpi ja käsitellään aikuisina.
Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä vanhemmalla, jonka mielestä vaikkapa lapsuuden kaltoinkohtelu ja isommat ongelmat pitäisi lakaista maton alle ja olettaa, että välit olisi tästä huolimatta vanhempaan lämpimät ja mutkattomat.
Ikä ole muutenkaan mikään tekosyy jättää läheistensä kanssa asiat hoitamatta, vuosikymmenten ajan.
...Monesti on myös kyse siitä, että vanhempi jatkaa samaa satuttavaa käytöstään kuin lapsuudessa, kun ollaan jo molemmat aikuisia.
Lapsen kasvettua aikuiseksi ero on tällaisessa tapauksessa tietenkin siinä, ettei sellaista tarvitse enää sietää, kuten vanhemmastaan riippuvaisena lapsena.
Usein vanhemmalle annettaan aikuisina vielä mahdollisuus (useitakin) muuttaa satuttavaa käytötään kertomalla tai muuten näyttämällä. Jos omien rajojen kertominen ja näyttäminen menee kuuroille korville, niin välit huonontuvat ja etääntyvät ja ne voidaan jopa katkaista.
Ymmärtämättömälle vanhemmalle tämä voi näyttäytyä yhtäkkisenä muutoksena, "eikä ymmärrä mistä on kyse", kun on koko ikänsä käyttäynyt samoin. Satuttavasti. Jossain vaiheessa aikuiseksi kasvettuaan lapsella se raja voi tulla kuitenkin vastaan, vaikka on kyse omasta vanhemmasta.
Normaalisti parkymppisenä tulee se rajanveto ja lakataan vastaamasta puhelimeen ja ottamasta neuvoja vastaan.
Normaalisti? Mitä tarkoitat?
Niin. Kun aikuistutaan, muutetaan omaan asuntoon, opiskelupaikkakunnalle.
Kaikki siis eivät pysty itsenäistymään.
Ja sun mielestä itsenäistyminen on puheluihin vastaamattomuutta neuvojen vastaanottamuutta? Eihän se ole millään tavalla normaalia itsenäistymistä tai aikuisen lapsen ja vanhemman suhde.
Se voi joskus olla välttämätön vaihe. Ei sitten tarvitse liki kuuskymppisenä valittaa että äiti sählännyt koko ikäni asioissani .
Eli sun ajatus on, että ne välit laitetaan poikki varulta parikymppisenä ettei sitten käy niin, että ymmärtää asiaan ”liian myöhään”? Ja se on normaalia? Eiköhän se ole niin, että se äiti ei tunge sitä nokkaansa sinne minne se ei kuulu, ei narsistisesti riko rajoja jne. Silloin ei tarvitse 20, 30, 40 tai 50-60-vuotiaana tyttären laittaa välejä poikki.
Ei vaan niin kun itsenäistyminen on tapahtunut luodaan yhteys aikuisina. Nuo nuoruuden puhelinestot ovat ohimeneviä. Mutta joskus tarpeellisia ettei viiskymppisenä rarvitse valittaa asioissani sähläävästä äidistä.
Puhelinestot eivät ole normaaleja itsenäistymisessä. Jos niitä pitää tehdä, on se syy siinä vanhemmassa, ei siinä nuoressa. Mitään uutta ihmissuhdetta ei tarvitse omiin vanhempiin itsenäistyessä rakentaa vaan se suhde muokkautuu kahden aikuisen suhteeksi ihan molempien toiminnalla. On kyllä todella pimeätä syyllistää lasta siitä ettei ”saa estettyä” vanhempaansa riittävän ajoissa. Sama kun puhuisit että ahdistellun syy, kun ei ahdistelijaa saanut rajattua. 🤮
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täälläkin näin tekstin kun joku nälvi ladalla ajavia vähän koulutettuja kommunisteja, kohdistaen sen venäjää opiskelleen vanhempiin.
Ei ihme jos lapselle kehittyy vanhemmistaan häpeä jos tuo henkilö ikätoverina on noita pihalla lällätellyt, omien vanhempiensa opettamana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Ihmisyyteen ja ihmissuhteisiin kuuluu tietenkin se, että väärintekemisiä, mielenpahoittamisia ja satuttamisia käydään läpi niin aikuisina kuin lapsinakin läheisten kanssa ja myös pyydetään tarvittaessa anteeksi. Miten tällaiset perusasiat voi olla näin hukassa kellään?
Lapsuuden tapahtumat ovat siitä poikkeuksellisia, ettei lapsi ole voinut käsitellä ja käydä näitä välttämättä silloin heti läpi, kun ne ovat tapahtuneet, jos aikuinen ei itse näin silloin tehnyt ja muutenkin lapsen kapasiteetti asioiden ymmärtämiseen ja käsittelyyn on tuolloin ollut rajallinen.
Lapsena monet ikävät asiat ja kaltoinkohtelu vaikuttaa myös syvemmin juuri siksi, kun lapsen kehitys on tuolloin vielä kesken. (Aikuisella on välineet ja työkalut kohdata vaikeita asiota jo paljon paremmin, sekä kyky puolustaa itseään.)
Siksi joitakin lapsuuden tapahtumia, traumoja ja näistä seuranneita ongelmia käydään sitten läpi ja käsitellään aikuisina.
Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä vanhemmalla, jonka mielestä vaikkapa lapsuuden kaltoinkohtelu ja isommat ongelmat pitäisi lakaista maton alle ja olettaa, että välit olisi tästä huolimatta vanhempaan lämpimät ja mutkattomat.
