Miten hyväksyä, että on perustavanlaatuisesti yksin elämässä?

Tarkoitatko nyt seurustelua vai sitä että ei ole kavereita vai molempia? 

Miksi toiset olisivat vastuussa onnellisuudestasi?

Auttaako se, että on meitä muitakin?  Ei perhettä missään muodossa eikä ystäviä.

Sama

Ettei koskaan rakastettu. Ei suojeltu, jätettiin yksin asioiden kanssa, jotka menivät yli ymmärryksen ja sietokyvyn. Ja sitten ihmiset pitivät valehtelijana, hulluna, yliherkkänä ja mitä näitä on. Siis että perustavanlaatuisesti on ollut yksin, kohtaamatta, vaikka on ollut ihmisiä ympärilläkin ja olevinaan "ihmissuhteita".

No, tässä nyt juuri tajusin, että sen hyväksyy vain... Hyväksymällä. Olen yksin, aina ollut ja todennäköisesti tulen aina olemaankin. Miksi se on tuntunut niin mahdottomalta hyväksyä? Koska se saa mut tuntemaan oloni arvottomaksi. OK, sitten saa. Sitten parun sitä asiaa, kun se nousee pintaan. Niin monta kertaa kuin tarvitsee. Kai siihen parkumiseen joskus kyllästyy. Ja sitten aina jatkan eteenpäin. En koskaan halunnut elää yksin. Kieltäydyin elämästä, yritin korjata yksinäisyyden. Nyt näen, että ainoa mahdollinen elämä on elämä yksin. Joko se tai ei mitään.

Itsellä lapsi mutta ei oikein muuta sisältöä. Usein se jo auttaa että käy jossain missä voi jutella ihmisten kanssa.

^ Yllä siis vastaus ensimmäisen keskustelijan kysymykseen. ap

Ihminen voi kasvaa toisen rinnalla mutta toista pitkin hän ei voi itseensä matkustaa.

Olemme kusessa

Pakko sanoa, että pitää olla todella "taitava" ihmistenvihaaja, jos on totaalisesti yksi ilman kontakteja muihin🤔

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi kasvaa toisen rinnalla mutta toista pitkin hän ei voi itseensä matkustaa.

Tällaiset sanonnat ovat vain klishee, jotka eivät päde kaikkiin. Moni yksinäinen on kasvanut, tutkinut sisintään, tutkinut ulkomaailmaa, reflektoinut ja itsereflektoinut. Jotkut viihtyvät erinomaisesti yksinään, toiset kaipaavat kumppania jakamaan arjen. Ei kyse ole ripustautumisesta, läheisriippuvuudesta tmv. Ihminen on pääosin laumaeläin, parisuhde ja vastavuoroinen rakkaus on luonnollinen perustarve. 

Tee asialle jotain, ei kukaan tule kotoa hakemaan.

Vierailija kirjoitti:

Pakko sanoa, että pitää olla todella "taitava" ihmistenvihaaja, jos on totaalisesti yksi ilman kontakteja muihin🤔

🙈

Vierailija kirjoitti:

Tee asialle jotain, ei kukaan tule kotoa hakemaan.

Täähän se ois.

Mä voisin olla sun kaveri, mutta kun ei tunneta..

Vierailija kirjoitti:

Ettei koskaan rakastettu. Ei suojeltu, jätettiin yksin asioiden kanssa, jotka menivät yli ymmärryksen ja sietokyvyn. Ja sitten ihmiset pitivät valehtelijana, hulluna, yliherkkänä ja mitä näitä on. Siis että perustavanlaatuisesti on ollut yksin, kohtaamatta, vaikka on ollut ihmisiä ympärilläkin ja olevinaan "ihmissuhteita".

No, tässä nyt juuri tajusin, että sen hyväksyy vain... Hyväksymällä. Olen yksin, aina ollut ja todennäköisesti tulen aina olemaankin. Miksi se on tuntunut niin mahdottomalta hyväksyä? Koska se saa mut tuntemaan oloni arvottomaksi. OK, sitten saa. Sitten parun sitä asiaa, kun se nousee pintaan. Niin monta kertaa kuin tarvitsee. Kai siihen parkumiseen joskus kyllästyy. Ja sitten aina jatkan eteenpäin. En koskaan halunnut elää yksin. Kieltäydyin elämästä, yritin korjata yksinäisyyden. Nyt näen, että ainoa mahdollinen elämä on elämä yksin. Joko se tai ei mitään.

Mikä on oma osuutesi, jos sinua on pidetty valehtelijana, hulluna tai yliherkkänä? 

🤧

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ettei koskaan rakastettu. Ei suojeltu, jätettiin yksin asioiden kanssa, jotka menivät yli ymmärryksen ja sietokyvyn. Ja sitten ihmiset pitivät valehtelijana, hulluna, yliherkkänä ja mitä näitä on. Siis että perustavanlaatuisesti on ollut yksin, kohtaamatta, vaikka on ollut ihmisiä ympärilläkin ja olevinaan "ihmissuhteita".

No, tässä nyt juuri tajusin, että sen hyväksyy vain... Hyväksymällä. Olen yksin, aina ollut ja todennäköisesti tulen aina olemaankin. Miksi se on tuntunut niin mahdottomalta hyväksyä? Koska se saa mut tuntemaan oloni arvottomaksi. OK, sitten saa. Sitten parun sitä asiaa, kun se nousee pintaan. Niin monta kertaa kuin tarvitsee. Kai siihen parkumiseen joskus kyllästyy. Ja sitten aina jatkan eteenpäin. En koskaan halunnut elää yksin. Kieltäydyin elämästä, yritin korjata yksinäisyyden. Nyt näen, että ainoa mahdollinen elämä on elämä yksin. Joko se tai ei mitään.

Mikä on oma osuutesi, jos sinua on pidetty valehtelijana, hulluna tai yliherkkänä? 

En tiedä, mikä oli lapsen osuus, kun yritti kertoa, että pelkää kuollakseen eikä uskottu. Yritin opetella kertomaan selkeämmin ja perustelemaan paremmin, mutta ei sitä haluttu edes kuulla. Aikuisena istuin vuosia terapiassa ja maksoin siitä tuhansia, että opin olemaan niin läsnä ihmissuhteissa kuin mahdollista. Mutta ei se muita ihmisiä tietenkään muuksi muuttanut enkä kaikesta yrittämisestä huolimatta oppinut tunnistamaan, kuka haluaisi olla saatavilla myös minulle. Enää en jaksa yrittää, ikinä. En edes tiedä, mitä vielä voisin itsessäni muuttaa. Nyt hyväksyn elämän yksin.

Asun yksinäni itsemurhayksiössä.

Sama, täälläkin yksin. Eikä enää jaksa yrittääkään, kerran elämä on osoittanut, että ihmisiin ei vaan voi luottaa, ne vaan poistuu oma-aloitteisesti elämästä, niin ei vaan enää jaksa yrittää ylläpitää ihmissuhteita. Rajansa silläkin!