Ikä ole muutenkaan mikään tekosyy jättää läheistensä kanssa asiat hoitamatta, vuosikymmenten ajan.
...Monesti on myös kyse siitä, että vanhempi jatkaa samaa satuttavaa käytöstään kuin lapsuudessa, kun ollaan jo molemmat aikuisia.
Lapsen kasvettua aikuiseksi ero on tällaisessa tapauksessa tietenkin siinä, ettei sellaista tarvitse enää sietää, kuten vanhemmastaan riippuvaisena lapsena.
Usein vanhemmalle annettaan aikuisina vielä mahdollisuus (useitakin) muuttaa satuttavaa käytötään kertomalla tai muuten näyttämällä. Jos omien rajojen kertominen ja näyttäminen menee kuuroille korville, niin välit huonontuvat ja etääntyvät ja ne voidaan jopa katkaista.
Ymmärtämättömälle vanhemmalle tämä voi näyttäytyä yhtäkkisenä muutoksena, "eikä ymmärrä mistä on kyse", kun on koko ikänsä käyttäynyt samoin. Satuttavasti. Jossain vaiheessa aikuiseksi kasvettuaan lapsella se raja voi tulla kuitenkin vastaan, vaikka on kyse omasta vanhemmasta.
Normaalisti parkymppisenä tulee se rajanveto ja lakataan vastaamasta puhelimeen ja ottamasta neuvoja vastaan.
Normaalisti? Mitä tarkoitat?
Niin. Kun aikuistutaan, muutetaan omaan asuntoon, opiskelupaikkakunnalle.
Kaikki siis eivät pysty itsenäistymään.
Ja sun mielestä itsenäistyminen on puheluihin vastaamattomuutta neuvojen vastaanottamuutta? Eihän se ole millään tavalla normaalia itsenäistymistä tai aikuisen lapsen ja vanhemman suhde.
Se voi joskus olla välttämätön vaihe. Ei sitten tarvitse liki kuuskymppisenä valittaa että äiti sählännyt koko ikäni asioissani .
Eli sun ajatus on, että ne välit laitetaan poikki varulta parikymppisenä ettei sitten käy niin, että ymmärtää asiaan ”liian myöhään”? Ja se on normaalia? Eiköhän se ole niin, että se äiti ei tunge sitä nokkaansa sinne minne se ei kuulu, ei narsistisesti riko rajoja jne. Silloin ei tarvitse 20, 30, 40 tai 50-60-vuotiaana tyttären laittaa välejä poikki.
Ei vaan niin kun itsenäistyminen on tapahtunut luodaan yhteys aikuisina. Nuo nuoruuden puhelinestot ovat ohimeneviä. Mutta joskus tarpeellisia ettei viiskymppisenä rarvitse valittaa asioissani sähläävästä äidistä.
Puhelinestot eivät ole normaaleja itsenäistymisessä. Jos niitä pitää tehdä, on se syy siinä vanhemmassa, ei siinä nuoressa. Mitään uutta ihmissuhdetta ei tarvitse omiin vanhempiin itsenäistyessä rakentaa vaan se suhde muokkautuu kahden aikuisen suhteeksi ihan molempien toiminnalla. On kyllä todella pimeätä syyllistää lasta siitä ettei ”saa estettyä” vanhempaansa riittävän ajoissa. Sama kun puhuisit että ahdistellun syy, kun ei ahdistelijaa saanut rajattua. 🤮
Jos eivät ole normaaleja niin eivät. Mutta ainakin selvä viesti äipälle, tahdon olla rauhassa.
Normaalimpaa sit kai yrittää viiskymppisenä riuhtoa hallitsevasta äidistä pesäeroa. Ja käydä kiihkeitä keskusteluja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Ihmisyyteen ja ihmissuhteisiin kuuluu tietenkin se, että väärintekemisiä, mielenpahoittamisia ja satuttamisia käydään läpi niin aikuisina kuin lapsinakin läheisten kanssa ja myös pyydetään tarvittaessa anteeksi. Miten tällaiset perusasiat voi olla näin hukassa kellään?
Lapsuuden tapahtumat ovat siitä poikkeuksellisia, ettei lapsi ole voinut käsitellä ja käydä näitä välttämättä silloin heti läpi, kun ne ovat tapahtuneet, jos aikuinen ei itse näin silloin tehnyt ja muutenkin lapsen kapasiteetti asioiden ymmärtämiseen ja käsittelyyn on tuolloin ollut rajallinen.
Lapsena monet ikävät asiat ja kaltoinkohtelu vaikuttaa myös syvemmin juuri siksi, kun lapsen kehitys on tuolloin vielä kesken. (Aikuisella on välineet ja työkalut kohdata vaikeita asiota jo paljon paremmin, sekä kyky puolustaa itseään.)
Siksi joitakin lapsuuden tapahtumia, traumoja ja näistä seuranneita ongelmia käydään sitten läpi ja käsitellään aikuisina.
Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä vanhemmalla, jonka mielestä vaikkapa lapsuuden kaltoinkohtelu ja isommat ongelmat pitäisi lakaista maton alle ja olettaa, että välit olisi tästä huolimatta vanhempaan lämpimät ja mutkattomat.
Ikä ole muutenkaan mikään tekosyy jättää läheistensä kanssa asiat hoitamatta, vuosikymmenten ajan.
...Monesti on myös kyse siitä, että vanhempi jatkaa samaa satuttavaa käytöstään kuin lapsuudessa, kun ollaan jo molemmat aikuisia.
Lapsen kasvettua aikuiseksi ero on tällaisessa tapauksessa tietenkin siinä, ettei sellaista tarvitse enää sietää, kuten vanhemmastaan riippuvaisena lapsena.
Usein vanhemmalle annettaan aikuisina vielä mahdollisuus (useitakin) muuttaa satuttavaa käytötään kertomalla tai muuten näyttämällä. Jos omien rajojen kertominen ja näyttäminen menee kuuroille korville, niin välit huonontuvat ja etääntyvät ja ne voidaan jopa katkaista.
Ymmärtämättömälle vanhemmalle tämä voi näyttäytyä yhtäkkisenä muutoksena, "eikä ymmärrä mistä on kyse", kun on koko ikänsä käyttäynyt samoin. Satuttavasti. Jossain vaiheessa aikuiseksi kasvettuaan lapsella se raja voi tulla kuitenkin vastaan, vaikka on kyse omasta vanhemmasta.
Normaalisti parkymppisenä tulee se rajanveto ja lakataan vastaamasta puhelimeen ja ottamasta neuvoja vastaan.
Normaalisti? Mitä tarkoitat?
Niin. Kun aikuistutaan, muutetaan omaan asuntoon, opiskelupaikkakunnalle.
Kaikki siis eivät pysty itsenäistymään.
Ja sun mielestä itsenäistyminen on puheluihin vastaamattomuutta neuvojen vastaanottamuutta? Eihän se ole millään tavalla normaalia itsenäistymistä tai aikuisen lapsen ja vanhemman suhde.
Sitten annat äitisi määräillä itseäsi jos et osaa rajoja vetää. Pysyä ikuisena lapsena. Jos on sen tyylinen äiti.
Eikö ole mahdollista vain ilman draamaa kertoa ne rajansa ja sitten vain pitää niistä kiinni?
Tiedän kyllä, että aidosti rajattoman tai narsistisen ihmisen kohdalla tuosta seuraa jonkinlainen kosto tai sen yritys. Narsistin lapsi voi myös olla aidosti jumissa siinä asetelmassa, johon hänet on lapsena laitettu: itsetunto olematon ja käytös sen mukaista. Mikä taas siirtyy omille lapsille. Mutta aidolle narsistille on täysin turha lähteä keventämään tunnekuormaansa.
Ja tottakai se on tiedossa että turhaa se sen suhteen kannalta on. Mutta usein se on välttämätön sen oman elämän ja tervehtymisen kannalta. Ja tuo, että se on aina draamaa ja räyhäämistä, on täällä keksitty puolustuspuheenvuoro. Se on sen narsistin defenssi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Ihmisyyteen ja ihmissuhteisiin kuuluu tietenkin se, että väärintekemisiä, mielenpahoittamisia ja satuttamisia käydään läpi niin aikuisina kuin lapsinakin läheisten kanssa ja myös pyydetään tarvittaessa anteeksi. Miten tällaiset perusasiat voi olla näin hukassa kellään?
Lapsuuden tapahtumat ovat siitä poikkeuksellisia, ettei lapsi ole voinut käsitellä ja käydä näitä välttämättä silloin heti läpi, kun ne ovat tapahtuneet, jos aikuinen ei itse näin silloin tehnyt ja muutenkin lapsen kapasiteetti asioiden ymmärtämiseen ja käsittelyyn on tuolloin ollut rajallinen.
Lapsena monet ikävät asiat ja kaltoinkohtelu vaikuttaa myös syvemmin juuri siksi, kun lapsen kehitys on tuolloin vielä kesken. (Aikuisella on välineet ja työkalut kohdata vaikeita asiota jo paljon paremmin, sekä kyky puolustaa itseään.)
Siksi joitakin lapsuuden tapahtumia, traumoja ja näistä seuranneita ongelmia käydään sitten läpi ja käsitellään aikuisina.
Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä vanhemmalla, jonka mielestä vaikkapa lapsuuden kaltoinkohtelu ja isommat ongelmat pitäisi lakaista maton alle ja olettaa, että välit olisi tästä huolimatta vanhempaan lämpimät ja mutkattomat.
Ikä ole muutenkaan mikään tekosyy jättää läheistensä kanssa asiat hoitamatta, vuosikymmenten ajan.
...Monesti on myös kyse siitä, että vanhempi jatkaa samaa satuttavaa käytöstään kuin lapsuudessa, kun ollaan jo molemmat aikuisia.
Lapsen kasvettua aikuiseksi ero on tällaisessa tapauksessa tietenkin siinä, ettei sellaista tarvitse enää sietää, kuten vanhemmastaan riippuvaisena lapsena.
Usein vanhemmalle annettaan aikuisina vielä mahdollisuus (useitakin) muuttaa satuttavaa käytötään kertomalla tai muuten näyttämällä. Jos omien rajojen kertominen ja näyttäminen menee kuuroille korville, niin välit huonontuvat ja etääntyvät ja ne voidaan jopa katkaista.
Ymmärtämättömälle vanhemmalle tämä voi näyttäytyä yhtäkkisenä muutoksena, "eikä ymmärrä mistä on kyse", kun on koko ikänsä käyttäynyt samoin. Satuttavasti. Jossain vaiheessa aikuiseksi kasvettuaan lapsella se raja voi tulla kuitenkin vastaan, vaikka on kyse omasta vanhemmasta.
Normaalisti parkymppisenä tulee se rajanveto ja lakataan vastaamasta puhelimeen ja ottamasta neuvoja vastaan.
Normaalisti? Mitä tarkoitat?
Niin. Kun aikuistutaan, muutetaan omaan asuntoon, opiskelupaikkakunnalle.
Kaikki siis eivät pysty itsenäistymään.
Ja sun mielestä itsenäistyminen on puheluihin vastaamattomuutta neuvojen vastaanottamuutta? Eihän se ole millään tavalla normaalia itsenäistymistä tai aikuisen lapsen ja vanhemman suhde.
Se voi joskus olla välttämätön vaihe. Ei sitten tarvitse liki kuuskymppisenä valittaa että äiti sählännyt koko ikäni asioissani .
Eli sun ajatus on, että ne välit laitetaan poikki varulta parikymppisenä ettei sitten käy niin, että ymmärtää asiaan ”liian myöhään”? Ja se on normaalia? Eiköhän se ole niin, että se äiti ei tunge sitä nokkaansa sinne minne se ei kuulu, ei narsistisesti riko rajoja jne. Silloin ei tarvitse 20, 30, 40 tai 50-60-vuotiaana tyttären laittaa välejä poikki.
Ei vaan niin kun itsenäistyminen on tapahtunut luodaan yhteys aikuisina. Nuo nuoruuden puhelinestot ovat ohimeneviä. Mutta joskus tarpeellisia ettei viiskymppisenä rarvitse valittaa asioissani sähläävästä äidistä.
Puhelinestot eivät ole normaaleja itsenäistymisessä. Jos niitä pitää tehdä, on se syy siinä vanhemmassa, ei siinä nuoressa. Mitään uutta ihmissuhdetta ei tarvitse omiin vanhempiin itsenäistyessä rakentaa vaan se suhde muokkautuu kahden aikuisen suhteeksi ihan molempien toiminnalla. On kyllä todella pimeätä syyllistää lasta siitä ettei ”saa estettyä” vanhempaansa riittävän ajoissa. Sama kun puhuisit että ahdistellun syy, kun ei ahdistelijaa saanut rajattua. 🤮
Jos eivät ole normaaleja niin eivät. Mutta ainakin selvä viesti äipälle, tahdon olla rauhassa.
Normaalimpaa sit kai yrittää viiskymppisenä riuhtoa hallitsevasta äidistä pesäeroa. Ja käydä kiihkeitä keskusteluja.
Normaalia on että sitä ei yarvitse tehdä minkään ikäisenä. Epänormaalista suhteesta pitää päästä irti eikä sillä ole mitään väliä missä vaiheessa sen vihdoin saa tehtyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Minä olisin halunnut selvittää asioita äitini kanssa jo vuosikymmeniä sitten. Olisin halunnut, että äiti olisi kertonut perusteluita, miksi hän teki niin kuin teki. Hän ei kuitenkaan suostunut silloin. On hänen oma vikansa, että meidän välit ovat nyt sellaisia kuin ovat. Kyllä se minua harmittaa.
Se on hänen valintansa, eikä häntä voi pakottaa. Asia on sinun kannaltasi aivan varmasti ikävä, mutta jos suuntaisit koko loppuelämäsi energian asian vatvomiseen ja siihen että äitisi on selityksen ja anteeksipyynnön velkaa, niin se olisi omaa tyhmyyttäsi. Ihmisen pitää kuitenkin irtautua menneistä vääryyksistä joita ei voi korjata. Surua ja itsesääliäkin voi tulla ja olla, mutta sen ottaminen elämäntehtäväksi ilman yritystä liikkua eteenpäin ja rakentaa omaa onnellisuutta ja hyviä ihmissuhteita ilman äititaakkaa olisi tyhmyyttä.
Hänhän sanoi pyrkineensä eteenpäin ja se oli kyllä hänen äitinsä, joka ei siihen ole ollut valmis.
Eihän tuossa oletettu että hän ei olisi pyrkinyt eteenpäin. Missä on sisälukutaitosi?
Olisin halunnut, että äiti olisi kertonut perusteluita, miksi hän teki niin kuin teki. Hän ei kuitenkaan suostunut silloin. On hänen oma vikansa, että meidän välit ovat nyt sellaisia kuin ovat.
Siinä se seisoo ihan suomeksi. Lähes koko kommentti ja silti se sulta meni ohi.
Sinustako todella sitä eteenpäin pyrkimistä olisi ollut koittaa väkisin pitää joitain läheisiä välejä tällaiseen äitiin? Ei ihmissuhde pyöri vain toisen ehdoilla.
Tuohan on sitä eteenpäin menemistä, että keskittyy sitten muuhun elämäänsä, kuin että hakkaisi päätään loputtomiin äitinsä kanssa seinään.
Tottakai tällainen välien etääntyminen äitiin on satuttavaa silti, kun on inhimillinen ihminen. Mutta varmasti parempi vaihtoehto kun voida pahoin läheisemmässä suhteessa, joka ei tärkeiden asioiden osalta toimi ja näin satuttaa itseään tässä lähisuhteessa vain uudestaan ja uudesttaan.
Kumpikaan vaihtoehto näistä ei siti ollut varmasti mitään ruusuilla tanssimista, mistä piti valita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Ihmisyyteen ja ihmissuhteisiin kuuluu tietenkin se, että väärintekemisiä, mielenpahoittamisia ja satuttamisia käydään läpi niin aikuisina kuin lapsinakin läheisten kanssa ja myös pyydetään tarvittaessa anteeksi. Miten tällaiset perusasiat voi olla näin hukassa kellään?
Lapsuuden tapahtumat ovat siitä poikkeuksellisia, ettei lapsi ole voinut käsitellä ja käydä näitä välttämättä silloin heti läpi, kun ne ovat tapahtuneet, jos aikuinen ei itse näin silloin tehnyt ja muutenkin lapsen kapasiteetti asioiden ymmärtämiseen ja käsittelyyn on tuolloin ollut rajallinen.
Lapsena monet ikävät asiat ja kaltoinkohtelu vaikuttaa myös syvemmin juuri siksi, kun lapsen kehitys on tuolloin vielä kesken. (Aikuisella on välineet ja työkalut kohdata vaikeita asiota jo paljon paremmin, sekä kyky puolustaa itseään.)
Siksi joitakin lapsuuden tapahtumia, traumoja ja näistä seuranneita ongelmia käydään sitten läpi ja käsitellään aikuisina.
Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä vanhemmalla, jonka mielestä vaikkapa lapsuuden kaltoinkohtelu ja isommat ongelmat pitäisi lakaista maton alle ja olettaa, että välit olisi tästä huolimatta vanhempaan lämpimät ja mutkattomat.
Ikä ole muutenkaan mikään tekosyy jättää läheistensä kanssa asiat hoitamatta, vuosikymmenten ajan.
...Monesti on myös kyse siitä, että vanhempi jatkaa samaa satuttavaa käytöstään kuin lapsuudessa, kun ollaan jo molemmat aikuisia.
Lapsen kasvettua aikuiseksi ero on tällaisessa tapauksessa tietenkin siinä, ettei sellaista tarvitse enää sietää, kuten vanhemmastaan riippuvaisena lapsena.
Usein vanhemmalle annettaan aikuisina vielä mahdollisuus (useitakin) muuttaa satuttavaa käytötään kertomalla tai muuten näyttämällä. Jos omien rajojen kertominen ja näyttäminen menee kuuroille korville, niin välit huonontuvat ja etääntyvät ja ne voidaan jopa katkaista.
Ymmärtämättömälle vanhemmalle tämä voi näyttäytyä yhtäkkisenä muutoksena, "eikä ymmärrä mistä on kyse", kun on koko ikänsä käyttäynyt samoin. Satuttavasti. Jossain vaiheessa aikuiseksi kasvettuaan lapsella se raja voi tulla kuitenkin vastaan, vaikka on kyse omasta vanhemmasta.
Normaalisti parkymppisenä tulee se rajanveto ja lakataan vastaamasta puhelimeen ja ottamasta neuvoja vastaan.
Normaalisti? Mitä tarkoitat?
Niin. Kun aikuistutaan, muutetaan omaan asuntoon, opiskelupaikkakunnalle.
Kaikki siis eivät pysty itsenäistymään.
Ja sun mielestä itsenäistyminen on puheluihin vastaamattomuutta neuvojen vastaanottamuutta? Eihän se ole millään tavalla normaalia itsenäistymistä tai aikuisen lapsen ja vanhemman suhde.
Sitten annat äitisi määräillä itseäsi jos et osaa rajoja vetää. Pysyä ikuisena lapsena. Jos on sen tyylinen äiti.
Eikö ole mahdollista vain ilman draamaa kertoa ne rajansa ja sitten vain pitää niistä kiinni?
Tiedän kyllä, että aidosti rajattoman tai narsistisen ihmisen kohdalla tuosta seuraa jonkinlainen kosto tai sen yritys. Narsistin lapsi voi myös olla aidosti jumissa siinä asetelmassa, johon hänet on lapsena laitettu: itsetunto olematon ja käytös sen mukaista. Mikä taas siirtyy omille lapsille. Mutta aidolle narsistille on täysin turha lähteä keventämään tunnekuormaansa.
Ja tottakai se on tiedossa että turhaa se sen suhteen kannalta on. Mutta usein se on välttämätön sen oman elämän ja tervehtymisen kannalta. Ja tuo, että se on aina draamaa ja räyhäämistä, on täällä keksitty puolustuspuheenvuoro. Se on sen narsistin defenssi.
Vaikuttaa sille, että et ihka oikeaa narsistia ole tavannutkaan. Kostoisku voi olla vaikka sinun oman lapsesi välien rikkominen sinuun itseesi, seteleitä heilutellen. Tai mitä tahansa, mitä sokerikuorrutettu kakkakimpale ikinä keksiikin. Tämä on syy, miksi meillä käydään joka kolmas sunnuntai kuuntelemassa itsensä ylistys ja muiden ihmisten hienovarainen mollaus. Viedään kukkasia tai pullaa. Ei anneta sen mennä tunteisiin, vaan vedetään autopilotilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Minä olisin halunnut selvittää asioita äitini kanssa jo vuosikymmeniä sitten. Olisin halunnut, että äiti olisi kertonut perusteluita, miksi hän teki niin kuin teki. Hän ei kuitenkaan suostunut silloin. On hänen oma vikansa, että meidän välit ovat nyt sellaisia kuin ovat. Kyllä se minua harmittaa.
Se on hänen valintansa, eikä häntä voi pakottaa. Asia on sinun kannaltasi aivan varmasti ikävä, mutta jos suuntaisit koko loppuelämäsi energian asian vatvomiseen ja siihen että äitisi on selityksen ja anteeksipyynnön velkaa, niin se olisi omaa tyhmyyttäsi. Ihmisen pitää kuitenkin irtautua menneistä vääryyksistä joita ei voi korjata. Surua ja itsesääliäkin voi tulla ja olla, mutta sen ottaminen elämäntehtäväksi ilman yritystä liikkua eteenpäin ja rakentaa omaa onnellisuutta ja hyviä ihmissuhteita ilman äititaakkaa olisi tyhmyyttä.
Hänhän sanoi pyrkineensä eteenpäin ja se oli kyllä hänen äitinsä, joka ei siihen ole ollut valmis.
Eihän tuossa oletettu että hän ei olisi pyrkinyt eteenpäin. Missä on sisälukutaitosi?
Olisin halunnut, että äiti olisi kertonut perusteluita, miksi hän teki niin kuin teki. Hän ei kuitenkaan suostunut silloin. On hänen oma vikansa, että meidän välit ovat nyt sellaisia kuin ovat.
Siinä se seisoo ihan suomeksi. Lähes koko kommentti ja silti se sulta meni ohi.Kyllä, se oli aivan ymmärrettävä kommentti eikä mennyt ohi.
Henkilö totesi, että hänen äitinsä kieltäytyi käymästä läpi asioita hänen kanssaan ja häntä se harmittaa.
Tämä tuli ymmärretyksi. Harmitus ja suru on luonnollista.
Niin että sä siis puhuit välien huonouden hyväksymisestä, kun sanoit ettei saa jumittaa vaan pitää mennä eteenpäin. Juu u, varmaan totta niin, mutta edelleen on outoa sanoa, että äidillä on oikeus kieltäytyä asioiden läpikäynnistä ja tyttören pitää vaan niellä ja hyväksyä. Varsinkin kun tytär on ainoa, joka on edes yrittänyt tilannetta parantaa.
Sanoin, että se on äidin oma valinta ja häntä ei voi pakottaa. Kukaan ei puhunut mistään oikeudesta.
Ei voi pakottaa, mutta aika emptiapuutteinen mulkero on tytärtään kohtaan kyllä noin.
Ei piittaa toisen tärkeistä tarpeista ja toiveista. Täysin loogista ja ymmärrettävää, että välit etääntyy ja huononee tuollaisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Vähän tuntuu ailtä, että jotkut ovat jääneet jumiin siihen lapseen, joka oli. Eivät kykene käsittelemään traumojaan, vaan tarve vaan syyttää. Sillä syyttelyllä ei silti pääse eteenpäin.
Se on erittäin tärkeä osa sen trauman käsittelyä, että sen käsittelee sen toisen osapuolen/trauman aiveuttaneen tai sitä ylläpitävän kanssa. Siksi meillä on jälkipuinnit, päihderiippuvaisten interventiot jne. Ei kovin paljon ole tietoa traumoista, jos kuvittelee että sen kanssa nyt vaan eletään eikä sitä tarvitse käsitellä mitenkään muuten kuin korkeintaan terapeuttinsa kanssa. Se syyttäminen on ihan kuule trauman käsittelyn välttämätön osa ja tulee kaikissa kriiseissä ja shokissa ja traumassa ihan sieltä sun kehosta.
No, minun kantani on se, etten olisi sen paremmin päässyt mistään eteenpäin, vaikka olisin vanhalle äidilleni kaiken kaatanut. Siksi kävin terapiassa, jotta käsittelisin omaa pahaaoloni. Ei se olisi muuksi muuttunut, vaikka äitiäni olisin päin naamaa syyttänyt. Olen vastuussa omista tunteista.
Viisautta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitus kohdistettiin terapiassa tiskivuoroista puhuville. Aika moni näköjään katsoo lukeutuvansa porukkaan.
Nimenomaan ei katso lukeutuvansa, sehän se tässä ketjun eräs pointti on.
Se, että terapiaan mennään paljon vakavampien asioiden takia, ei aloittajalle vain tunnu menevän perille.
Ne lapsuuden asiat, joista tytär on terapian jälkeen avautunut, ovat vanhan äidin mielestä valehtelua ja lavastusta ja valemuistoja.
Ja toisaalta, "ne ajat nyt olivat sellaisia, olin työstä väsynyt enkä jaksanut olla lempeä, pitäisihän ilkeän tyttären se nyt ymmärtää".
Eikä se, että sinne terapiaan ei ehkä mennä ollenkaan sen lapsuuden vuoksi tai ettei se lapsuus edes ole välttämättä ollut mitenkään selkeästi traumaattinen. Sen aikana (tai ihan ilman terapiaa) ihminen saattaa tajuta jonkin asian, joka ei tunnu hyvältä, aiheuttaa tai ylläpitää ahdistusta tai pahaa oloa tms. Miksi se on ok vain silloin, jos se johtaa esim. eroon puolisosta? Miksi se on eri asia, jos se johtaa eroon äidistä?
Niinpä! Miksi nämä äidin puolustajat eivät ole sanomassa, että kyllä sun nyt pitää narsistimiehesi kanssa olla, kun hänellähän on ollut kovin vaikeaa?
Kai nyt seksisuhteet on eri asia kuin biologinen äiti? Josta kyllä myös voi ottaa eron, ei kukaan kiellä. Kuitenkin se kulkee rekistereissä.
Sun puolisosi ja lastesi toinen vanhempi on seksisuhde?
Yleensä on. Lapset syntyvät seksissuhteesta paitsi tietysti koeputkilapset.
Sekä puolisosta että äidistä voi ottaa eron. Hakea vaaikka lähestymiskiellonkin.
Mikä siinä epäselvää?
Jaa, jos sulla parisuhteet on typistettävissä vain "seksisuhteiksi", niin suurimmalla osalla on kuitenkn toisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lada-traumatkin. Kohta tulee joku kertomaan miten ei ikinä toivu kun tajusi isänsä olleen työpaikkansa luottamusmies, kuului vasemmistolaiseen ay-liikkeeseen.
Malliesimerkki ohi aiheen puhumisesta tämä luottamusmies tässäkin.
Koitetaan todistella omilla keksityillä esimerkeiilä tätä narratiivia, että olisi kyse "tiskivuoroista ja farkuista" ja vastaavista sivuseikoista.
Ei haluta nähdä ja myöntää, että tavallisesti kyse on paljon isommista ja syvemmistä asiosta, eikä sinne peiliin kertakaikkiaan haluta katsoa sitä omaa todellista osuuttaan ja tekemisiään.
Itse halutaan nimenmoaan etsiä "syyllinen" ja se on tällaisen vanhemman mielestä se aikuinen typerä ja pienistä kiukutteleva lapsi, tietenkin... Tällaisella asenteella ne välit voi todella saada joskus vaikka kokonaankin poikki siihen omaan lapseensa.
Voutilaisen poika kertoi kärsineensä äitinsä kuuluisuudesta.
Pienemmässä mittakaavassa voi paikkakunnalla näkyvä poliittinen toiminta olla myös lapselle kiusallista. Samalla luokalla vaikka joku keskijohdon poika ja luottamusmiehen poika. Paikallislehdessä uutisointia yrityksen tilanteista.
Hyvä äiti ei voi olla kuuluisa? Eikä toimia politiikassa?
Tää on ihan kummallinen ketju.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Vähän tuntuu ailtä, että jotkut ovat jääneet jumiin siihen lapseen, joka oli. Eivät kykene käsittelemään traumojaan, vaan tarve vaan syyttää. Sillä syyttelyllä ei silti pääse eteenpäin.
Se on erittäin tärkeä osa sen trauman käsittelyä, että sen käsittelee sen toisen osapuolen/trauman aiveuttaneen tai sitä ylläpitävän kanssa. Siksi meillä on jälkipuinnit, päihderiippuvaisten interventiot jne. Ei kovin paljon ole tietoa traumoista, jos kuvittelee että sen kanssa nyt vaan eletään eikä sitä tarvitse käsitellä mitenkään muuten kuin korkeintaan terapeuttinsa kanssa. Se syyttäminen on ihan kuule trauman käsittelyn välttämätön osa ja tulee kaikissa kriiseissä ja shokissa ja traumassa ihan sieltä sun kehosta.
No, minun kantani on se, etten olisi sen paremmin päässyt mistään eteenpäin, vaikka olisin vanhalle äidilleni kaiken kaatanut. Siksi kävin terapiassa, jotta käsittelisin omaa pahaaoloni. Ei se olisi muuksi muuttunut, vaikka äitiäni olisin päin naamaa syyttänyt. Olen vastuussa omista tunteista.
Viisautta
Eri mutta viisautta silloin jos on esim se narsisti kyseessä. Narsistin kanssa on 100% turha yrittää puhua mistään lapsuudessa tapahtuneesta. Mutta jos on edes jollain lailla itsereflektiokykyinen vanhempi, kyllä välien selvittäminen voi parantaa suhdetta.
Vierailija kirjoitti:
Millaisesta asiasta nyt 55 vuotiaana kannattaa mennä vaatimaan selvitystä 75-vuotiaalta äidiltäni joka on ihan voimissaan? Isä on kuollut.
No ei varmaan mistään, jos ei kerran itsellä sellaista isosti vaivaavaa asiaa ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Ihmisyyteen ja ihmissuhteisiin kuuluu tietenkin se, että väärintekemisiä, mielenpahoittamisia ja satuttamisia käydään läpi niin aikuisina kuin lapsinakin läheisten kanssa ja myös pyydetään tarvittaessa anteeksi. Miten tällaiset perusasiat voi olla näin hukassa kellään?
Lapsuuden tapahtumat ovat siitä poikkeuksellisia, ettei lapsi ole voinut käsitellä ja käydä näitä välttämättä silloin heti läpi, kun ne ovat tapahtuneet, jos aikuinen ei itse näin silloin tehnyt ja muutenkin lapsen kapasiteetti asioiden ymmärtämiseen ja käsittelyyn on tuolloin ollut rajallinen.
Lapsena monet ikävät asiat ja kaltoinkohtelu vaikuttaa myös syvemmin juuri siksi, kun lapsen kehitys on tuolloin vielä kesken. (Aikuisella on välineet ja työkalut kohdata vaikeita asiota jo paljon paremmin, sekä kyky puolustaa itseään.)
Siksi joitakin lapsuuden tapahtumia, traumoja ja näistä seuranneita ongelmia käydään sitten läpi ja käsitellään aikuisina.
Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä vanhemmalla, jonka mielestä vaikkapa lapsuuden kaltoinkohtelu ja isommat ongelmat pitäisi lakaista maton alle ja olettaa, että välit olisi tästä huolimatta vanhempaan lämpimät ja mutkattomat.
Ikä ole muutenkaan mikään tekosyy jättää läheistensä kanssa asiat hoitamatta, vuosikymmenten ajan.
...Monesti on myös kyse siitä, että vanhempi jatkaa samaa satuttavaa käytöstään kuin lapsuudessa, kun ollaan jo molemmat aikuisia.
Lapsen kasvettua aikuiseksi ero on tällaisessa tapauksessa tietenkin siinä, ettei sellaista tarvitse enää sietää, kuten vanhemmastaan riippuvaisena lapsena.
Usein vanhemmalle annettaan aikuisina vielä mahdollisuus (useitakin) muuttaa satuttavaa käytötään kertomalla tai muuten näyttämällä. Jos omien rajojen kertominen ja näyttäminen menee kuuroille korville, niin välit huonontuvat ja etääntyvät ja ne voidaan jopa katkaista.
Ymmärtämättömälle vanhemmalle tämä voi näyttäytyä yhtäkkisenä muutoksena, "eikä ymmärrä mistä on kyse", kun on koko ikänsä käyttäynyt samoin. Satuttavasti. Jossain vaiheessa aikuiseksi kasvettuaan lapsella se raja voi tulla kuitenkin vastaan, vaikka on kyse omasta vanhemmasta.
Normaalisti parkymppisenä tulee se rajanveto ja lakataan vastaamasta puhelimeen ja ottamasta neuvoja vastaan.
Normaalisti? Mitä tarkoitat?
Niin. Kun aikuistutaan, muutetaan omaan asuntoon, opiskelupaikkakunnalle.
Kaikki siis eivät pysty itsenäistymään.
Ja sun mielestä itsenäistyminen on puheluihin vastaamattomuutta neuvojen vastaanottamuutta? Eihän se ole millään tavalla normaalia itsenäistymistä tai aikuisen lapsen ja vanhemman suhde.
Sitten annat äitisi määräillä itseäsi jos et osaa rajoja vetää. Pysyä ikuisena lapsena. Jos on sen tyylinen äiti.
Eikö ole mahdollista vain ilman draamaa kertoa ne rajansa ja sitten vain pitää niistä kiinni?
Tiedän kyllä, että aidosti rajattoman tai narsistisen ihmisen kohdalla tuosta seuraa jonkinlainen kosto tai sen yritys. Narsistin lapsi voi myös olla aidosti jumissa siinä asetelmassa, johon hänet on lapsena laitettu: itsetunto olematon ja käytös sen mukaista. Mikä taas siirtyy omille lapsille. Mutta aidolle narsistille on täysin turha lähteä keventämään tunnekuormaansa.
Ja tottakai se on tiedossa että turhaa se sen suhteen kannalta on. Mutta usein se on välttämätön sen oman elämän ja tervehtymisen kannalta. Ja tuo, että se on aina draamaa ja räyhäämistä, on täällä keksitty puolustuspuheenvuoro. Se on sen narsistin defenssi.
Vaikuttaa sille, että et ihka oikeaa narsistia ole tavannutkaan. Kostoisku voi olla vaikka sinun oman lapsesi välien rikkominen sinuun itseesi, seteleitä heilutellen. Tai mitä tahansa, mitä sokerikuorrutettu kakkakimpale ikinä keksiikin. Tämä on syy, miksi meillä käydään joka kolmas sunnuntai kuuntelemassa itsensä ylistys ja muiden ihmisten hienovarainen mollaus. Viedään kukkasia tai pullaa. Ei anneta sen mennä tunteisiin, vaan vedetään autopilotilla.
No se on teidän valintanne se. Toisen pitää ne välit katkaista ja osan siinä yhteydessä purjaa vihansa. Narsismi on kuule liiankin tuttua minulle ja siksi ei tulisi mieleenikään sanoa edes ananyymisti avlla, että parempi on jäädä siihen narsistin vaikutusvaltaan pelätessään kostoa kuin käsitellä asia sillä tasolla kuin se itselle on tarpeen ja katkaista vääristynyt valtasuhde.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette te sitä lapsuuttanne saa muuksi muuttumaan sillä vaikka äiti sanoisi että olin ihan paska ja anteeksi. Oma asenne on jo lähtökohtaisesti ihan pielessä ihmisellä, jonka mielestä asioita pitää alkaa selvittelemään vanhusten kanssa vuosikymmenten jälkeen.
Vähän tuntuu ailtä, että jotkut ovat jääneet jumiin siihen lapseen, joka oli. Eivät kykene käsittelemään traumojaan, vaan tarve vaan syyttää. Sillä syyttelyllä ei silti pääse eteenpäin.
Se on erittäin tärkeä osa sen trauman käsittelyä, että sen käsittelee sen toisen osapuolen/trauman aiveuttaneen tai sitä ylläpitävän kanssa. Siksi meillä on jälkipuinnit, päihderiippuvaisten interventiot jne. Ei kovin paljon ole tietoa traumoista, jos kuvittelee että sen kanssa nyt vaan eletään eikä sitä tarvitse käsitellä mitenkään muuten kuin korkeintaan terapeuttinsa kanssa. Se syyttäminen on ihan kuule trauman käsittelyn välttämätön osa ja tulee kaikissa kriiseissä ja shokissa ja traumassa ihan sieltä sun kehosta.
No, minun kantani on se, etten olisi sen paremmin päässyt mistään eteenpäin, vaikka olisin vanhalle äidilleni kaiken kaatanut. Siksi kävin terapiassa, jotta käsittelisin omaa pahaaoloni. Ei se olisi muuksi muuttunut, vaikka äitiäni olisin päin naamaa syyttänyt. Olen vastuussa omista tunteista.
Viisautta
Eri mutta viisautta silloin jos on esim se narsisti kyseessä. Narsistin kanssa on 100% turha yrittää puhua mistään lapsuudessa tapahtuneesta. Mutta jos on edes jollain lailla itsereflektiokykyinen vanhempi, kyllä välien selvittäminen voi parantaa suhdetta.
Narsistilta ei voi odottaa itsereflektiota niin, mutta se ei tarkoita sitä etteikö hänelle kannattaisi omia tunteitaan ja kokemuksiaan ”kaataa”, jos se itseä helpottaa. Mikään ei narsistin päässä liikahda, mutta sun päässä hyvinkin mahdollisesti.
Voutilaisen poika kertoi kärsineensä äitinsä kuuluisuudesta.
Pienemmässä mittakaavassa voi paikkakunnalla näkyvä poliittinen toiminta olla myös lapselle kiusallista. Samalla luokalla vaikka joku keskijohdon poika ja luottamusmiehen poika. Paikallislehdessä uutisointia yrityksen tilanteista.